Taputaputapu

Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, pälkähti päähäni kysymys. Miksi ihmiset osoittavat suosiotaan taputtamalla käsiään yhteen? Kuka on ollut se ensimmäinen ihmisolio, joka on saanut oivalluksen että moinen on hyvä tapa osoittaa muille että pitää jostakin?

Taputushan on äärimmäisen tehokas tapa osoittaa mielipiteensä. Se on kuuluva ja näkyvä, eikä aiheuta suurta vaivaa itse taputtajalle. Huutaminen käy helposti äänihuuliin ja pelkästään jaloilla tömistely ei aiheuta niin terävää ja kuuluvaa ääntä (tosin kuulovammaisille tämä voisi olla hyväkin tapa, sillä resonanssi on suurempi ja varmasti tuntuu kropassa paremmin kuin taputus, voin olla väärässäkin).

Taputustapoja on varmasti yhtä monta kuin on taputtajaakin. On isoa lätkintää ja hienostunutta pientä liikettä, josta hädin tuskin kuuluu mitään. On hidasta ja nopeaa ja kaikkea siltä väliltä. Taputuksella on monia persoonallisuuksi ja ne voivat olla monitulkintaisia.

Hieno keksintö, kertakaikkiaan!

Vai olisikohan tuo ollut kuitenkin ensimmäisiä musisoinnin muotoja, kehosoitin kun on.

(kun sulkee silmät on tuohon musiikkiin helpompi päästä sisään)

Ei ole minun syy!

Kuinka pitkälle voi syyttää menneisyyden haamuja tämän päivän tuntemuksista ja toimintatavoista? Ovatko menneisyyden traumat lopulta vain tekosyy sille, ettei uskalla tai osaa muuttua?

Näitä mietin taas kun huomaan itsessäni epävarmuuden peikon. Järjellä ymmärrän, että reaktioni saamaani vastaukseen on suhteellisen suuri. En sentään enää vaivu masennukseen, mutta suren ehkä enemmän kuin moni muu... Jopa siitä huolimatta, että jo ennenkuin kysyin, luulin varmistaneeni itseltäni etten suutu kieltävästä vastauksesta, sillä ymmärrän toisen hankalan tilanteen. Luulin jo olevani ns. kuivilla tässä asiassa. Mutta ei.

Ensimmäisissa kirjoituksissani pohdin koulukiusaamisen vaikutusta itseeni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että nämä suhteettoman suuret pettymykset kieltävästä vastauksesta johtuvat osaksi siitä, että olen lapsena kokenut etteivät ikätoverini pidä minusta. En luota. Ja jos luotan, astuu mukaan pelko siitä, että minua huijataan, että olen hyväuskoinen. Jos tapaaminen ei onnistu, olen aina varma syyn olevan minussa. Ehkä olen ärsyttävä ihminen, energiasyöppö, ehkä minusta pidetään vain hyvin pieninä annoksina ja harvoin. Usein yritän kätkeä pettymykseni, toisinaan se pääsee valloilleen näkyvällä tavalla, itkuna, suuttumuksena, piikikkäinä lauseina, erilaisin epäilyksin. Kun sitten joskus läheiseni kysyy, miksi reagoin niin voimakkaasti, enkö luota siihen että hän pitää minusta oikeasti, vastaukseni on "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin.."

En ole varmastikaan ensimmäinen, enkä viimeinen, joka syyttää tämän päivän reaktioistaan ja toimistaan menneisyyttään. Toinen entinen koulukiusattu voi toimia menneisyytensä nimissä täysin toisella tavalla. Tiedän että joillakin oma menneisyyden kärsimys johtaa siihen, että tässä tämän hetkisessä elämässä piikittelee, kiusaa ja koettaa alistaa ja alentaa muita. Tiedostamattakin. Jopa hyviä ystäviään. Tästä ns. dissaamisesta tulee elämäntapa ja eräänlainen automaattinen osa puhetta. Kun asiasta keskustellaan, on vastaus "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin."

Molemmissa tapauksissa omat toimintamallit, tunteenpurkaukset, oikeutetaan sillä että on menneisyydessä kokenut jotain mikä on vaikuttanut itseen. Mutta onko se lopulta mikään syy? Se voi olla syy tiettyyn rajaan asti, mutta mielestäni jos ihminen sen itse tiedostaa ja tajuaa, että toimintamalli on väärä, niin eikö tulisi pyrkiä muuttamaan sitä? Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta hitaasti, kärsivällisesti ja määrätietoisesti toimimalla se voisi jopa onnistua. Ja jos omia tunteitaan ei voi hillitä, niin jos edes niitä sanoja mitä toiselle ihmiselle sanoo...

"Kun lähdet hakemaan pahan alkulähdettä, älä mene liian kauaksi. Aloita itsestäsi."

Kaaospäivä - kävelevä katastrofi

Toisinaan eteen tulee niitä päiviä, jolloin tuntuu että mikään ei onnistu tai kaikkialla tulee vastaan outoja esteitä tai hankalia tilanteita. Olen aina ajatellut, että ihminen lopulta aiheuttaa näitä huonoja päiviä ihan itse. Kun yksi asia menee vikaan muuttuu oma toiminta niin, että toinenkin menee, samalla kun itse kääntää pienetkin vastoinkäymiset, joihin ei ehkä muuten kiinnittäisi huomiota, isoiksi ja läpipääsemättömiksi.

Nyt voin myöntää, että aina ei kyse ole edes omasta asenteesta. Tänään olen ollut lievän kaaoksen pyörteissä, tuntuu että outoja tilanteita tulee vastaan mitä yllättävimmissä paikoissa. Aamu alkoi työkaverin soittaessa "oletko tulossa-puhelun". 10 minuuttia aikaa tilaisuuden alkuun ja minä makasin yöpaidassani omassa sängyssä. Paniikki. Tässä astuu oma toiminta kuvioihin ja hätäisesti ajoin väärään paikkaan. Kun lopulta löysin oikean paikan, olin jo puolituntia myöhässä. Otti koville, sillä en IKINÄ ole myöhässä.

Sain hoidettua aamuisen yllätystyön ja matkasin takaisin kotiin aamusuihkuun. Kertasin varmuuden vuoksi loppupäivän ohjelmaa ja kotiin päästyäni olin jo hyvällä mielellä. Minulle jäi vielä aikaa käydä syntympäivälahjaostoksilla...

Suuntasin ensimmäiseen kultasepänliikkeeseen ja kerroin millaista lahjaa olin vailla. Valikoimaa löytyi ja osasin jopa valita niistä mieleiseni. Valitettavasti kaiverrusta ei ollut mahdollista saada tällä aikataululla, mutta se ei juuri harmittanut, nehän voi hoitaa myöhemmin. Kun myyjä testasi valitsemaani esinettä (no kai sen voi tässä kertoa, ehkäpä en pilaa yllätystä..) hopeista Zippoa, hänellä oli kädessään käsipaperia joka tietenkin leimahti tuleen. Hän yritti taltuttaa tulta myyntitiskillä kääntelemällä paperia ja taputtelemalla. Ei onnistunut. Viskasi tulet lattialle ja tallasi päälle, tuli loimusi edelleen. Jäin vahtimaan tulta myyjän kiiruhtaessa hakemaan jotain nestettä (tuli takaisin ikkunanpesunesteen kanssa). Kun viimein saimme tulen sammumaan, oli kultasepänliike täynnä savua. Seuraava pelko oli, että palovaroitinkin huomaa sen. Olin melkein varma, että millä hetkellä hyvänsä saisimme kylmän suihkun katossa olevista sprinklereistä.

Kun astelin savunkatkuisesta liikkeestä ulos (onneksemme kuivana), mietin että mitähän seuraavaksi. Vastoinkäymisiä sen kummemmin odottamatta jatkoin päivääni virkeällä mielellä, näin pienestä ei lannistuta. Huomasin kuitenkin että autoni sivupeiliä oli kolhittu ja työpaikalla työvälineeni ei toiminut kunnolla aiheuttaen pientä päänvaivaa ja lisätyötä.

Päätin kuitenkin, että en anna moisten asioiden vaivata ja ainakin vielä on itsellä kohtalaisen hyvä mieliala. Ehkäpä se on monissa "huonon päivän"-tapauksissa oma asenne joka ratkaisee sen, kuinka huono siitä päivästä lopultakin tulee? Melkein jännityksellä odotan vieläkö minulle on tulossa jotain erikoista tapahtumaa tälle päivälle... nyt sen voisi ottaa vastaan hymynkare huulilla. Jonain toisena päivänä voisi nyt olla ärtynyt ja masentunut mieli, vaan ei nyt! Onhan ulkona kuitenkin kaunis sää ja sain vihdoinkin hommattua rakkaalle lahjan. :)

Kun pohdin tarkemmin tätä päivää, ja omaa suhtautumistani siihen, huomaan jälleen kerran että suurimman osan aikaa olen todella kärsivällinen ja suhtaudun rauhallisesti erilaisiin tilanteisiin. Vaikka aamupaniikissa meinasi mennä housutkin väärinpäin jalkaan, niin sain hetken kuluttua koottua itseni. Toistin muutaman kerran hiljaa mielessäni "nyt rauhallisesti vaan, kiireellä et ole perillä yhtään sen aikaisemmin". Alkuharmistuksen jälkeen mieli palasi nopeasti normaaliksi ja pystyin keskittymään taas toimiini.

On myös niitä hetkiä, jolloin reaktioni olisi ollut täysin toisenlainen. Olisin saanut raivokohtauksen tai vaipunut syvään epätoivoon itkien kaikille kurjaa elämääni. Tosin silloin en tunne olevani täysin oma itseni, ja veikkaan että niinä hetkinä puhuvat enemmänkin hormonit kuin se oikea sisäinen minä. Ja juuri ne negatiiviset ja äärimmäiset reaktiot usein aiheuttavat sen, että ongelmat seuraavat toisiaan. Ja viimein jopa se, että unohdat huulirasvan laukustasi kotiin, voi olla elämän ja kuoleman kysymys... "kaikki ovat minua vastaan ja mikään ei onnistu".

Tässä vielä esimerkki siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen :D

 

Syntymäpäivälahja - apua!!

Olen toivottoman huono keksimään "täydellistä" lahjaa minulle tärkeälle ihmiselle. Ongelma on kai siinä, että haluaisin lahjan viestivän jotain siitä mitä ajattelen ihmisestä, kuinka paljon välitän. Samalla lahjan pitäisi olla ainutlaatuisesti juuri tälle ihmiselle sopiva.

Mitä siis antaa mielitietylle syntymäpäivänä? Olen ongelmoinut tämän asian kanssa jo reilun viikon, enkä vieläkään ole keksinyt sopivaa lahjaa. Asiaa ei helpota, että tämä toinen on onnistunut yllättämään minut lahjoilla ym. upeilla yllätysretkillä jo monesti. Haluaisin tehdä/antaa jotain, joka olisi hänelle yhtä mieluisaa ja ihanaa kuin mitä itse olen saanut häneltä.

