Erillisyydestä

Silmäni osuivat aamulla kirjahyllyyni ja käteeni osui Tommy Hellstenin kirja Ihminen tavattavissa. Pitkästä aikaa uppouduin tuon kirjan syövereihin ja muutama pätkä iski erityisesti viimeaikaisiin ajatuksiini ja pohdintoihin.

Oikeastaan alkusysäyksen näihin asioihin ja mietteisiin sain Poikkeavan tavallista elämää -blogista, jota seurailen säännöllisen epäsäännöllisesti. Riippuvuus ja oman identiteetin/riittävyyden ongelma, hyväksymisen taito ja anteeksianto. Isoja asioita joihin ei ehkä koskaan löydy lopullista vastausta. Mielestäni Tommy on kuitenkin osunut johonkin tärkeään omassa kirjassaan:

Mitä on erillisyys?

Erillisyys on tervettä omien rajojen tiedostamista. Se on oman yksinäisyyden positiivista oivaltamista. Se syntyy kun ihminen uskaltaa irrottautua kielteisestä riippuvuudesta ja ottaa vastuun omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Erillisyys on oman yksilöllisyyden arvostamista ja sen näkemistä, että oma elämä täytyy elää itse. Sitä ei voi heittää kenenkään syliin. ...  Erillisyys on vapauttavaa luopumista uhrina olemisesta ja suostumista vastuun ottamisen kipuun ja iloon.

Entä kun erillisyys puuttuu?

... Emme osaa pitää ihmisiä terveen ja riittävän etäisyyden päässä. Tunnemme olevamme vastuussa toisista ihmisistä tavalla, joka ei ole kenellekään hyväksi. Asetumme toisen käytettäväksi oman itsemme kustannuksella. Hylkäämme oman persoonamme, omat tarpeemme ja tunteemme. Suostumme melkein minkälaisiin julmuuksiin tahansa, jotta meitä ei hylätä.

Toisen ihmisen erillisyys vs. oma erillisyys...

Meidän tehtävämme on sietää paitsi oma erillisyytemme, myös toisen erillisyys. Oman erillisyyden sietäminen on sitä, että uskaltaa seistä omilla jaloillaan vaikka tulisi hylätyksi. Vain erillisyytensä sietävä ihminen kykenee luomaan uutta. Se on ulkoisesta turvallisuudesta luopumista ja heittäytymistä sisäiseen turvattomuuteen, jossa ei ole minkäänlaisia takeita onnistuneesta lopputuloksesta. Ihminen, jossa ei tätä sietämiskykyä ole, joutuu hakemaan arvonsa toisilta ihmisiltä. 

Toisen ihmisen erillisyyden sietäminen nousee oman erillisyyden oivaltamisesta. Vain itsenäistynyt ihminen kykenee katsomaan toista riittävän etäisyyden päästä. Itsenäinen ihminen ei tarvitse toista oman arvonsa löytämiseen. Siksi hän ei enää käytä toista omiin tarkoituksiin. Niinpä hän kykenee näkemään toisen sellaisena kuin tämä on. Itsensä kanssa eksyksissä olevalla ei vielä tätä näkökykyä ole. Hän näkee toisen aina itsensä kautta ja se vääristää todellisuutta.

Eli tärkeää on löytää oma erillisyytensä ja pitää huolta itsestään, tunteistaan ja tarpeistaan. Vasta sen jälkeen silmämme avautuvat näkemään toisen ihmisen erillisyys, tarpeet ja tunteet. Emme voi nähdä toisia ihmisiä aidosti ja oikein jos emme ensin näe itseämme sellaisina kuin olemme, omien silmiemme kautta...

 

Totista leikkiä ja hauskaa hassuttelua

Millainen pelien pelaaja sinä olet? Pelaajia taitaa olla niin monen tyyppistä kuin on ihmisiäkin, mutta voisi silti havaita muutaman pääkategorian jos oikein pinnistää. Jotkut sanovat, että se miten suhtautuu leikkimieliseen kisaamiseen ja peleihin kertoo paljon ihmisestä. Minä toivon ettei niin ole.

Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ota mitään pelejä/leikkejä/kisailuja tosissaan. Eivät millään tavalla tai missään suhteessa. He nauttivat pelkästään osallistumisesta ja se, onko ensimmäinen tai viimeinen, hyvä tai huono, ei merkitse heille mitään. Vaikka joku saattaakin myöntää, että onhan se joskus ihan kivaa voittaakin vaikka ilo pelaamisesta onkin yhtä suuri oli se sijoitus mikä tahansa. Suorastaan ärsyttävän lempeää ja välinpitämätöntä. Hyvä häviäjä ja voittaja. Mistä näitä sikiää?

