Luottamus

Ilman luottamusta on moni asia elämässä vaikeaa. Ja erityisesti ihmissuhteissa. Oletusarvo itselläni on aina ollut se, että toiseen pitää voida luottaa. Mutta mitä tapahtuu kun sen luottamuksen menettää?

Parisuhteeni alussa muistan kuulleeni ystävältäni varoituksen sanan, "oletko sä varma että voit luottaa?". Tuo varoitus ei perustunut tietämykseen, vaan eräänlaiseen oletukseen ammattiin ja ehkä ulkonäköön perustuen. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että näihin ei voi epäluottamustaankaan perustaa. Tein päätöksen luottaa.

Toisinaan oli hetkiä, jolloin epäilin oliko toinen sittenkään luottamukseni arvoinen. Kun välittää toisesta ja kaipaa toisen ihmisen rakkautta, voi epävarmuus välillä nostaa päätään. En kuitenkaan antanut sen päästä kunnolla valloilleen, sillä mitään aihetta siihen ei ollut. Ja olin jollain tavalla ylpeä siitä, että pystyin luottamaan toiseen ihmiseen.

Myöhemmin selvisi, että oli aikoja jolloin toinen ihminen ei ollutkaan luottamukseni arvoinen. Ja vaikka hyvin se johtuu ainakin suurimmaksi osaksi tänä keväänä diagnosoidusta bipolariasta ja sen maniakausista, ei luottamukseni tuohon ihmiseen ollut enää entisensä. Vaikka halusinkin uskoa, että nyt kun pahin on ohi ja lääkkeet tuntuvat jotenkin toimivan, en silti koskaan enää voinut olla varma siitä voinko luottaa.

Se on ikävä tunne. Ja se etsii varmistusta jatkuvasti. Jokin pieni ääni sisälläni halusi faktaa siitä että kaikki on hyvin, että toinen on luottamukseni (sen pienen ja rakenteilla olevan) arvoinen.

Tuo epäluottamuksen mörkö sai minut tekemään asian, jota en ikinä kuvitellut pystyväni tekemään. Avasin puolisoni kännykän tekstiviestiosion salaa. Epäluottamusta siis pahimmillaan. Halusin kai saada varmistuksen siitä, että mitään ikävää ei selkäni takana ole tapahtumassa. Tai kenties vaistosin jotain? Mitään varmistusta en saanut, ainoastaan lisää aineksia epäluottamukseen. Nyt en tiedä olenko pahoillani tästä kirjesalaisuuden rikkomisesta vai en... Tunteet ovat muutenkin ristiriitaiset. Voinko edes aloittaa keskustelua asiasta? Haluanko tunnustaa itsekin tehneeni väärin? Myös minä petin luottamuksen.

Luottamus on ihmeellinen asia. Joskus (täydellisessä maailmassa) luottamus synnyttää luotettavuutta. Haluan uskoa, että jos kokee toisen ihmisen luottavan sinuun, haluat osoittaa olevasi luottamuksen arvoinen. Ja toisaalta, jos taas koet että sinuun ei luoteta, voit ajatella "mitä väliä sillä edes on mitä teen". Epäluottamus siis synnyttää epäluotettavuutta.

Valitettavasti on myös niin, että usein luottamusta käytetään hyväksi. Se on mielestäni yksi suurimmista rikoksista ihmistä kohtaan.

On ikävä tunne kun luottamus murtuu ja hajoaa pieninä paloina pois.

Elämää yhteisössä

Mielestäni on äärettömän mielenkiintoista seurata erilaisten yhteisöjen sisäisten kemioiden kehittymistä, ja tähänastisen "tutkimukseni" valossa se kehitys on jokseenkin samanlaista yhteisöstä riippumatta. Mitä siis tapahtuu kun joukko ihmisiä viettää aikaansa yhteisen asian tiimoilla hiukan pidempiä aikoja?

Yhteisön syntyyn päästään tarttumaan jo kouluelämän alkaessa. On luokkia ja kaveriporukoita, syntyy kuppikuntia ja lopuksi vielä sitä romanssiakin. Ryhmästä löytyy aina ne eräänlaiset johtohahmot sekä myös ilmapiirin keventäjät. On rauhallista taustajoukkoja ja ehkäpä myös joku josta ei ihan saa selvää onko hän lintu vai kala... ja mitä isompi yhteisö on, sitä varmemmin siellä esiintyy myös jonkun ulkopuolelle jättämistä ja kiusaamista.