On varmasti epärealistista odottaa, että joku muu osaisi sanoa mitä minä voisin hänelle hommata, mutta ehkä jotain vinkkejä voisi jostain onkia? Mitä antaa miehelle, jolla on jo kaikkea, jonka aikataulut vaihtuvat hetkessä ja jonka harrastukset/työ vaativat tarvikkeita joita tästä maasta ei löydy (eikä minulla olisi tarvittavaa asiantuntemusta moisia ostelemaankaan). En voi yllättää viemällä häntä konserttiin tai hierojalle aikataulujen takia... emme myöskään asu samassa kaupungissa, joten sekin vaikeuttaa osaltaan asiaa. *huokaus*

Toki sitä sanotaan, että ajatus on tärkein, onko siis vain tyydyttävä kalsareihin ja pitkiin sukkiin?

Hyvän mielen aineksia

Tänään mietin sitä, kuinka vähästä sitä voi ihminen saada hyvän mielen. Iloa elämään ja uutta energiaa. Listaan muutamia (ehkä vähän pinnallisiakin) asioita jotka omalla kohdallani vaikuttavat positiivisesti mielialaani. Keskityn niihin asioihin jotka tulevat lähinnä oman toiminnan tuloksena.

Siivous - kun koti on kunnossa, tuntuu siltä että koko elämä on järjestyksessä ja asiat sujuvat paremmin. Lisäksi siivouksen jälkeinen tunne siitä, että on saanut jotain konkreettista ja näkyvää aikaan on mieltä ylentävä (varsinkin jos koti on päässyt siivouskertojen välillä todella rempalleen)

Kampaajalla käynti - uudet hiukset, "uusi pää", uutta energiaa ja itsevarmuutta, tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä. Tämä ei tietysti toteudu jos käy niin, ettei ole tyytyväinen uuteen hiustyyliinsä.

Uudet vaattet - mikä ihme siinä onkin, että kun saa uuden asukokonaisuuden, on olo kuin voittajalla. Johtuisiko omalla kohdalla siitä, että en niin kamalasti pidä shoppailusta, ja hyvän asun löytäminen on eräänlainen työvoitto. Ja onhan uusissa ei-niin-nukkaantuneissa-vaatteissa mukavampi olla!

Joku uusi pieni sisustuselementti kotiin - Taas ostamista.. no ei välttämättä. Kehystin pari postikorttia joiden kuvista pidin ja laitoin seinälle, tuli hyvä olo ja nyt saan ihailla noita kuvia aina kun vain siirrän katseeni sopivaan kohtaan.

Ystävän tapaaminen - Tarviiko tätä edes selittää? :)

Onnistunut työprojekti - Kukapa ei tulisi hyvälle mielelle, kun huomaa että tehty työ tuottaa positiivisen tuloksen?

Matkan suunnittelu - Juurikin tämä suunnitteluvaihe on niin antoisa ja antaa energiaa (varmasti myös itse matka). Kun on jotain kivaa mitä odottaa pysyy helposti iloisella tuulella.

Liikunta - Vaikka sitä tulee tehtyä melko epäsäännöllisesti ja totta puhuen vähän liiankin harvaan tahtiin, niin kyllä esimerkiksi lenkin jälkeen on olo autuas. Tuntee tehneensä jotain, on saanut ehkäpä raitista ilmaa, saanut katsella mukavia maisemia ja samalla parantanut terveyttään.

Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin, niin paljon on elämässä pieniä asioita joista voi saada hyvän mielen! :)

Fiilistelyä yömyöhällä

Tätä musiikkia ei voi olla rakastamatta... tai en minä ainakaan! :) Mitä muutakaan voisi kuunnella puoli yhdeltä yöllä samalla kun haaveilee...?

 

Tässä vielä nämä ihanat sanoitukset:

There are many many crazy things
That will keep me loving you
And with your permission
May I list a few

The way you wear your hat
The way you sip your tea
The memory of all that
No they can't take that away from me

The way your smile just beams
The way you sing off key
The way you haunt my dreams
No they can't take that away from me

We may never never meet again, on that bumpy road to love
Still I'll always, always keep the memory of

The way you hold your knife
The way we danced till three
The way you changed my life
No they can't take that away from me

Ikävä

Nyt se taas iski, yllättäen, aaltona. Ikävä.

Suurimman osan aikaa voin ajatella, että olen melkein kuin luotu kaukosuhteeseen. Minun on helppo olla erossa, ja oikeastaan nautin siitä tunteesta, että voin välillä tuntea sen pienen ikävän. Ne hetket kun saa olla sen tärkeän ihmisen kanssa yhdessä ovat kalliita ja niitä myös kohdellaan niin. Kumpikaan ei tarvitse jokapäiväisiä soittoja ja viestejä. Ja kun sitten yllättäen puhelin piippaa ja ruudussa näkyy se suloinen nimi, niin sydän täyttyy ilolla. Olen onnellinen näin.

Joskus tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun läheisyyden kaipuu on valtava. Ei pahalla tavalla, ei ahdistavalla tavalla, mutta ylitsepääsemättömänä ja koko kehon valtaavana. Kun sulkee silmänsä voi melkein tuntea toisen läsnäolon, mutta ei ihan kuitenkaan. Näinä hetkinä nousee aina esiin se pieni toive siitä, että välimatka ei olisi niin pitkä. Jos voisikin nyt vain lähteä sinne kainaloon, mennä puhumaan mieltä askarruttavista asioista. Kuulla tutun äänen, tuntea tutun kosketuksen, aistia turvallisen läsnäolon.

Juuri nyt ylitseni hyökyy suuri ikävän aalto ja sanon sen taas... on ihanaa odottaa kun tietää että on jotain mitä odottaa, ikävämpää olisi jos ei olisi... Jos ei tietäisi mitä ikävöi.

Niitäkin hetkiä on elämässä ollut monia. Kun on ollut sanoinkuvaamattoman ikävä, eikä ajatus pysty löytämään sitä asiaa mitä ikävöi. Ei ole ketään ketä ikävöidä.. vai olenko jo silloin ikävöinyt mitä nytkin, vain tietämättä sitä?

 

Ei taas... -> Kauhajoki

Mikä on se mörkö, joka saa nuoren ihmisen reagoimaan omaan pahaan oloonsa halulla tappaa muita ihmisiä?

Huolestuttavan tiuhaan tahtii näkyy uutisissa tapauksia joissa nuoren mielenterveysongelmat purkautuvat tavalla, joka vahingoittaa ympärillä olevia ihmisiä. Tuntuu että viimeinen keino lievittää omaa tuskaa on viedä elämä toiselta ihmiseltä tai kokonaiselta yhteisöltä. Vasta tämän jälkeen lopetetaan oma elämä.

Nämä tapaukset vaikuttavat syvästi koko maan nuoriin ja toki myös muihin. Mutta omassa työssä huomaa selkeästi, että nämä tapaukset syövät raskaalla kädellä joidenkin nuorten perusturvallisuuden tunnetta. Miltä tuntuu mennä joka aamu kouluun ja pelätä, että joku opiskelutoverisi kilahtaa lopullisesti? Pitäisikö jokaista "outolintua" ja syrjäänvetäytyvää opiskelutoveria pelätä? Voivatko omat ahdistukset ja mielenterveydelliset ongelmat johtaa lopulta johonkin epätoivoiseen tekoon joka vahingoittaa myös muita? Miksi näitä tapahtumia ei osata ennakoida, ja jos osataan, miksi niille ei osata tehdä mitään?

Onko koskaan mahdollista ymmärtää, mitä ihmisen päässä liikkuu kun hän päättää hankkia aseen murhatakseen koulutoverinsa ja opettajansa? Mistä se viha koko maailmaa kohtaan huokuu? Tai miksi se viha mitä itseään kohtaan tuntee ilmenee vihana muita ihmisiä kohtaan? Paljon kysymyksiä...

Ja näistä tapauksista huolimatta kuulee edelleen paljon niistä ihmisistä, jotka eivät saa apua omiin mielenterveydellisiin ongelmiinsa. Apua tarvitaan, mutta mistä sitä saa? Ammattiauttajan juttusille voi olla puolen vuoden jonot, joissa jonotellaan lääkkeiden voimin. Resurssit eivät selvästikään riitä hoitamaan ihmisiä tarpeeksi ajoissa. Kaikki eivät koskaan pääse hoitoon. Joitakin tapauksia ei edes havaita ennenkuin on liian myöhäistä. Olo on voimaton.

Itse mietin sitä, onko näiden nuorten reaktio vain ääriinsä voimistunut versio omista raivonpurkauksista tai pettymyksistä maailma kohtaan. Toisinaan tulee hetkiä, jolloin masennus saa ajattelemaan maailmaa pahana paikkana jossa pettymykset seuraavat toisiaan ja nämä pettymykset ovat tietenkin toisten aiheuttamia (ainakin näin on helppo ajatella kun ahdistaa). Olkapäälle laskeutuu pieni vihan poikanen. Mutta itsellä nämä hetkittäiset pahan olon aallot eivät koskaan ole johtaneet tuhovimmaan. Ehkäpä jos tunne olisi moninkertainen ja vuosia jatkunut.. ehkä sitten, ehkä ei. Luulen arvostavani elämää niin paljon, että en sitä voisi tuhota vaikka olisi kuinka paha olla. Siksi on niin vaikea ymmärtää näitä tapauksia...

En muista vastaavia tapauksia, joissa tekijänä olisi yli 30-vuotias ihminen. Ehkäpä sama viha/pettymys elämään purkautuu myöhemmässä iässä ennemminkin itsemurhana, johon saatetaan ottaa koko perhe mukaan. Ymmärtääkseni vaikuttimet ovat kuitenkin erilaiset. Se ei ole niinkään vihaa, vaan kieroutunut ajatus "pelastaa" koko perhe. Tuskinpa aikuiselle ihmiselle tulisi epätoivoisena hetkenä ajatusta mennä työpaikalleen tappamaan työtoverinsa ja lopuksi itsensä... Nämä verilöylyt tuntuvat olevan siis nuorten miesten tapa reagoida.

Sairas maailma. Emmekä me asu (enää?) lintukodossa...

Nuorukainen pilataan varmimmin, jos hänet opetetaan kunnioittamaan
enemmän samoin- kuin toisinajattelevia.
Friedrich Nietzsche

Minä - Dr. Jekyll ja Miss Hyde

Kuinka moni on törmännyt tähän ilmiöön, jossa nainen muuttuu persoonaltaan epävakaaksi pommiksi kerran kuussa?