Minä kuulun kategoriaan, "En pelaa koskaan tosissaan, mutta jos en voita niin harmistun ja peliä pitää jatkaa niin kauan kunnes minäkin voitan." Eli vaikka kuulutankin kovaan ääneen, että pelit ja kisat ovat vain hauskaa ajanvietettä porukalla ja osallistumisen ilo on se tärkein asia, haluan kuitenkin kovasti voittaa kun jotain aloitan. Tämä ei niinkään päde liikunnallisiin asioihin, tiedostan sentään että niissä en ole hyvä, joten mitään odotuksia voiton suhteen ei ole. Mutta.. lautapelit.. tulee pitkä ilta lautapelien parissa, jos minä en voita. (tätähän ei julkisesti kovin usein myönnetä, mutta kyllä sen jokainen jossain vaiheessa huomaa)

Minuakin suurempia pelihulluja löytyy. Tiedän sen aivan varmasti. Nämä kaverit ovat innokkaita aina pelaamaan, ja pelaavat tosissaan veren maku suussa. Siitä on hauskuus kaukana. Voitto aiheuttaa suuren egoistisen ja toisia pilkkaavan reaktion ja häviö mahdotonta suuttumusta ja mökötystä. Peli tai leikki ei olekaan pelkkää leikkiä, se on jotakin joka määrittelee hänet ihmisenä joko hyväksi tai huonoksi. Kasvot menee jos ei voita. Varmasti ahdistavaa.

Sääntöhirviöt. Niitäkin on, ja varmasti melkein kaikissa näissä pelityypeissä. Pienimmätkin rikkomukset tai sääntöjen rajatapaukset nostetaan suureen ääneen esille ja vaikka sääntörikkomusta ei olisi tapahtunutkaan siitä riidellään vielä viikkojen päästä. Näitä hirviöitä esiintyy kyllä enimmäkseen veren maku suussa pelaavien keskuudessa. Jokainen tsäänssi pienentää vastustajan pistesaldoa on otettava käyttöön. On se sitten vaikka vaan peli-ilon häirintää turhanpäiväisten riitojen avulla.

Onhan toki sekin ryhmä, joka ei suostu pelaamaan mitään. Selityksiä on monia. "En osaa sääntöjä enkä viitsi alkaa opetella", "Pelaaminen on tylsää/lapsellista, eikö löydy mitään parempaa tekemistä?", "Minä pidän vain yksilöurheilusta/pasianssista." "Mä näyttäisin kuitenkin niin hölmöltä tuossa lajissa...". Ilmeisesti siis jotain pelkoja taustalla, tai sitten vain lapsenmielisyys on kadonnut aikoja sitten jonnekin tuntemattomaan paikkaan.

Minä pidän lautapeleistä ja kaikenlaisista leikeistä tai hassuista kisoista. Siitäkin huolimatta, että haluaisin kovasti voittaa ja aina/usein niin ei käy. Yhdessä hassuttelu on rentouttavaa ja mukavaa. Siinä menee aika kuin siivillä. Olisikohan osasyy tähän "pelihimoon" se, että kasvoin oikeastaan ainoana lapsena ja pelikavereita ei kotoa löytynyt. Kavereita kun ei oikein muutenkaan ollut. Vanhemmat eivät uskaltaneet ostaa lautapelejä, koska pelkäsivät (aiheesta) joutuvansa pelaamaan niitä kanssani. Nyt aikuisena tartun jokaiseen tilaisuuteen pelailla kavereiden kesken.

Koskahan sitä taas pitäisi peli-illan?

Motivaatiokuvia

Jäin koukkuun, ja haluan jakaa tämän koukkuuntumisen kanssanne. Osuin sivustolle, joka on koonnut suuren määrän (epä-)motivaatiokuvia (vai mikä mahtaa olla "oikea" käännös (De)Motivational pictures käsitteelle?). Tekstit ovat kylläkin ehkäpä kaikkea muuta kuin motivoivia.. tai ainakin niissä on se pieni kyynisyyden mauste, joka tekee niistä niin hauskoja. Itse tulen näistä jostain syystä hyvälle mielelle.