Työelämässäkin toimivat melkeinpä nämä samat asiat, toki riippuu työyhteisön tiiviydestä ja hengestä kuinka lämminhenkinen yhteisö on kyseessä. Erikseen ovat sitten ne yhteisöt, joissa ei kaveruutta ole aistittavissa lainkaan.

Nettimaailmassa onkin sitten laaja kirjo erilaisia yhteisöjä ja jokaisella on mahdollisuus päästä niihin sisään. Ja edelleen samat kouluelämän yhteisösäännöt toimivat. Porukasta löytyy aina se johtohahmo tai joku jota katsotaan vähän ylöspäin. On pellet ja pöllöt. Ja toki siellä missä on kolme tai useampi koolla syntyy aina niitä kuppikuntia. Toisinaan rajat ovat häälyvät ja toisinaan kuppikunnat ovat selkeästi näkysällä. Ja samoin myös, ain kun on eri sukupuolten edustajia samassa yhteisössä, syntyy aina niitä pieniä romansseja tai ainakin pientä flirttiä. Se taitaa vain kuulua ihmisluontoon.

Ja söpöähän se on seurata niitä pikkuromansseja joita kehkeytyy kavereiden kesken... vaikka toki aina pieni pelko niihin liittyy, että jos huonosti käy, niin voivat muuttaa yhteisön kemiaa. Tai ehkä tiputtaa jonkun porukasta pois. Onneksi vain harvoin käy niin. Usein romanssin loputtua jatketaan samaan malliin ja pian löytyykin samasta yhteisöstä jo joku toinen kenen kanssa välit lämpenee.

En ole juurikaan miettinyt omaa rooliani yhteisöissä, mutta mielenkiintoista olisi kyllä tietää millaisessa roolissa muut näkevät minun olevan. Itse näkisin että olen usein sellainen tasapainottava "kaikkien kaveri" ja pieni ryhmänsisäinen diplomaatti. Luottohenkilö jolle voi kertoilla vähän isompiakin asioita elämästään. Ei kuitenkaan johtohahmo, eikä täysin taustalla oleva seurailija, ei myöskään pelle tai ihmissuhdemagneetti. Mahtaako roolilleni olla edes omaa nimikettä?

Itse olen kyllä kokenut elämässäni suurena rikkautena muutamat internet-yhteisöt joissa olen ollut mukana (ja olen edelleen). Niissä on ollut joku yhteinen paikka jossa vaihtaa ajatuksia tai harrastaa/kuluttaa vapaa-aikaa. On ollut hieno huomata, kuinka erilaisista taustoista ja ammateista, eripuolilta maailmaa ja erilaisin maailmankatsomuksin olevat ihmiset löytävät yhteisen sävelen ja ystävyyden. Ilman näitä yhteisöjä voisi omakin kosketus elämään ja ihmisiin olla melko yksipuolinen. Eipä tulisi täällä "in real life" puolella niin erilaisiin ihmisiin kenties tutustuttua.

Ja mikä parasta, nämä nettiyhteisöt toimivat myös siellä oikeassa elämässä! Jotenkin näissä tuntuu usein käyvän niin, että kaveruus mikä toimii netin kautta toimii myös ihan kasvotusten. Tämä onkin yksi tämän hetken suurimmista iloistani; uudet-vanhat ystävät joihin on päässyt tutustumaan reilun vuoden tuttavuuden jälkeen ihan "oikeasti".

 

Kaikuja vuosien takaa

Pieniä ihmeitä tai sattumuksia tapahtuu näemmä kokoajan, ainakin nyt tuntuu siltä. Ehdin kaivata ihmistä ja läheisyyttä ja seuraavassa hetkessä useampi haamu menneisyydestä ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Mitä lie kohtalon ivaa, vaiko kenties elämän tapa testata todellista sitoutumistani.

Mukavaltahan se toki tuntuu, että nuo ihmiset menneisyydestäni vielä toisinaan ajattelevat ja että heitä kiinnostaa miten minulla nykyään menee. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että kuulumisia kahvikupin äärellä vaihdetaan. Onhan näihin tuttavuuksiin ollut aikoinaan se syy, miksi heistä tietyllä tapaa läheisiä on tullut. Toisaalta on myös syynsä siihen, miksi eivät sitä enää ole. Toki etäinen kaveruus on säilynyt vuosien mittaan.