Hormoonit tekevät ihmeellisiä asioita ihmiskehossa. Voisi jopa sanoa, että ne muuttavat toisinaan rajustikin persoonaa, tai ainakin käyttäytymistapoja erilaisissa tilanteissa. Itse olen vasta viimeikoina huomannut ja tiedostanut nämä muutokset itsessäni, tuntuu jopa että ne ovat viimeisten vuosien aikana voimistuneet. Tämä Miss Hyde ilmiö on ollut minulla aikaisemmin kemiallisesti hallinnassa, mutta nyt kun sitä ei ole tasapainottamassa mikään nappi, se esiintyy voimakkaampana kuin koskaan. Toisinaan sitä toivoisi voivansa eristäytyä maailmasta näiden muutamien epävakaisten päivien aikana.

Voisin kertoa tähän tuoreen esimerkkitilanteen.  Minuun iski suuri siivousinto ja ryntäsinkin tarmolla kauppaan ostamaan kasan hyväntuoksuisia siivousnesteitä, mm. WC:n puhdistukseen tarkoitettua ankkaa...  Kotiin päästyäni tartuin heti innokkaasti toimeen ja päätin aloittaa työni sieltä pyhimmästä, eli WC:stä. Pullo ei auenut. Luin lapsilukko-ohjeet kertaalleen manaillen "onhan tämä nyt ennenkin osattu avata". Ei tulosta. Väänsin ja käänsin, päästin muutaman voimasanan. Ähisin, puhisin ja yritin naama punaisena kammeta korkkia auki. Ei tulosta. Lisää voimasanoja, karjuntaa, tavaroiden paiskomista. Ryntäsin keittiöön hakemaan teräasetta jolla viedä korkilta luulot pois. Lisää vääntöä, korkin tuhoamista, kiroilua, huutoa, raivoa. Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen ääneen itkien ja vaivuin lattialle epätoivoisena. Sen jälkeen kun olin telonut vielä itsenikin tuon teräaseen kanssa, sain viimein korkinkin niin huonoon kuntoon että se suostui irtautumaan pullosta. Raivo hävisi, tilalle tuli naurukohtaus. Siivousintokin siinä laantui, mutta sainpa ainakin sen WC:n raikastettua.

Usein nämä kohtaukset liittyvät juuri näihin pieniin vastoinkäymisiin arjessa. Toisinaan tulilinjalle osuvat lähimmät ihmiset, ja syntyypä niistä kohtauksista pieniä ja välillä suuriakin draamanäytelmiä. Tunnetilojen vaihtuessa yhdestä laidasta toiseen saatan olla erittäin vaikea ihminen näinä parina päivänä kuukaudessa.

Vaikka tiedostan tämän ilmiön itsessäni, on sille erittäin vaikea tehdä mitään kun tilanne iskee päälle. Siinä hetkessä kun mieliala heilahtaa johonkin ääripäähän, on järjen ääni täysin kadoksissa. Kun suurin tunnekuohu on ohi, tajuan että mistä oikeasti oli kysymys. Sekin on suuri edistys, että yleensä tajuaa mistä on kysymys. Muistan ajan kun en osannut yhdistää tätä outoa mielialojen heilahtelua mihinkään ja ahdistuin jo pelkästään siitä etten ymmärtänyt omia toimiani.

Ilmeisesti kaikilla ei niin voimakkaasti hormooniheilahtelut tunnu, mutta luulen että melkein jokainen nainen tietää mistä puhun. Vaan onko kukaan kohtalotoveri keksinyt keinoa hillitä tai hallita tätä ilmiötä ilman lääkkeitä? Vai pitäisikö vain ostaa T-paita, jossa lukee isolla "Varoitus! Räjähdysvaara!", ja kulkea se päällä niinä tiettyinä päivinä...

Vanhuus ei tule yksin.

Merkkejä vanhentumisesta, niitä näkee nykyään vähän kaikessa. Osaksi niiden huomioiminen itsessään on leikin laskua, ja osaksi ne ovat myös aivan todellisia asioita joiden huomaa omassa elämässään ja itsessään muuttuneen.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka juhliminen, valvominen ja kavereiden kanssa "rellestäminen". Muistan vielä hyvin sen ajan, kun saattoi viettää hauskoja iltoja kaveriporukassa useampana iltana viikossa. Siihen aikaan ne illanvietot kestivät pikkutunneille ja toisinaan jatkuivat pitkälle aamuun. Seuraavana päivänä mentiin kiltisti luennoille ja mitään suurta väsymystä tai pään kivistystä ei ollut havaittavissa. Mitä nyt muutama haukotus silloin tällöin ja pieni keskittymiskyvyn heikentyminen...

Nykyään en voisi kuvitellakaan viettäväni railakasta iltaa ystävieni kanssa jos seuraavana päivänä on lähettävä töihin. En vaikka työt alkaisivat vasta iltapäivällä... tai illalla. Tiedän että pikkutunneille kestävästä hauskanpidosta saan muistoksi seuraavalle päivälle armottoman väsymyksen, päänkivistyksen ja heikotuksen. Mikään ei onnistu ja koko päivä menee täysin hukkaan.

Toinen asia mistä huomaan toisinaan valittavani, on erilaiset kolotukset ja säryt. En mielestäni ole vielä mitenkään erityisen vanhakaan, mutta jo tähän ikään mennessä olen kerännyt monenmoisia vaivoja joista voi silloin tällöin marmattaa. Selkäkivut, lihassäryt (ei liikunnasta johtuvat), nivelsäryt, polven muljahtelut ja nilkan naksahtelut. Voivotteluta, ähkimistä ja satunnaisia älähdyksiä. Sieltä se tulee, vanhuus.

Kolmas asia mistä huomaan itseni ikääntyneen on nuorisokulttuurin ihmettely. Mielestäni olen siinä melko hyvin vielä mukana ja yritän pysyä kärryillä nuorten ajatusmaailmasta jo työnikin puolesta. Olen aina tullut hyvin toimeen teini-ikäisten kanssa. Mutta nykyään huomaan törmääväni käsitteisiin ja sanontoihin jotka ovat minulle vieraita. Huomaan että kauhistelen pukeutumista ja uusia muoti-ilmiöitä joita teinien keskuudessa esiintyy. Olen saanut itseni kiinni sanomasta "silloin kun minä olin nuori..."

Toisaalta en ajattele, että vanheneminen ja ikääntyminen, kasvaminen, olisi huono asia. Aina pitää olla tilaa kehittyä ja kasvaa. Kunhan se ei tarkoita sitä, että ajatuksineen ja tekoineen jämähtää siihen vanhaan. Toivottavasti osaisin itse säilyttää edes pienen hippusen lapsekkuutta ja naiviutta, mutta värittäen sitä elämänkokemuksella. Toivoisin etten koskaan etääntyisi nuoremmista ihmisistä vaan pysyisin aina edes jollain tavalla samalla aaltopituudella... sillä jos nuoret voivat oppia paljon vanhemmilta ihmisiltä, niin myös vanhemmat ihmiset voivat oppia paljon nuorilta.

Tulipa mieleen vielä pieni jutusteluhetki liittyen ikääntymiseen...

Töissä kohtasin taannoin n.13vuotiaan suloisen ja puheliaan tytön. Hän kyseli kovasti harrastuksistani ja hämmästyi että olen ollut töissä jo monta vuotta, sanoi että olen nuoren näköinen! Se oli hauska kuulla niinkin nuorelta tyttöseltä. Itse muistan hänen iässään ajatelleeni minun ikäisteni olevan ikäloppuja. Ja ehkäpä hänkin lopulta ajatteli samoin kuin minä hänen iässään, sillä kun kerroin ikäni hän kauhistui ja sanoi "oho! no aika vanha oot!" ja pelasti hienosti tilanteen jatkamalla, "mutta sä näytät kyllä ihan 19-vuotiaalta!"

Tämä lämmittää sydäntäni vielä pitkään! :)

 

 

 

Kun sydän pakahtuu

Mitä teen silloin, kun tunnetta on sisällä niin paljon, ettei se meinaa mahtua ulos? Kun ajatuksissa pyörii vain yksi... kun olen saanut viettää hyvää ja tärkeää sekä onnellista aikaa. En osaa pukea aina itse sanoiksi sitä kaikkea, joten otan avukseni lyriikat. Tällä kertaa soitossa on ollut ahkeraan Zen Café ja viettäessäni useamman tunnin autossa matkalla kotiin, soi seuraava kappale useammin kuin muutaman kerran...

Huonot päiväsi

Valo taittuu ikkunassas näin, leijuu huoneen poikki seinään päin
Peittää sinut liikkein etäisin, sekös susta kauniin tekeekin. Minä pysyn yhtä rumana kuin olin aina luokkakuvissa.

Pidin siitä kuinka havahduit sekunniksi sitten uneen uit. Katsoin tarkkaan niitä ilmeitä, jotka kertoo että sä oot sä. Mul on tasan kaksi ilmettä toinen niistä nyt on käytössä.

Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa voit kutsua öitä sisään. Sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa voit keksiä niitä lisää.

Muistan sinut sentti sentiltä mut en meidän juhlapäiviä Jostain syystä mieleeni ei jää numerot vaan kuvat niin kuin tää: Valo tarttuu sängynpeitteeseen, käsilläni sulle suojan teen.

Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa voit kutsua öitä sisään...

Vielä opin läpikotaisin haaveesi ja historiaskin.

 Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi...

Jostain syystä nämä sanat puhuttelevat, mielestäni ne kertovat jotain kahden ihmisen välisestä suhteesta. Tärkeää ei ole vain se, että vietetään näitä hyviä hetkiä mitä itse sain juuri viettää, vaan myös ne huonot päivät. Suhteesta kertoo paljon enemmän se, kuinka selvitä niistä vaikeista ajoista, kuin se miten helpommat ja paremmat ajat kulkevat.

Huonoja päiviä on osunut kohdalle, ja niistä on selvitty. Vaikeuksia tulee vastaan, ja niistä selvitään, niistä opitaan jotain toisesta sekä itsestä.

Minulla on taas ikävä... ja se on ihanaa. On onnellista odottaa.

Ajasta iäisyyteen

Tänään kuulin, että isotätini on siirtynyt tästä ajasta iäisyyteen... Uutinen pysäytti, vaikka olikin jo ollut pidemmän aikaa odotettavissa. Pitkällinen sairaus oli ottanut jo jonkun aikaa sitten askeleen huonompaan suuntaan. Toissapäivänä kuulin että isotätini oli ollut pirteämmällä tuulella. Viimeiset päivät kai usein ovat niitä yllättäen parempia päiviä, se on elämän pieni arvoitus, jota välillä saa ihmetellä. 

En oikein tiedä, miten minun pitäisi uutiseen suhtautua. Mitään suurta surua en tunne, en ainakaan vielä. Tunnen enemmänkin eräänlaista rauhallisuutta siitä tiedosta, että täti on päässyt nyt suuresta väsymyksestään ja niistä kovista kivuista joita sairaus mukanaan toi.