Vaikka ensimmäinen reaktioni kahvikutsuihin olikin lievä hämmästys ja myös kutsujien motiivien epäily, niin taidanpa silti käväistä kupposella päivittämässä kuulumiset sekä rupattelemassa niitä ja näitä. Mitään sen mullistavampaa ei ole hakusessa heillä eikä minulla. Ja hyvä niin. Kavereita ei kai koskaan voi olla liikaa, ja mitään syytä välien katkaisuun ei koskaan ole ollut.

Vaan edelleen kyllä laittaa miettimään. Miksi yleensäkin juuri silloin kun on omassa suhteessa jotain pientä tai isompaa kriisiä, osaavat entiset läheiset ottaa yhteyttä? Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tätä laatua... Taitavat omata herkät tuntosarvet tai sitten itse lähetän telepaattisia viestejä ympäri maailmaa.

Lämpöä ja läheisyyttä kaivaten

Läheisyyden tarve taitaa olla yksi piirre joka on lähes kaikilla ihmisillä (ja muillakin elävillä olennoilla). Toisen ihmisen kosketus ja vierellä oleminen tuntuvat hyvältä, se lämpö ja läheisyys. Tajusin sen pitkästä aikaa oikein kunnolla viikonlopun aikana.

Kun tarkemmin mietin, niin viimeisinä muutamana kuukautena on jäänyt iso aukko elämässä juuri tuon läheisyyden kohdalle. Se on kadonnut elämästä ja yhtäkkiä huomaan kuinka paljon sitä tarvitsisin. Olla vaan lähellä toista ihmistä, saada siitä energiaa ja jotain sisäistä voimaakin. Ladata pattereita.

Aikaisemmin jo puhuinkin siitä, että puolison sairastumisen kautta on tuo läheisyys jäänyt ja eräänlaiset roolit parisuhteessa hiukan muuttuneet. Olen jollain lailla neuvoton ja jumissa ratkaisun löytämisen suhteen. Toisaalta olen ajatellut kokoajan että pikkuhiljaa toipumisen edetessä elämä palautuu taas raiteilleen myös tässä suhteessa. Että läheisyyskin palaisi elämään kuin itsestään. En ole siis asiasta stressannut tai kokenut sitä ahdistavana.

Viikonloppuna kuitenkin sain maistaa hetken toisen ihmisen antamaa lämpöä ihan vain halausten muodossa. Se tuntui ehkäpä vielä erityisen hyvältä pitkän tauon jälkeen. Läheisyyden kaipuu kasvoi entisestään kun kaverini unissaan otti kainaloonsa hetkeksi ennenkuin havahtui virheeseensä. Ajattelin siinä hetkessä, että tätä kun tapahtuisi joskus kotonakin sen ihmisen toimesta jolta sitä todella kaipaan. Ja salaa petyin kun kaverini sitten heräsi ja jouduin pois kainalosta...

Voisi tietenkin kysyä miksi en itse aktiivisesti hae sitä läheisyyttä puolisoltani. Se kysymys ainakin pyörii omassa mielessäni. Vastaus on jollain lailla pienen usvaverhon takana. Jostain syystä tuntuu vaikealta löytää sitä "oikeaa hetkeä" halata tai jollain lailla hakeutua lähelle. Enkä voi ymmärtää miksi. Ihminen jota rakastan on tuossa muutaman metrin päässä, enkä osaa mennä lähelle enää. Tuntuu oudolta ja tuskastuttavalta.

Mietin jopa sitä, olenko jossain alitajuntani syövereissä vihainen siitä että hän sairastui. Vai enkö lopulta kuitenkaan osaa antaa anteeksi niitä virheitä joita hän teki maniassaan?

Mietin toisinaan sitäkin, oliko kaikki se hellyys ja huomioonottaminen, läheisyys ja syvä lämpö vain yksi oireista...

Kotityötestin tuloksia

Jatkoa viimekirjoitukselleni http://zahirlife.vuodatus.net/blog/2062781/kotityotesti/

Palasin juuri mökiltä kotiin ja eipä ollut suuri yllätys se, mikä odotti kun oven aukaisi. Kaikki se, mitä jätin jälkeeni sekä tuplasti lisää. En tiedä uskaltaako tätä testiä enää kovin pitkään jatkaa kun tulevan työn määrä näyttäisi parissa päivässä tuplaantuvan.

Toisaalta, jotain edistystä osoitti se, että puoliso soitti perään mökille ja kysyi kuinka pyykkikonetta käytetään... Ja olihan sitä näemmä yksi koneellinen pesty ja kuivatettu. Kuivat vaatteet ovat nyt myttyinä kuivaustelineellä. Niiden levittäminen taisi olla liian suuri haaste.

Tekisi juuri nyt kovastikin mieli palata takaisin sinne mistä juuri tulin. Tai vaikka ihan minne muualle tahansa.. luonnon helmaan.. pois tästä kaaoksesta.. takaisin rentoutumaan.

Kotityötesti

Tein testin, josta puhuinkin aikaisemmassa kirjoituksessani "Lomaa lomalla". Jäin kotitöistä lomalle. Osaksi myös nähdäkseni tekeekö niitä kukaan muu kuin minä.

Tilanne tällähetkellä on se, että tiskit odottavat jo kolmatta päivää tiskaajaansa. Pyykkejä on kertynyt ihan mukavasti tuonne pyykkikoriin. Kissat eivät ole päässeet ulos kuin kerran (en raaskinut niitä sisälläkään mau'uttaa kun niin kovasti ulos mankuivat). Kaupassa ei ole käynyt kukaan (eilen tosin kävin ostamassa itselleni pitsan kun toinen puolisko lähti elokuviin ja minä jäin kotiin nautiskelemaan yksinäisyydestä).

Mitä tämä testi siis opetti minulle kotitöistä?

Ei niitä kukaan tee jollen minä... vai pitäisikö odotella vielä muutama päivä? Ehkä jätän asiat niinkuin ne nyt ovat ja lähden hyvillä mielin mökille. Enkä välitä siitä, että palatessani asunto on vielä hurjemmassa kunnossa.

Täytyy myöntää, että en ole turhan tarkka muutenkaan, vaikka siisteydestä pidänkin. Joten totuuden nimissä täytyy sanoa, että tämä pieni sotku ei juurikaan ole kiristänyt pinnaani tai masentanut mieltäni. Ainut ikävä puoli tässä on se, että puhtaat astiat alkavat pian loppua... Voisinhan aina tietenkin sanoa puolisolle että "voisitko tehdä osasi kotitöistä". Tätä täytyisi tehdä säännöllisin väliajoin jotta sillä olisi mitään suurempaa vaikutusta, ja minä vihaan naputtamista. Joten kai tämä on epätoivoinen yritys yrittää vaivihkaa - ilman nalkutusta - näyttää mitä tapahtuu jos en kokoajan häärää kotona.

Saapa nähdä toimiiko, ja jos toimii, niin kauanko vaikutus kestää.

Onko kadonnut vielä löydettävissä?

Kevään kriittisestä tilanteesta ja akuutista maniasta/psykoosista on jo kulunut jokunen tovi, elämä alkaa olla kohtalaisen tasaista ja vakiintunutta. Rytmit toimivat kohtalaisesti ja minäkin olen oppinut ottamaan rennommin arkisen oleskelun. Enää en tunne niin suurta tarvetta tarkkailla puolisoni mielialoja ja toimeliaisuutta.

Silti on jotenkin avuton ja hämmentynyt olo. Osaksi se kai johtuu siitä, että parisuhteen roolit ja eräänlainen ilmenemismuoto on muuttunut radikaalisti esimerkiksi viimevuoteen verrattuna.

Minne on kadonnut hellyys ja läheisyys? Voisiko sen löytää, ja kuinka pian?

Toisen kohdalla siihen vaikuttaa varmasti myös lääkitys sekä eräänlainen epävarmuus. Vielä on niin paljon käsiteltävää, ja aiheet eivät ole helppoja. Vaikka molemmat ymmärtävät sairauden aiheuttaneen ne ikävät parisuhteeseenkin vaikuttaneet asiat, on toisella luottamus saanut säröjä ja toisella taas syyllisyys painaa. Ymmärrys on, mutta unohtaa ei osaa ja tunteita on vaikea kontrolloida järjellä.