Meillä on aina ollu todella läheiset välit vähän kaukaisempienkin sukulaisten kanssa. Kun on jotain juhlittu, niin siellä on aina ollut paikalla niin sanotusti koko suku. Pidemmänkin matkan takaa ajellaan tunteja vain siksi, että päästään yhdessä iloitsemaan perhejuhliin. Niistä on juhlista on jäänyt paljon mukavan lämpimiä muistoja tästä tädistänikin. Hän oli aina kiinnostunut harrastuksistani ja menestymisestäni omalla alallani. Kannustusta tuli paljon hänen ja miehensä taholta. Se tuntui aina pelkästään mukavalta.

Kesällä kun näin isotätini taas pitkästä aikaa, koin pienen järkytyksen. Vaikka olin tiennyt sairaudesta, en ehkä ollut tiedostanut kuinka paljon se söi häntä. Isotätini oli kuin varjo entisestä, väsynyt ja kuihtunut. Mutta kaikesta siitä huolimatta valoisa ja jollain tapaa elämänmyönteinen ihminen. Pistipä jopa tanssiksi muutaman askeleen verran, kun äitini kanssa lauloimme erään hänen nuoruutensa tanssikappaleista. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä hänet niinkin hyvässä kunnossa, se vierailu taisi olla hänen hyvästelymatkansa tänne kauempana asuvien sukulaisten luo.

Tätä kirjoittaessani huomaan silmäkulmaani ilmestyneen jotain kosteaa... hyvät muistot tulvivat mieleeni. En ole silti surullinen, vaan kiitollinen ja onnellinen siitä, että isotätini on ollut elämässäni.

 

Aikataulut elämässä

Joskus sitä toivoisi, ettei olisi aikatauluja. Että ei tarvitsisi tietää seuraavan kolmen kuukauden jaksoa etukäteen vapaapäivien suhteen. Miten se joskus tuntuukin niin sitovalta, aikataulu. Mielummin tekisin asiat omalla painollaan, pitäisin vapaata silloin kun työt antaa periksi ja olisin töissä sitten vaikka 14 päivää putkeen.

Todellisuudessahan työni on melko vapaata. Mutta kun työpäivä on, olen töissä 24h vuorokaudessa, ja paikkakunnalta ei "saisi" poistua. Vapaat taas ovat silloin kun ovat, toisinaan yksittäisinä päivinä siellä täällä, ja joskus harvoin saan jopa viettää koko viikonlopun omilla retkilläni. Työpäivät ja vapaat on kuitenkin lyöty lukkoon jo useiksi kuukausiksi eteenpäin ja pahimmillani tiedän missä olen vuoden päästä tähän aikaan...

Joskus tulee niitä hetkiä kun tämä aikataulun ehdottomuus ahdistaa. Silloin kun omalla rakkaalla on yhtä sitova työ ja hankala aikataulu. Kun aikataulut eivät vaan millään sovi yhteen. Kun ei löydy yhteistä aikaa. Turhasta en haluaisi masentua tai valittaa, mutta useampi kuukausi tätä alkaa jo tuntua ikävältä. Toisaalta on siunaus, että rakkaalla on aikataulullisesti yhtä outo työ, on helpompi ymmärtää toisiaan näissä ajanhallinta-asioissa.

Sanotaan että yhteisen ajan löytyminen on vain järjestelykysymys ja siihen vaaditaan tahtoa. Kyllä sitä aina löytyy jos vain haluaa. Itsekin uskoin niin, ja uskon osin edelleen. Mutta nyt tiedostan sen tosiseikan, että joskus voi tulla tilanteita että aikataulut vain eivät osu yksiin.

Mutta täytyy myöntää, että kun tietää ettei tilanteelle voi mitään, ja ymmärtää että molemmilla on sama halu nähdä mutta ei keinoja tehdä sitä mahdolliseksi, ei se erokaan tunnu niin pahalta. Ja luulen että asiat aina järjestyvät. Niillä on usein tapana tehdä niin, vaikka välillä tuntuisikin joutuneensa ns. umpikujaan.

Vielä viikko sitten toivoin että loma loppuisi ja saisin jotain ryhtiä elämään aikataulujen kautta. Niin sitä ajatukset muuttuu viikossa!

Joku kultainen keskitie voisi olla hyvä tässä asiassa. Tai vaikka vaan ne kaksi peräkkäistä vapaapäivää viikossa, sillä sitä jo reissaisi tämän maan sisällä kultaansa katsomaan.

Edessä tyhjä paperi.

Edessä on myös tyhjä tietokoneen näyttö... tämä blogin päivittäminen ja uusien aiheiden pohdinta on jäänyt viimepäivinä todella vähäiseksi. En tiedä onko pää tyhjä vai onko siellä niin paljon asiaa, ettei se mahdu ovista ulos.

Töiden alkaminen kai uuvutti hetkellisesti, tai sanotaan mielummin että häkellytti ja aiheutti keskittymisen uudelleen ohjausta.

Syksy on kyllä ihanaa aikaa, tuntuu että saa aloittaa alusta - hyvällä tavalla. Edessä on puhdas paperi, joka vain odottaa että siihen maalaa uuden kuvan. Millaiseksi tuleva vuosi muodostuu?

Töissä on haasteita, ja se on mukavaa vaikka välillä stressavaa. Ihmissuhteissa on haasteita, sekin on todella mukavaa, vaikka myös välillä aiheuttaa kaihoisia iltoja ja pienen tipan linssiin. Toisaalta sekä työstä että ihmissuhteista saa paljon takaisin. Palkitsevaa elämää siis eletään.

On se vaan hassua, että joka syksy tulee se sama olo kuin silloin pienenä koululaisena kun sai uusia vihkoja, kyniä ja muita koulutarvikkeita. Se jännitys ja pieni odotus.. kun ei voi tietää mitä syksy tuo tullessaan. Tuntuu mukavalta, että vaikka enää ei elämä aikataulutu koulun tai opiskelun mukaan, niin sama syksyn kirpeä ja raikas tuuli puhaltaa vieden eteenpäin kohti tulevaa. Ihan niinkuin silloin pienenä tyttönäkin!

Syksy taitaa muutenkin olla sitä minulle ominta aikaa. Hämärtyvät illat, kynttilät, sateiset päivät, puiden pukeutuminen parhaimpiinsa ja sen jälkeinen riisuminen. Ilmassa on jotain raikasta ja puhdasta, luonto näyttää usein voimansa myrskyineen. Silloin voi käpertyä omaan pesäänsä lämpimän juoman kanssa ja kuunnella sateen ropinaa sekä tuulen ulvontaa. Pidän siitä tunnelmasta.

 

Tähän vielä yksi eläinruno joka pomppasi päähäni miettiessäni syksyä (ja monen syksyyn liittyvää asiaa, flunssaa)

Vanha Vesirotta

Kaislaranta kahisee,

suviheinä suhisee,

rapakossa rahisee:

Kuka tulla tuhisee?

 

Mikä tuolla pilkistää?

 

Vesirotan pieni pää,

viikset vallan mutaisina,

rämpii jalat rutaisina

vanha Jaakko Vaakko Vesirotta.

 

Silmät vettä siristen,

nenä nuhaa tiristen,

tuhisten ja puhisten.

Ja sitten voi voi Vaivastus!

Ja atsii atsii aivastus!

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa ja sitä että täytyy esiin kaivaa nenäliina niistääksensä nenän pieltä. Totisesti piina!)

Ja taasen - voi Vaivastus,

ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta

on - aivan totta - vanha hieno herkkä rotta,

joka kärsii ammattinsa vuoksi

kuhanuhaa, vesiköhää ja ryskäyskää.

Ja nyt - katsos, nyt se juoksi

suoraan kaislavuoteeseen

ja makaa jalat luoteeseen

ja kuono kohti kaakkoa.

 

Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

(Kirsi Kunnas)

 

Suuria odotuksia ja pettymyksiä

Ihmisen on kai melkein mahdotonta elää elämäänsä ilman erilaisia odotuksia. Itselleni se ainakin on vaikeaa, vaikka monia odotuksia olen yrittänyt poistaa, tai ainakin vähentää. Odotuksissa sinänsä ei varmastikaan ole mitään pahaa tai huonoa, mutta liian suuret odotukset ja paineet voivat pilata asian, jota niin kovasti odottaa. Itse olen huomannut sen monessa yhteydessä.

Talvella odottelin kovasti kesälomaa ja loin itselleni kuvan siitä, kuinka sen tulisi sujua. Paljon aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä töitä tehdessä ei ehdi tai jaksa. Saisi matkustella, nähdä kauempana asuvia ystäviä, viettää enemmän aikaa oman rakkaan kanssa, juhlia ja nauttia elämästä. Voisi loikoilla auringossa ja lukea hyvää kirjaa. Pääsisi uimaan ja veneilemään saaristoon. Kunhan vai loma alkaisi.

Vaan mitä tapahtui kun loma vihdoin alkoi. En löytänyt matkaseuraa, ystävillä oli töitä tai reissuja enkä suurinta osaa ehtinyt nähdä, rakkaalla oli myös töitä (vaikka varmasti normaalia enemmän saimme viettääkin aikaa yhdessä), juhlat jäivät odotettua vähemmälle ja aurinkokin pysyi ison osan aikaa pilvessä. Tuntui siltä, että loma meni pieleen, harmitti. Aloin odottaa jo töihin pääsyä, olisihan jotain tekemistä ja elämässä aikatauluja, olisi muutakin kuin kotona lorvailua.

Myös ihmissuhderintamalla sitä asettaa kohtaamisille odotuksia, jotka eivät välttämättä täyty. Kun elää kaukosuhteessa kultansa kanssa, voi monesti käydä niin, että tapaamisille asettaa tietynlaisia odotuksia. "Sitten kun nähdään niin on auvoista ja ihanaa..." Tapaamisia kuvittelee mielessään ja odottaa toisen käyttäytyvän tietyllä tavalla, sanovan tiettyjä asioita ja tekevän tiettyjä tekoja. Todellisuus voi olla jotain muuta, vaikkei välttämättä yhtään sen huonompaa. Ja silti, pieni pettymys jostain toteutumattomasta asiasta nostaa päätään ja vaikuttaa omaan mielialaan. Se pettymys voi purkautua toiseen ihmiseen ja osa yhteisestä ajasta menee hiukan hukkaan, joka taas harmittaa. Monilta kaukosuhteessa eläviltä olen kuullut, että harvat tapaamiset saattavat alkaa pienellä riidalla kun omat odotukset/pettymykset purkautuvat.

Eikö myös sanota, että ex tempore juhlat tai reissu onnistuu monesti paremmin ja hauskemmin kuin suunnitellut jutut? Olisiko suurena syynä se, että niihin ei ole kukaan ehtinyt kasata odotuksia? Näin pettymyksiäkään ei voi tulla.