Miten siis rakentaa suhdetta? Miten muuttaa roolit taas mieheksi ja naiseksi hoitajan ja toipilaan sijaan?

Tiedän että joku ratkaisu tähän täytyy olla olemassa, ja tahtoa sen löytämiseen on varmasti molemmilla. Tiedän myös, että moni suhde on kaatunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Itseasiassa olen kuullut pelkästään näitä ikäviä tarinoita. Toivoisinkin joskus kuulevani niitä kokemuksia, joissa on onnellinen loppu...

Askel kerrallaan on kuljettava, sen ymmärrän. Ja olen iloinen jo siitä, että eräänlainen normaali arki on palannut elämään. Vaan niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä.

Lomaa lomalla

Muistan kuinka jokunen aika sitten iloitsin mielessäni loman alusta; vihdoinkin elämää ilman aikatauluja, saa vain olla ja tehdä mitä milloinkin mieli halajaa. Lokoisaa oleilua ja rentoutumista!

Ei se tainnutkaan mennä ihan niin. Ja ketä tästä voin syyttää? Luultavasti ihan vain itseäni.

Aamu alkaa toki rennosti silloin kun sattuu heräämään. Sen jälkeen tuleekin vastaan vain töitä jotka odottavat tekijäänsä. On likaisia tiskejä, pyykkejä, lattioita, mattoja. Kohta pitääkin miettiä mitä tekisi ruuaksi, ja tietenkin pyyhältää kauppaan ruokatarpeita ostamaan. Kun pöperöt on pöydässä on taas lisää tiskiä... lemmikit kaipaavat ulkoiluttajaa ja nurmi leikkaajaa. Puhtaat pyykit huutavat viikkausta ja kaappiin pääsemistä.

Sitten onkin jo ilta. Väsyttää. Tekisi mieli ulkoilemaan, huvittelemaan, rentoutumaan. Ei jaksa.

Päätin tänään, että pidän loppuviikon lomaa lomalla. Ilmoitin sen siipallenikin. Nyt loppui kotihengettärenä hääräily, on aika vaihtaa vuoroja. Tai sitten vain rennosti katsella niitä tiskejä ja pyykkejä, ehtiihän sitä myöhemminkin askaroida.

Onneksi viikonlopuksi pääsee isommalla tuttavaporukalla mökkeilemään. Saunomista, rentoutumista ja iloista yhdessäoloa. Ainut vaatimus on jaksaa körötellä 6h sinne ja toiset 6h takaisin. Sekin on vain rentouttavaa, ainakin minun kohdallani. Rakastan ajamista.

Loma!

Perhe on paras vs. Perhe on pahin

Sanotaan että sukulaisiaan ei voi valita mutta ystävänsä voi. Tämä varmasti pitää paikkansa, itse tosin olen siinä onnellisessa asemassa että sukulaiset ovat osin myös todella hyviä ystäviäni. Ja lapsuudenkotini ja perheeni on minulle edelleen eräänlainen turvasatama. Äitini ja isäni ovat parhaita ystäviäni.

Olen monesti elämäni aikana huomannut että on myös toisenlaisia perhesuhteita. Suku tuntuu olevan se ahdistavin asia elämässä ja oma perhe halutaan saada mahdollisimman kauas omasta elämästä. Omat juuret tuntuvat tuskastuttavan epämiellyttäviltä.

Joissain tapauksissa voin jotenkin ymmärtääkin halun unohtaa menneisyytensä ja päästä eroon esimerkiksi tukahduttavasta äiti-tytär-suhteesta. Mutta yleensä vain lähinnä ihmettelensitä, miksi omat vanhemmat ja sisarukset on hylättävä voidakseen elää itsenäisesti. Miksi sukulaisten kiinnostus kuulumisista tulkitaan vahtimiseksi ja kyttäämiseksi?

Jostain syystä olen onnistunut aina tutustumaan sellaisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joilla on täysin erilainen suhde vanhempiinsa kuin minulla. Itse soittelen vanhemmilleni silloin tällöin vaikka ei varsinaista asiaa olisikaan. On mukava vaihtaa kuulumisia. On mukava käydä toisinaan kylässä ja viettää vaikka grilli-iltaa. Puolisoni taas närkästyy jos näkee puhelimessaan vanhempiensa yrittävän ottaa yhteyttä. Tekstiviesteihinkään ei vastata kuin pakon edessä ja kyläily ei ole tullut juuri mieleen. Jouluna ja syntymäpäivinä kyllä voi soittaa, niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Ja kaikesta huolimatta, mitään varsinaista ongelmaa ei perhesuhteissa ole. Puolisoa ei vain kiinnosta olla yhteydessä.