Parasta olisi varmasti elää päivä kerrallaan. Mutta entäpä sitten se odottamisen ilo? Miten voisi tasapainottaa odotukset ja hetkessä elämisen niin, että lopputulos olisi plussan puolella?

Ehkä se voisi toimia ajatuksella "Onpa mukava odottaa tulevaa reissua, ei voi koskaan tietää mitä tapahtuu. Mukava lähteä, tulee vastaan mitä tahansa.". Tai, "Kulta on kaukana ja ajatuksissa, samoin kun minä hänen, nähdään sitten kun näkemisen aika taas tulee. Menee siihen sitten viikko tai kuukausi." "Näen rakkaani huomenna, mukavaa nähdä mitä yhdessä keksitään!"

En varmasti koskaan osaa elää täysin ilman odotuksia, mutta ehkäpä voisin yrittää pienentää niitä ja tehdä niistä vähemmän yksityiskohtaisia, siinäpä opittavaa taas loppuelämäksi. :)

Liikuntaa pitäisi harrastaa...

Liikunta on jäänyt taas viimeaikoina hiukan liian vähälle, jotain pitäisi tehdä.

Myöhäisiltani ratoksi selailin taas YouTuben arkistoja, ja sieltä löytyi oivallinen keino pysyä vetreänä ja hyvässä kunnossa. Dancersizing. Olenkin aina pitänyt tanssimisesta...

 

Vaan mitä mahtaisivat työtoverit sanoa moisesta liikuntamuodosta? Ehkäpä se innostaisi heitäkin liikkumaan? Näyttäähän tuo varsin hauskalta ja tehokkaalta.

Mikähän siinä joskus on niin vaikeaa... liikuntaharrastuksen aloittamisessa? Itselläni se taitaa olla nimenomaan se, aloittaminen. Vaikka, mitäpä sitä itseään huijaamaan, myös ylläpitäminen tahtoo joskus olla ihmeellisen vaikeaa. Ensi-innostuksen jälkeen tulee pelkkiä myrskypäiviä kun haluaisi päästä lenkille, sitten tulee kipeäksi ja kohta onkin liikaa työkiireitä, harrastekiireitä, sosiaalisiakiireitä... tekosyitä toisen perään. Muutama kuukausi menee hienosti, ja sitten jää pari kertaa väliin. Ennenkuin huomaankaan, jää koko liikunta väliin ja unohtuu.

Liikuntakaveri olisi varmasti hyvä keino pitää yllä harrastusta, mutta se vaatisi melko säännöllisen elämänrytmin. Tai ainakin samanlaisen kuin kaverilla. Sellaiseen minulla taas ei töiden vuoksi ole mahdollisuutta. Käyn lenkillä silloin kun satun vapaalla olemaan, aamulla, illalla, päivällä tai yöllä... nykyisin en näköjään käy ollenkaan.

Vaan nytpä lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni! (taas)

Tulevaisuuden toivot

Siskoni poika on 15-vuotias... siinäpä jo ongelmaa kerrakseen, ikä tekee älykkäästä ja vahvasta luonteesta näsäviisaan, uhmakkaan ja kaikkitietävän lorvailijan ja itsevarmaa esittävän kulmakunnan kingin. Pojan pikkusisko on 13-vuotias, kaunis kuin enkeli, fiksu, hyväsydäminen, mutta ei aina ehdi/jaksa ajatella loppuun asti asioita. Siinä luultavasti vahdittavaa viimeistään parin vuoden päästä. Taitavat nyt jo pojat piirittää.

Teini-ikä ei ole helppoa aikaa, ei nuorelle, eikä vanhemmalle (saati sitten tädille, joka huolehtii ja miettii miten voisi vaivihkaa takoa järkeä nuorten päähän :)). Siskollani ja hänen miehellään on jo nyt hetkiä, jolloin pinna tuntuu katkeavan lopullisesti. Sain siskoltani puhelun, jossa hän purki ahdistustaan omasta kärsivällisyyden puutteestaan. Mieskin on jo kerran ollut lähellä sitä pistettä, jossa kuritus on muutakin kuin verbaalista. Mistä saisi sitä tarvittavaa voimaa olla se järkevä aikuinen? Kun oma lapsi viisastelee, valehtelee ja välttelee vastuuta, voi olla vaikea pidätellä omia turhautumisen tunteita. Itsenäistymiskamppailu on alkanut, ja vanhemmille se tulee kai aina yllättäen.

Mietin omaa teini-ikääni, ja tulin siihen tulokseen että kaikenkaikkiaan olen ollut melko helppo tapaus. Kotona en juurikaa uskaltanut, tai tuntenut edes tarvetta uhmata vanhempiani. Rajat olivat aina selvät, eivätkä ne tuntuneet liian tiukoilta. Vanhempieni auktoriteetti minua kohtaan oli myös vahva, en olisi edes uskaltanut haistatella tms. mitä monet nykyajan nuoret tuntuvat omille vanhemmilleen tekevän. Toki kaikkia nuoruuden toilailuja en vanhemmilleni kertonut... Ja ilmeisesti vanhempani sen tiedostivatkin, sillä lausahtaessani äidilleni "Kyllä teillä oli helppoa, kun olin niin kiltti nuori, etten tehnyt mitään pahojani koskaan." äitini totesi vain, "..et vain kertonut tai sitten valehtelit, helppoa oli ;)". Ja niinhän se varmaan on, jokainen meistä varmasti jotain on hölmöillyt nuoruudessaan, toisilla ne hölmöilyt ovat isompia ja toisilla pienempiä.

Mutta entäpä nämä tulevaisuuden toivot? Miten ihmeessä sitä voisi varjella heitä niin, että heidän hölmöilyt eivät muodostuisi liian isoiksi? Että jokin järki pysyisi päässä puberteetista huolimatta? Kuuntelisivaatkohan he "viisaan" tätinsä neuvoja? Jos kertoisi jotain omasta nuoruudestaan... tai tositarinoita elävästä elämästä, miten EI kannata tehdä... ilman että se kuulostaisi vain saarnalta.

Ei kai auta muu, kuin pysyä jollain lailla tiiviisti mukana heidän elämässään, kysellä kuulumisia ja olla "tarpeeksi rento" niin että he voivat kertoilla kohtalaisen vapaasti omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Minun onneni on olla loppujen lopuksi melko nuori täti (vaikka heidän mielestään olen varmaan minäkin jo ikäloppu..), kokemukset omasta teini-iästä eivät kuitenkaan ole vielä ihan hirvittävän kaukana. Eihän siitä ole kuin 13 vuotta kun olen itse ollut siskonpoikani iässä :)

Pelko rakastaa - pelko kätkeä rakkautensa

Nainen ja mies huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. He nauttivat yhteisistä hetkistä ystävinä ja jossain vaiheessa alkavat tuntea vetoa toisiinsa. Seuraa yhteinen yö. Aamulla hellyyttä ja yhteisiä arkisia askareita. Nainen lausahtaa naurahtaen sivulauseessa "..eihän tässä sentään olla rakastumassa." Mies hiljenee ja alkaa ottaa etäisyyttä naiseen. Lausahdus aiheutti selkeästi pettymyksen, jota naisen on vaikea ymmärtää. Nainen toivoisi yhteisten hetkien silti jatkuvan.

Mies päättää lähteä kauas töihin ja nainen ymmärtää ettei haluaisi miehen lähtevän. Hän yrittää keksiä syitä, miksi miehen olisi parempi jäädä paikkakunnalle, mutta ei pysty kertomaan todellisista tunteistaan. Kun nainen viimein saa sanottua, on jo liian myöhäistä. "Olen mielessäni jo lähtenyt...", mies sanoo.

Minun on helppo samaistua tarinan naiseen. Ymmärrän hyvin, miksi tunteistaan kertominen on vaikeaa, vaikka huomaisi toisen välittävän. Pelko. Jos asetan itseni alttiiksi haavoittumaan, mitä tapahtuu? Jos rakkaus ei olekaan kestävää, jos toinen sittenkin vain leikkii. Jos olen vain yksi muiden joukossa...

Toisaalta pelko siitä, mitä tapahtuu jos kätkee kaiken sisäänsä ja esittää välittävänsä vähemmän kuin oikeasti välittää. Entä jos kylmyydelläni sammutan miehen rakkauden? Ja silti usein haavoittumisen pelko voittaa. On helpompi vakuuttaa itselleen, ettei oikeasti välittänyt. Jos toinen oikeasti välittäisi, hän jäisi kylmyydestäni huolimatta. Valitettavasti todellisuus ei mene niin. Liian pitkä talvi toisen puolelta tappaa myös kumppanin tunteet ajan kuluessa.

Nyt kun ajattelen elämääni taaksepäin, huomaan että olen rakastamisen pelollani edesauttanut monen potentiaalisen suhteen kuolemista jo alkumetreillä. Suojamuurini on ollut liian vahva kenenkään läpäistäväksi. Nyt olen yrittänyt opetella sitä vaikeaa asiaa, että on avattava ne teräsportit joiden takana pitää sydäntään turvassa. Riski on kai otettava pelosta huolimatta, sillä se on ainut tapa voittaa.

"Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään. Turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa..."

Jäin kiinni...

...ja niin jäät sinäkin!

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. (Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =)

Itse jäin kiinni Pilviharsossa

Elämä nyt vain on sellaista - mutta miksi sen pitäisi olla?

Ärsytykseen asti hoettu "Elämä on" lausahdus tuntuu olevan monelle jollain tavalla elämää määrittelevä lause. Sen voisi ymmärtää monella tavalla, muuta itse olen monesti huomannut sen saavan melko negatiivisia ja alistuvia sävyjä. Teen työtä, josta en nauti, mutta elämä on... Elän parisuhteessa, joka ei tunnu oikealta, mutta elämä on... Usein tuntuu, että tätä lausahdusta käytetään puolustukseksi sille, ettei uskalleta ottaa askelta muutokseen. Tai sitten me todella ajattelemme niin, että onni ja tyytyväisyys on jotain, mikä ei kuulu meille.

Minun on toisinaan vaikea ymmärtää, miksi elämän pitäisi olla pelkkää uhrautumista yleisen mielipiteen edessä. Otetaanpa esimerkki.

Nuori nainen, joka on opiskellut yhteiskuntatieteitä neljä vuotta, potee masennusta ja ahdistusta elämästään. Opiskeltava ala ei kiinnosta, ja opiskelumotivaatio on tämän vuoksi täysin kateissa. Tuleva ammatti ei tunnu omalta ja nainen salaa haaveilee ammatista, jossa saisi tehdä jotain konkreettista omin käsin. Elämä on, nainen ajattelee. Eihän työn kuulukaan olla mukavaa, sehän on vain jotain josta saa elannon. Eikä neljää vuotta voi heittää hukkaan lopettamalla opiskelut ja vaihtamalla toiseen alaan. Mitä ystävät ja sukulaiset ajattelisivat jos luovuttaisin?

Minä kysyn miksi? Miksi elämän pitäisi olla luopumista omista haaveistaan ja jonkun yleisen käsityksen seuraamista. Miksi pitäisi alistua siihen, että "eivät kaikki voi tehdä sitä mistä nauttivat". Ihan kuin se olisi vain muutamien yksilöiden etuoikeus, joka ei ole kaikkien ulottuvilla.

Mielestäni työ voi parhaimmillaan olla elämää rikastuttava asia. Työstään pitäisi voida myös nauttia. Elämä on... valintoja. Elämä on.. mahdollisuuksia. Elämä on... jokaisen omissa käsissä. Elämä on.. heittäytymistä, muutosta, oman paikkansa etsimistä - ja löytämistä.

Sitä en kiellä, etteikö se voisi olla pelottava askel, joka vaatii paljon rohkeutta. Mutta en suostu uskomaan, että tuo askel ei olisi kaikille mahdollinen.

Mennäkö vai eikö mennä?

Eilen vietin mukavan rauhallisen illan kotosalla, annoin itseni ja ajatusteni levätä ja hyvällä omallatunnolla vain löhösin. Tarkoitus oli lähteä liikkelle illasta, mutta kun fiilis oli toisenlainen niin jäin kotiin ja katsoin laatusarjoja yön pikkutunneille. Kun aamulla heräsin, ajattelin kuinka mukavaa on vain olla ja relata. Päätin etten edes yritä tehdä mitään suunnitelmia illalle, siitäkin huolimatta että lomalla olisi mukava päästä toisinaan irrottelemaan. Mukavasti on mennyt tähän saakka, mutta sitten...

Yhtäkkiä iski levottomuus. En osaa aloittaa mitään, en pysty olemaan paikoillani, en keksi mitään mikä rauhoittaisi tämän tuttuakin tutumman olon. Toisaalta tekisi mieli vain lähteä ulos ja etsiä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Jutella, tanssia, nauraa. Toisaalta en saa itsestäni irti mitään, en edes sitä että soittaisin ystävälle ja kyselisin illan suunnitelmia.

Mikä on tämä outo tunne? Mistä se tulee? Joskus voi istua päiväkausia kotona yksin, ja viihtyä. Toisinaan jo puolikas päivä tekee tiukkaa. Minussa asuu sekä erakko, että sosiaalisuutta janoava nainen. Ja molemmat puolet tuntuvat olevan ääripäissä. Joko lukittaudun täydelliseen yksinäisyyteen, tai sitten kaipaan seuraa jatkuvasti. Jos sosiaalisuutta ei saa, tulee ahdistus. Tulee levottomuus ja puristava tunne rintaan.

Huomenna voi olla taas jo toisin. Lähden tuttavia tapaamaan, keksin jotain hauskaa tekemistä ja ahdistus unohtuu. Tai sitten huomaan taas viihtyväni parhaiten omassa seurassani, kukapa tietää.

Siihen asti ravaan huoneitten väliä täällä omassa kodissani ja ihmettelen miksi en kuitenkaan lähde ulos. Kamala vaivahan siinä olisi, soittaa kaverille, käydä suihkussa ja lähteä. Pitäisi olla joku joka hakisi kotiovelta...  (Naiset! Joku voisi nyt tuhahtaa...)

Deittailuopas miehille

Lauantaipäivän ratoksi katselin muutamia suosikkipätkiäni Youtubesta ja seuraava sai minut hymyilemään ääneen!

 

Muistoja tulvahti mieleeni niistä kerroista kun olen toivonut, että mies olisi ottanut oppia kyseisestä pätkästä... erityisesti disco-osio herätti vahvoja muistoja.

Pyytäisin kaikkia herrashenkilöitä kiinnittämään huomiota myös osioon joka käsittelee autolla ajamista... ;)

Tunnelukkoja

Blogimaailmassa vaeltaessani löysin erään blogin oikeasta laidasta linkin tunnelukkotestiin. Olen aina ollut vähän vinksahtanut erilaisiin testeihin ja tottakai tätäkin piti kokeilla. Useimmiten testien tulokset saavat minussa aikaan vain pienen hymähdyksen ja ajatuksen, "olihan siinä ehkä jotain tuttua, ja vaikka ei ollutkaan niin kivaa ajanvietettä". Mutta lukiessani tämän testin tulosta, oivalsin jälleen jotain itsestäni.

Matkani edistyy.

Olen monesti elämäni aikana tuskaillut omaa "kiltteyttäni", sitä että olen aina se joka joustaa ja antaa periksi, valmiina unohtamaan omat tarpeensa toisten tarpeiden niin vaatiessa. Toisinaan tulee välähdyksiä, jolloin mitta täyttyy... sen saavat huomata ne, jotka sattuvat kulloisessakin tilanteessa olemaan paikalla.

Elämäni eteenpäin kantava teema on ollut "ajelehtia ja ajautua". Minusta tuntuu, että ajaudun erilaisiin tilanteisiin, että asiat vain tapahtuvat ilman että teen juurikaan mitään asioiden eteen. Useimmiten tämä ajautuminen on kuitenkin ollut positiivista, olen päätynyt juuri sinne, minne olen halunnutkin. Asioilla on tapana järjestyä - sen lauseen kuulee suustani usein.

Mitä tunnelukkotesti kertoi minusta?

Tunnelukkosi ovat:
Alistuminen
Tunnelukon voimakkuus:keskivahva

Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Saatat kokea voimattomuutta vaikuttaa elämäsi tapahtumiin ja toivot asioiden vain jotenkin järjestyvän. Muiden on helppo tulla toimeen kanssasi, koska olet joustava ja vältät ristiriitoja. Et osaa asettaa rajoja, teet enemmän kuin muut asioiden eteen ja sinun on vaikea vaatia että oikeuksiasi kunnioitetaan. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Saatat pitää muiden mielipiteitä ominasi ja sinusta tuntuu ettei sinulla ole mielipiteitä asioista tai et ainakaan ilmaise niitä suoraan. Ehkä puhut asioista kuten arvelet kuulijan haluavan etkä osoita avoimesti erimielisyyttäsi. Joskus saatat ottaa välinpitämättömän "aivan sama" asenteen. Uhraudut vapaaehtoisesti koska muiden tarpeet ylittävät omasi. Samalla tunnet mielipahaa tai kiukkua siitä että joudut kerta toisensa jälkeen syrjäyttämään omat tarpeesi. Yleensä pidät kiukkusi sisälläsi tai ilmaiset mieltäsi mököttämällä. Joskus suuttumus kuitenkin purkautuu yllättävänä kiukunpuuskana tai raivokohtauksena. Sinua kiehtovat ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia. Tai sitten tunnet vetoa tarvitseviin ja riippuvaisiin ihmisiin, joiden tarpeita voit loputtomiin täyttää.

Suurimman osan tästä voin allekirjoittaa, vain jokunen yksittäinen kohta tuntui hiukan vieraalta. En nimittäin muokkaa mielipiteitäni sen mukaan mitä oletan toisten haluavan kuulla. Mutta usein vältän väittelyä jos asia, josta huomaan keskustelukumppanini olevan ratkaisevasti erimieltä, ei ole minulle tärkeä. "Voihan se niinkin olla". Ja samaan aikaan kun annan myönnytyksiä, tunnen pientä ärtymystä itseäni kohtaan.

Tämä alistumisen tunnelukko on onnekseni vain "keskivahva" osa elämääni, ja viimeisen vuoden aikana olen mielestäni saanut avattua sitä hiukan. Tai ehkä jokaisella on rajansa, ja minun on viimein tullut vastaan. Enää en kykene alistumaan... minun täytyy saada sanoa "minä tarvitsen, minä haluan, minulle olisi tärkeää että..."

Olenko vain mielikuvasi minusta?

Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä. Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa.

Suvaitsemattomuus on muiden kuin omien tapojen ja uskomusten kunnioituksen puutetta. Tämä näkyy sillä tavalla, kun joku ei voi sallia toisen ihmisen käyttäytyvän eri tavalla tai omaavan erilaisia mielipiteitä. Suvaitsemattomuus voi merkitä ihmisten torjumista tai hylkäämistä uskonnollisen vakaumuksen, seksuaalisuuden tai jopa heidän vaatteidensa tai hiustyylinsä vuoksi.

Veikkaan että suurin osa meistä on joskus elämänsä aikana törmännyt ennakkoluuloihin. Ihmisillä on kai luontainen tapa muodostaa toisista ennakkokäsityksiä jotka perustuvat ammattiin, uskontoon, hiusten väriin, harrastuksiin, juomatottumuksiin, kansallisuuteen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Usein nämä ennakkokäsitykset voivat olla vääriä (eli kyseessä on ennakkoluulo). Ihmiset myös toimivat näiden ennakkoluulojen perusteella, ja erityisen ikävää on jos ennakkoluuloon liittyy suvaitsemattomuutta.

Mielestäni ennakkoluulot aiheuttavat suvaitsemattomuutta. Käsitys tietyn erityisryhmän käyttäytymisestä ja toiminnasta voi olla väärä (tai muutaman yksilön toiminta yleistetään koskemaan koko ryhmää) ja näin kunnioitus ketä tahansa ihmistä kohtaan, jonka voi liittää tähän tiettyyn ryhmään, on olematon. Ja toisaalta, suvaitsemattomuus aiheuttaa ennakkoluuloja. Jos ei voi kunnioittaa esimerkiksi jonkun uskontokunnan tapoja ja maailmankuvaa, luo automaattisesti siihen uskontokuntaan kuuluvasta itselleen ennakkokäsityksen, joka ei välttämättä ole oikea.

Itse olen kohdannut elämässäni kumpaakin, ennakkoluuloja sekä suvaitsemattomuutta. Useimmiten kohtaan ennakkoluuloja kertoessani ammatistani, se on ilmeisen helppo tapa lokeroida ihminen tiettyyn "ihmiskategoriaan". Tästä on seurannut se, etten mielelläni kerro ihmisille mitä teen työkseni heti kättelyssä. Vältän näin monet asenteelliset väittelyt siitä, mitä minä olen ja mitä edustan. Minähän en ole ammattini vaan yksilö siinä missä muutkin.

Itseäni harmittaa ennakkoluuloissa erityisesti se, että toinen muodostaa käsityksen maailmankuvastani, asenteistani, älystäni ja mielipiteistäni tämän ennakkoluulon kautta, vaivautumatta kysymään mitä oikeasti ajattelen asioista. Ennakkoluulot muodostavat muurin, jonka yli on vaikea kommunikoida niin, että toinen kuuntelee ja kuulee sen mitä oikeasti sanotaan. On vaikea tutustua ihmiseen muurin läpi.

Onko ennakkoluulosta mitään hyötyä? Ei varmastikaan. Onko ennakkokäsityksistä mitään hyötyä? Jos ne ovat oikeita, ja positiivisia, niin varmasti. Olisiko mahdollista kohdata ihmistä ilman ennakkokäsityksiä? En tiedä, luulen että jokainen niitä muodostaa tavalla tai toisella. Toivoisin kuitenkin, että ne eivät muodoistuisi niin vahvoiksi, etteikö niistä voisi helposti päästää irti.