On myös kolmas vaihtoehto perhesuhteisiin aikuisiällä. Takertuminen vanhempiin. Olen nähnyt myös sitä, että nainen tarrautuu isäänsä (ja isä tyttäreensä) niin kovasti, että siinä on jo tyttären parisuhteetkin vaakalaudalla. Mies kun ei jaksa sitä että avovaimo soittelee n. puolen tunnin välein isukilleen ja kun ei ole puhelimessa niin lähettää vähintäänkin tekstiviestiä. "My heart belongs to daddy." Siinä jää jo oma uusi perhe kakkossijalle.

Mistä mahtaa johtua nämä niin erilaiset suhtautumiset lapsuudenkotiin ja perheeseen? Onko taustalla kuitenkin aina joku käsittelemätön asia, vai onko perhe todellakin joillekin ns. merkityksetön asia joka tuppaa jotenkin vain unohtumaan?

Mitään vastauksia tähän en ole vielä löytänyt, joten jatkan tutkimista...

 

Kun sinä et ole enää sinä.

On vaikea kuvata sitä tunnetta joka syntyy, kun huomaa että ihminen jonka tunnet onkin yhdessä hetkessä joku aivan muu. Vaikka muutos tapahtuukin jonkun ajan sisällä, on lopullinen muutos suuri järkytys. Se tuntuu epätodelliselta, väärältä, pelottavalta ja ahdistavalta. Miten joku niin tuttu ja turvallinen ihminen voi olla jotain niin toista kuin ennen.

Läheinen ihminen vajosi - tai nousi - todella kovaan maniaan ja muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Sitä on vaikea kuvailla, ja luulen että lopulta vain saman kokenut voi tietää mistä puhun.

Vauhti kasvoi kyllä kuukausien mittaan ja jälkeenpäin ajatellen myös unenmäärä taisi olla minimissä. Asiat jäivät hoitamatta ja juhliminen nousi suurimmaksi osaksi elämää. Jo se yksistään oli huolestuttavaa, mutta vielä en osannut kuvitellakaan mihin se johtaisi.

Kun vauhti kiihtyi eräänä keväisenä päivänä psykoosinomaiseen tilaan oli hätä jo suuri myös minulla. Kaikki romahti päälle hetkessä ja maailma muuttui kaaokseksi. Sinä et ollut enää sinä. Se toinen sinä oli agressiivinen, vainoharhainen, sokea ympäristölleen, pelokas, rakastunut, hätääntynyt ihminen, joka ei tiennyt missä kulki todellisuuden ja mielikuvituksen raja.

Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa minun tuli olla vahva ja järjestelmällinen pelastaja. Sitä vaati oma sydämeni, sinun läheisesi ja ehkä sinäkin... vaikka et ollutkaan sinä. Se toinen sinä ei halunnut apua, se ei sitä tarvinnut, se oli elämänsä kunnossa. Vahva ja luova. Ja kuitenkin toisinaan tarvitsi epätoivoisesti eräänlaista huoltajaa ja läheistä ihmistä vierelle sanomaan mitä seuraavaksi tehdään.

Pakkohoito.

Kuinka moni on miettinyt tuota sanaa ja mitä se todella tarkoittaa? 

Minulle sana tarkoittaa sitä, että joudun valehtelemaan läheisimmälle ihmiselle jotta hänet saisi huijattua ja salaa toimitettua sinne missä apu on. Se tarkoittaa sitä, että saan kuunnella viikkoja huutoa ja suuttumusta siitä, että on pakotettu paikkaan minne ei omasta mielestä kuulu. Se tarkoittaa sitä, että katsot kuinka rakas ihminen suljetaan lukkojen taa.. itkemään.. kysymään "miksi!?"

Sinä et ole sinä ja se toinen sinä ei tajua miksi terve ihminen on hoidossa. Minä taas haluan vain sen "oikean" sinän takaisin.