Vaan mitä häviää ihminen siinä, että kohtaa toisen ihmisen ilman ennakkokäsityksiä, - luuloja, -odotuksia? Mielestäni ei mitään... Siksi yritän itse opetella elämässäni sitä, että muodostaisin käsitykseni ihmisestä pidemmällä ajalla, keskustelun kautta, antamalla jokaiselle mahdollisuuden näyttää ja kertoa itse mitä on ja ajattelee. Toivoisin että saisin itse saman mahdollisuuden.

Ihminen koukussa - Ajatuksia riippuvuudesta

En vielä ole törmännyt tässä elämässäni yhteenkään ihmiseen jolla ei olisi minkäänlaisia riippuvuuksia. Kuka on riippuvainen kahvista, kuka tupakasta, joku tarvitsee nettiä päivittäin ja toinen ei voi olla erossa kännykästään. Jollekin liikunta on pakollinen juttu ja terveelliset elämäntavat joka hetki välttämättömyys. Toisinaan riippuvuudet muodostuvat pakkomielteiksi, joskus ne ovat vain itselle miellyttävä osa elämää. Mahtaako ihmisen taipumus riippuvaisuuksiin olla alkukantainen?

Mitenhän tuo on? Oliko jo luolamiehillä omat addiktionsa ja mitä ne olisivat voineet olla? Mielessäni näen körmyniskaisen vahvat silmäkulmat omaavan karvaisen miehen potevan vieroitusoireita. Mistään ei löydy juuri sitä tietynlaista juurta jota on niin kiva pureskella metsällä ollessaan. Tai ehkäpä tälle luolamiehelle on pilvien tarkkailu muodostunut milteipä pakkomielteeksi? Tai jospa luolamiehen nainen oli ihmisriippuvainen yksilö, eikä antanut miehensä mennä omille teilleen? Jostain syystä kuitenkin tuntuu, että ei siihen aikaan ollut aikaa ja tarvetta kehittää riippuvuussuhteita asioihin. Kyse oli enemmän selviämisestä kuin riippuvuudesta. Voiko sanoa olevansa riippuvainen ruuanhankintaan? Ehkä.. jos se ylittää sen mikä on tarpeellista elämästä selviämiseen.

Onko siis niin, että nykyajan addiktiot ja riippuvuudet johtuvat yksinkertaisesti siitä, että meillä on liikaa aikaa? Jos jokainen hetki elämässä menisi siihen, että mietimme mistä saada ruokaa, mistä saada vaatetta ja mistä löytää turvallinen paikka nukkua, niin olisiko addiktioiden määrä pienempi? Vai onko useimmat riippuvuuden aiheet tarvetta paeta todellisuutta? Varmasti tänäpäivänä kyllä. Mikä muu saisi ihmisen sekoittamaan päänsä ja ajatuksensa kerta toisen jälkeen kemiallisilla aineilla.

Itse tiedostan keränneeni kontolleni monia riippuvuksia. Joistakin haluaisin eroon, jotkut ovat suuria nautintoja (kahvin juonti, ah!) ja toiset hoitavat sielua (meren läheisyys). Osa riippuvuuksista on myös välttämättömiä nykypäivän elämässä. Osan riippuvuuksistaan haluaisi peittää ja joillakin riippuvuuksillaan ihmisillä on tapana leveillä.

Mutta miksi riippuvuuksista on niin vaikea päästä eroon? Onko kysymys siitä, että joku tuttu ja turvallinen asia elämässä jää pois ja tilalle jää tyhjää? Monestihan sanotaan, että riippuvuus pitää korvata jollain muulla... usein siitä saattaa syntyä toinen riippuvuus. Onhan toki monia riippuvuuksia, joissa yhtenä syynä on jokin kehossa vaikuttava aine, mutta niidenkin kohdalla suurin riippuvuutta aiheuttava tekijä on ihmisen oma mieli. Tavasta on vaikea päästä eroon.

En tunnu pääsevän näissä pohdinnoissani mihinkään loppuratkaisuun. Silmieni edessä nään yhä sen kivikauden miehen etsimässä pureskelujuurta...

Tartuntavaara!

Asenne elämään voi olla ihmiseltä toiselle tarttuvaa, oletteko huomanneet? Se ei tartu välttämättä ensikosketuksella, eikä lyhyen puhelinkeskustelun aikana, mutta kuurinomaisesti nautittuna kyllä.

Olen saanut etuoikeuden tehdä asiasta empiiristä tutkimusta, tahtomattanikin. Minulla on siis antaa esimerkki kahdesta ääripäästä. Toinen levittää ympärilleen positiivisuutta, iloisuutta ja valoista katsantakantaa elämään. Toinen taas huokuu negatiivista asennetta lähes jokaiseen asiaan ja keskittyy elämässään niihin huonoihin asioihin, löytää hyvästäkin aina pahaa.

Alkuvuodesta olin melko paljon yhteydessä tähän miinusmerkkiseen tuttavaani. Ei pidä käsittää nyt väärin, pidän hänestä ystävänä kaikesta negatiivisuudestaan huolimatta. Huomasin kuitenkin, että mitä pidempiä aikoja vietin hänen seurassaan, sitä kurjemmalta näytti kaikki tässä maailmassa. Löysin itsestäni vaivoja, joita aikaisemmin en olisi huomioinut ja ympäröivissä ihmisissäkin tuntui olevan enemmän vikaa kuin ennen. Mikä oudointa, olin aina pitänyt itseäni peruspositiivisena ihmisenä, minne se oli nyt siis kadonnut? Minua alkoi ärsyttää oma negatiivisuuteni ja yrittäessäni karistaa sitä, huomasin että ystäväni seurassa se tuntui melkein mahdottomalta. Puheenaiheet kun liikkuivat omissa vaivoissa, toisten ihmisten vajavaisuuksissa, elämän epäreiluudessa, liian kuumassa tai kylmässä tai sateisessa tai kuivassa säässä. Yllätyksenä ei tullut ystäväni asenne elämään, vaan se kuinka paljon tuo asenne tarttui myös minuun kun vietin tarpeeksi kauan aikaa hänen kanssaan.

Päätin siis ottaa hiukan etäisyyttä. En toki lopettanut ystävyyttämme, mutta mielestäni tarvitsin "välipäiviä".Outoa kyllä, samaan aikaan muutti vanha ystäväni samalle paikkakunnalle ja kun kuulumisia ja tarinoita eletystä elämästä riitti, tuli aikaakin vietettyä yhdessä enemmän. Tämä toinen ystäväni on yksi valoisimmista ihmisistä mitä tunnen. Hän löytää asioista ne hyvät puolet ja näkee maailmassa kauniita ja iloisia asioita. Oli mukava jutella hauskoista kokemuksista ja tapahtumista, höpötellä mukavia yhteisistä tuttavista ja suunnitella yhteistä kivaa tekemistä. Huomasin jälleen löytäneeni sen oman positiivisuuteni, elämä oli jälleen ihan kivaa ja aloin taas nähdä ympärilläni kauniitakin asioita. Asenteeni elämään muuttui jälleen plusmerkkiseksi ja tunsin olevani taas oma itseni.

Mitä tästä voi siis oppia? Älä liiku valittajien kanssa? ... ei... Pyri itse muuttamaan elämänasennettasi positiivisempaan suuntaan, se tarttuu muihinkin ja leviää. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja kenties jos on itse vahvasti plusmerkkinen voi kumota toisen miinusmerkit. :)

En tarkoita, että huonoja oloja pitäisi ystäviltään ja tuttaviltaan peitellä. Kyse ei ole yksittäisistä pahoista päivistä tai hetkellisestä ongelma-ajasta elämässä. Ne huolet ja murheet on tarkoitettukin jaettaviksi, hyvän ystävän kanssa jaettuna ne voivat puolittua.

Eräänä päivänä huomasin että on hiljaista...

En tiedä tarkalleen milloin tunteeni lakastuivat. Se oli samanlaista kuin linnunlaulun lakkaaminen alkukesällä, se vaimenee, mutta et huomaa milloin se tapahtuu. Havaitset vain jonakin päivänä, että metsässä on tullut hiljaista ja hiljaisuutta on kestänyt kauan. -Axel Sandemose

Rakastuin nuoruudessani syvästi luokallani olleeseen poikaan. Olimme olleet jo pari vuotta samassa kaveripiirissä ja jossain vaiheessa huomasin tuntevani jotain enemmän kuin vain ystävyyttä. Yhdessä oli hyvä olla. Myös poika ihastui minuun, ehkäpä jopa rakastuikin. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kun kaverit alkoivat kysellä seurustelemmeko, oli vastaus melko nopeasti sovittavissa ja kerrottavissa. Kyllä.

Vuoden yhdessäolon jälkeen tuli jostain idea merkitä suhteemme. Ostimme sormukset ja julkistimme kihlauksen. Ajattelin silloin rakkauden kestävän loppuelämämme, pystyttäisimme joskus yhteisen kodin ja perustaisimme perheen. Se tuntui niin selvältä ja varmalta. En uskonut minkään muuttavan niitä tunteita joita tunsin. Olimmehan toistemme parhaat ystävät ja sen lisäksi rakastimme.

Muutimme opiskelemaan samalle paikkakunnalle yhteiseen asuntoon. Kaikki tuntui hyvältä ja luontevalta, myös arki oli mukavaa yhdessä. Meillä ei ollut suuria riidanaiheita eikä parisuhdekriisejä. Tutustuimme toistemme sukuihin ja tulimme osaksi niitä. Se tuntui hyvältä. Mikä voisi mennä pieleen?

Vuodet vierivät, mikään välillämme ei muuttunut, arki kulki omalla painollaan.Totuimme yhteiseen elämäämme. Saimme uusia ystäviä opiskelun kautta ja löysimme harrastuksia, ei yhteisiä, mutta eihän aina tarvitse olla yhdessä. Emme edelleenkään riidelleet, vaikka joskus jotkin pienet asiat toisessa ärsyttivätkin. Miksi riidellä? Välillä tunsin sisälläni oudon tunteen, halun "itsenäistyä". Mietin miltä tuntuisi elää yksin? Osaisiko sitä? Mitä sukulaiset ajattelisivat? Miksi en välitä siitä mitä toinen tekee tai ajattelee...? Onko suhteessa jokin vialla, pitäisikö minun yrittää tehdä jotain asialle?

Puolisoni otti vastaan työpaikan toiselta paikkakunnalta, sillä opiskelumotivaatio oli laskenut ja myös palkka houkutteli. Näimme silloin tällöin, yksinäisyys ei tuntunut pahalta, saihan keskittyä omiin ajatuksiin ja asioihin. Tätä kaukosuhdetta kesti muutamia kuukausia ja sen aikana tunsin itseni vapaammaksi. Ikäänkuin olisin löytänyt uuden minän, joka oli ollut erilaisten roolien alla. Olin ollut avopuoliso, kumppani, hyvä kodinhoitaja, kaveripiirissä "se jonka suhde kestää vanhuuteen saakka". Nyt olin vain minä.

Kun tuli aika aloittaa taas normaali elämä puolisoni muuttaessa takaisin opiskelupaikkakunnalle ja yhteiseen asuntoomme, tunsin ahdistusta. Silloin oli aika ensimmäisen kerran suhteen aikana pysäyttää aika ja oikeasti keskustella. Huomasimme molemmat tuntevamme samoin ja totesimme että siinä vaiheessa ei ollut enää paluuta entiseen eikä halua aloittaa alusta. Ei ollut enää syytä jatkaa, molemmat olivat onnellisempia erillään.

Mietin usein sen jälkeen, milloin rakkaus loppui? Miksi en osannut varautua siihen? Olisiko sen voinut estää? Käykö näin aina, loppuuko rakkaus aina jossain vaiheessa?

Tämän kokemuksen jälkeen olen yrittänyt löytää vastausta näihin kysymyksiin, etten ainakaan tekisi samoja virheitä toistamiseen. Haluan oppia hoitamaan rakkautta. Sanotaan että rakkauden eteen pitää tehdä työtä, ja mielestäni paremmin asia on sanottu näin: Rakkauden eteen pitää nähdä hauskaa. Yhteiset hyvät hetket, yhteiset harrastukset, yhdessä nauraminen, se hoitaa suhdetta. Lisäksi pitää olla tarpeeksi tilaa myös itselle, ettei hukkuisi rakkauteen. Älä hukkaa sitä mitä olet...

Ollako vai eikö olla - erilainen - samanlainen.

Persoonallisuus. Erilaisuus. Oman tien kulkeminen. Kaikki asioita joita useimmiten arvostetaan, monikaan ei sano "Olisinpa samanlainen kuin miljoona muuta."

Itse muistan nuorena ajatelleeni niin. Toivoin joka ilta hiljaa mielessäni, voi kunpa voisin olla niinkuin muut. Kyse ei ehkä ollut siitä, että olisin halunnut eroon persoonallisista piirteistäni tai harrastuksistani, vaan siitä että halusin kuulua johonkin mihin mielestäni kaikki tuttavani kuuluivat. Halusin sopia joukkoon.

Erottuminen joukosta (ei välttämättä edes huonolla tavalla) oli minulle siihen aikaan välttämätön paha. Rakastin harrastuksiani, jotka erottivat minut muusta kaveriporukastani, mutta samalla halusin sysätä erottavat tekijät unohduksiin. Ajattelin, että menetän jotain tärkeää ystävyydessä koska olen jollain tasolla erilainen.

Kun aloitin yliopisto-opintoni tapahtui jotain täysin päinvastaista. Huomasin että ympärilläni on suuri joukko ihmisiä jotka ovat samalla tavalla "erilaisia" kuin minä. Meitä yhdisti sama harrastus, joka oli muuttumassa ammatiksi. Olimme jokainen olleet omassa nuoruudessamme niitä jollain tasolla erilaisia muiden ikäistemme joukossa. Ja nyt kaikki erilaiset olivat yhtäkkiä yhdessä samassa laitoksessa... samanlaisina. Huomasin kaipaavani takaisin entiseen. Huomasin kaipaavani sitä erityisasemaa joka minulla aiemmin oli. Arvostin silti myös sitä, että minua ympäröi joukko ihmisiä, jotka olivat samalla aaltopituudella ja ymmärsivät samaa kieltä.

Toki jokainen meistä on erilainen huolimatta siitä, että omaisi samat harrastukset, saman huumorintajun, saman "kielen". Mutta eikö samanhenkisessä porukassa joskus tulekin se tunne, että keskustelu on eräällä tavalla köyhempää? Mitä voimme oppia ihmisestä/elämästä/asioista puhuessamme vain samanhenkisten ihmisten kanssa?

Tutustuin joitakin vuosia sitten keskustelupalstan kautta kymmeniin ihmisiin, jokainen heistä oli erilainen. He tulivat erilaisista taustoista, tekivät erilaisia töitä, harrastivat erilaisia asioita. Oli vaikea löytää mitään muuta yhdistävää tekijää keskustelupalstailun lisäksi. Mutta sen opin siitä ajasta, että vain keskustelemalla hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa, voi löytää niin laajan kirjon erilaisia näkökulmia yhteen asiaan. Se on suuri rikkaus.

Ihminen tarvitsee ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, jotka pystyvät ymmärtämään kokemaamme maailmaa ja näkemään asioita samalla tavalla. Mutta sen lisäksi ihmisen kehitykselle ihmisenä olisi tärkeää saada ympärilleen myös niitä, jotka näkevät ja kokevat asioita eritavalla.

 

 

Menneisyyden haamut

Eletyn elämän vaikutusta siihen, mitä olemme, ei voi kieltää. Jokainen eletty päivä ja kokemukset vaikuttavat väistämättömästi siihen mitä olemme nyt. Niin hyvässä kuin pahassa. Mutta voiko huonoja kokemuksia ja niiden vaikutuksia lieventää tai kumota vastakkaisilla, hyvillä kokemuksilla? Onko mahdollista parantaa haavat ja kumota niiden lamauttava vaikutus?

Palaan ajatuksissani takaisin lapsuuteen, voin sanoa eläneeni onnellisen lapsuuden. Kotiolot olivat turvalliset ja vakaat, tunsin olevani rakastettu ja sain toteuttaa itseäni minulle tärkeissä asioissa. Siihen aikaan suurin huoleni oli kavereiden puute, lähiympäristöstä ei omanikäistä seuraa juurikaan löytynyt. Odotin innolla ensimmäistä koulupäivää, siellähän niitä olisi, ystäviä. Vaan aina ei elämä suju niinkuin toivoisi.

Kuusi ensimmäistä kouluvuottani oli ystävyyssuhteiden osalta yhtä suurta pettymystä. En sopinutkaan joukkoon. Olin erilainen, outo ja helppo kohde kiusaajille. Opin että ihmisiin ei voi luottaa, sillä myös ns. ystävät osaavat satuttaa muuttumalla kiusaajiksi. Opin että en kelpaa sellaisena kuin olen. Opin rakentamaan muurin itseni ja muiden välille. Opin myös, että en voi rakentaa itsetuntoani muiden ihmisten varaan. Eräällä tavalla olen kiitollinen niistä vuosista, löysin itsestäni voimavaroja joita en ehkä muuten olisi koskaan löytänyt. Tässä oli suurena apuna harrastukseni, josta sain onnistumisen kokemuksia ja jossa tunsin olevani hyvä. Ymmärsin, että se mitä minä olen, ei ole sama asia kuin se, miksi minua luullaan ja miksi minut halutaan kategorisoida. Mutta menetin silloin luottamukseni perheeni ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Kun tarpeeksi monta kertaa olin pettynyt etsiessäni ystävää, en enää pettymyksien pelossa uskaltanu avata itseäni kellekään. En uskaltanut hakea ystävyyttä.

Näiden vuosien jälkeen sain kuitenkin monia ystäviä, minua arvostettiin luokkatoverina ja ihmisenä, olin mukana, en ollut enää ulkopuolinen. Mutta muuttivatko nämä uudet hyvät kokemukset sitä alitajuista epäluottamusta ihmisiin?

Varmasti joku muutos on tapahtunut. Mutta vieläkin huomaan jännittäväni jos haluan pyytää ystäviäni kylään tai kutsua heitä mukaan erilaisiin tapahtumiin. Pelkään kieltävää vastausta. Sama pätee myös parisuhteessa, pettymykseni on suhteettoman suuri jos saan pyyntööni kieltävän vastauksen (riippumatta kieltäytymisen syystä). Minun on edelleen vaikea uskoa, että minusta pidetään minun itseni takia.

Toisaalta, vaikka olen joutunut usein pettymään parisuhteissa ja moni ystävyys on ajan myötä haalistunut, en enää pelkää tutustua uusiin ihmisiin. Olen oppinut avaamaan suojavarustuksiani ja uskallan jo näyttää osan itsestäni myös muille. Hyvien kokemusten kautta olen oppinut, että riski on kannattava. Jos ei ikinä uskalla, ei voi saada mitään hyvää. Ja pettymykset kestävät vain hetken, kun taas onnistumiset kestävät parhaimmillaan koko elämän.

Positiiviset kokemukset voivat siis tasoittaa negatiivisten kokemusten tuomia rosoja, vaikka eivät niitä koskaan pysty täysin peittämään.

Matkalla jonnekin

Tänään se iski, halu kirjoittaa blogia. Tietämättä sitä, onko minulla mitään sanottavaa tai mielenkiintoisia maailmaa mullistavia ajatuksia, ajauduin vuodatus-sivustolle ja painoin "luo blogi" näppäintä.

Ensimmäinen tehtäväni oli luoda itselleni nimi. Katseeni harhaili pitkin asuntoani ja aivoni raksuttivat tyhjää kunnes silmäni osuivat kirjahyllyssäni lepäävään Paulo Coelhon Zahiriin. Kirja teki minuun aikoinaan syvän vaikutuksen ja kertoo upean tarinan erään kirjailijan sisäisestä matkasta ja pakkomielteestä. Sitähän tässä tehdään itsekukin, sisäistä matkaa. Blogini voisi olla siis eräänlainen matkakertomus omasta sisäisestä matkasta. Ehkä sen matkan edetessä voisi oppia ymmärtämään enemmän itseään ja ympäröivää maailmaa.

Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain nähtyä ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta lopulta valtaa ajatuksemme täysin.

Usein elämässäni törmään asioihin ja ilmiöihin, joita minun on vaikea ymmärtää. Miksi ihmiset toimivat niinkuin toimivat, miksi maailmassa tapahtuu asiat tietyllä kaavalla, miksi omat tunteeni eivät toimi niinkuin järkeni haluaisi, miksi sanat ja toiminta eivät mene yksiin? Monesti tunnen olevani maailmassa se ulkopuolinen tarkkailija, se, joka istuu muurahaispesän vierellä ja ihmettelee pesän kuhinaa. Toisinaan taas huomaan olevani yksi muurahaisista.

Tästä elämästä, tarkkailijan ja tarkkailtavan roolien välillä tasapainottelusta, pakkomielteistä ja ihmisyydestä yritän tulevina päivinä ulostaa tuntojani ja ajatuksiani. Samalla toivon oppivani jotain itsestäni ja siitä, mitä on olla ihminen.

 

"Ihmisellä on kaksi suurta ongelmaa: ensimmäinen on tietää milloin aloittaa, toinen milloin lopettaa." Paulo Coelho