Nyt sinä olet taas sinä, toipuva sinä. Sinä et oikein tarkkaan tiedä mitä se toinen sinä ajatteli, sanoi tai teki. Etkä koe suurta tarvetta tutustua tuohon toiseen sinään. Se ei kuulostanut ihmiseltä jonka haluaisit osaksi sinua. Ymmärrän sen. Ja olen iloinen siitä, että Sinä ymmärrät että tein ratkaisuni Sinun parasta ajatellen. Se oli oikea ratkaisu.

Eräänlaista toipumista koen myös itse. Käsittelen asioita ja niiden merkitystä. Yritän pitää huolen siitä, että hoito jatkuu myös pahimman mentyä jo ohi. Mietin tulevaisuutta. Se on valoisa, mutta sisältää myös suuren varjon. Entä jos sama toistuu? Näenkö merkit ajoissa? Saanko taivuteltua läheiseni jo siinä vaiheessa vapaaehtoisesti hakemaan apua? Kestänkö enää sitä, että sinä et ole sinä?

Näinhän täällä käy...

Blogini liittyi niiden satojen tai kenties tuhansien blogien joukkoon, jotka innolla alkavat ja tuottavat uutta sisältöä tasaisesti ja parin kuukauden jälkeen kuivuvat ja tyrehtyvät.

Kenties tämä uusin merkintäni vaati yhdeksän kuukauden odotusajan?

Viimeaikoina olen pohdiskellut paljon sitä, miten elämä osaa yllättää niin monella eri tapaa. Samalla sitä yllättää myös itse itsensä.

Keväällä elin ehkä elämäni raskaimpia viikkoja ja kuukausia, sanonta "kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa" tuntui lähinnä petokselta. Vaikka en kuorman alle lopulta sortunutkaan tuntui tuo aika kohtuuttoman painavalta. Sitä kantaa kun on pakko.

Näin jälkeenpäin olen löytänyt myös paljon hyvää tai ainakin kasvattavaa tuosta menneestä keväästä. Monessa kohtaa yllätin itseni huomatessani mihin kaikkeen sitä pystyy kun on pakko. Ihminen toimii hätätilanteissa ihmeellisesti. Omat pelot ja epäilykset omista taidoista siirtyvät taka-alalle kun on aika toimia. Kun toisen ihmisen hyvinvointi riippuu omista ratkaisuistasi. Kun ihmiset laittavat toivonsa sinuun. Lisäksi vaikeat ajat opettavat sen, mikä on elämässä tärkeää ja missä järjestyksessä.

Huomasin myös sen, että tuo taakan paino ja vaikeimpien viikkojen raskaus tuntui vaikuttavan vasta jälkeenpäin. Kun pahin oli ohi, oli aika itse murtua. Ainakin salaa, tai vain joidenkin ihmisten silmissä. Mutta siihen piti antaa itselleen lupa. Lupa murtua tuntui jotenkin hyvältä... jokainen joka elää vaikeassa tilanteessa tarvitsee sen hetken. Ja vastan sen jälkeen alkaa parantuminen.

Omassa elämässä suurin kriisi on jo ohi, mutta keväällä elämään astuneen asian kanssa eletään luultavasti koko loppuelämä. Katseeni tulevaisuuteen on toiveikas, vaikkakaan ei vielä luottavainen. Toipuminen on käynnissä monella taholla ja vaikuttaa myös omaan elämääni ratkaisevasti. Ei olisi mitenkään yllättävää vaikka keväinen kriisi toistuisi elämäni aikana vielä toistamiseen tai jopa useasti.

Vielä on paljon pureskeltavaa ja päätöksiä tehtävänä. Olenko valmis ottamaan kantaakseni läheisimpäni sairauden, jaksanko huolehtia, hoitaa ja tarkkailla. Jaksanko romahdukset, jaksanko ailahtelut? Muutunko äidiksi/hoitajaksi/holhoojaksi? Haluanko ottaa sellaisen roolin hänen elämässään? Säilyykö entinen rooli ja entiset tunteet tilanteen muuttuessa? Säilyykö se ihminen kenet tunsin ja kehen tutustuin vai alkaako tästä kokonaan uusi tuttavuus uusilla säännöillä?

Elämä on yllättänyt tähänkin saakka, keinutellut aalloillaan eteenpäin ja tähän mennessä aina hyvään suuntaan. Ehkäpä se tekee niin jatkossakin.

Luotan siihen että kaikki järjestyy, miten muuten voisi edes elää?