 

Rohkeutta kaipaisinkin lisää, vaikka olenkin yrittänyt sitä sisälläni kasvattaa. Joskus tuntuu että onnistunkin, varsinkin viimeisen vuoden aikana on tullut tehtyä paljon asioita jotka ovat vaatineet minulta rohkeutta.. Hyvä minä! Onko nyt siis aika juosta?

Niin, jokainen on oikeastaan yksin koko elämänsä, ja kuitenkaan ei koskaan yksin. Haluan ajatella tämän siis aivan päinvastoin, vaikka kuitenkin samalla tavalla.

 

No näinhän se menee, mutta ainakaan ei mene uhraukset täysin hukkaan... ;)

 

Me ollaan kaikki ainutlaatuisia, niin elämässä kuin täällä "blogimaailmassakin". Siis kaikki. Ja se on hienoa!

 

 

... mitä tähän voi sanoa..

Pakkolepo

Nyt se sitten iski. Flunssa.

Kyllä osaa olla kurja olo, vaikka kuumeesta ei ole tietoa eikä nenäkään niin kovin jaksa vuotaa. On se kumma miten pieni kurkkukipu ja ajoittainen yskä saa koko kehon tuntemaan itsensä puolikuolleeksi. Vaikka niinhän sitä sanotaan että alku aina hankalin.

Tunnistan itsessäni kaksi puolta liittyen sairastamiseen. Toinen on ahkera työmuurahainen ja toinen pieni laiskuri.

Ahkera työmuurahainen yrittää sitkeästi olla tehokas ja aikaansaava. Se raahautuu töihin vaikka pää kainalossa ja hoitaa keikat kuumeessa ja tietoisuuden rajamailla. Päässä hakkaa ajatus "ei tämä kauaa kestä, pian pääsee kotiin lepäämään. Kyllä työt pitää hoitaa, hirveä vaiva olisi hankkia sijainen näin lyhyellä varoitusajalla."

Pieni laiskuri siellä taustalla taas hihkaisee "Hei! Nythän sulla on kerrankin hyvä syy vain nukkua tai lukea kirjaa, olla ihan vaan kotona ja levätä!" Pieni laiskuri on jo salaa haaveillut sairaslomasta. Pieni laiskuri kun ei halua oikeasti olla laiskuri, vaan tarvitsee jonkun pätevän syyn olla laiska. Mikä onkaan parempi syy jättää työt tekemättä kuin kunnon flunssa. Eihän pieni laiskurikaan halua näyttää toisten silmissä laiskalta ja työtä pelkäävältä ihmiseltä.

Myös tämä monelle tuttu lomalla sairastamisen ilmiö on minulle tuttu. Harmittava, mutta yleinen. Kuulemma merkki tunnollisuudesta. Välillä tuntuu, että lopullisen hyväksynnän saa tehoihmisiltä sillä, että jää sairaaksi heti kun lomat alkaa. Kai se on omalla kohdalla sitä, että loman alkaessa antaa itselleen luvan lepoon ja niinpä jossain pinnan alla kytevät taudit pääsevät riehumaan täydellä teholla. Mielellä on usein suuri vaikutus.

Monesti se onkin niin, että sitä antaa itselleen jossain vaiheessa luvan sairastaa ja vasta sen jälkeen se iskee. Siihen asti, kun ei ole aikaa miettiä kuumeita ja oman kehon tuntemuksia, ei ole mitään hätää. Sitä vaan porskuttaa eteenpäin. Toisaalta, olen myös sitä mieltä, että räkätaudit ja muut ovat vain kehon tapa sanoa "hidasta hieman". Joskus myös se eräänlainen kohtalo laittaa sormensa peliin. Olen monesti saanut huomata, että ihmiset joilla menee elämässä liiankin lujaa joko törmäävät uupumuksen seinään tai kohtaavat jonkun onnettomuuden. Monet ystävistäni ovat murtaneet jalkojaan ja polttaneet käsiään juuri silloin kun elämässä on ollut pitkään kiirettä ja stressiä.

Eli sairastetaan kun on aika sairastaa ja levätään kun siihen on mahdollisuus. Parasta olisi tietenkin levätä jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu tai keho huutaa taukoa... mutta se taitaa olla mahdottomuus ahkerille pikku muurahaisille.

Rakkaus- vs. järkiliitto

Meillä täällä Suomessa kuulee nykypäivänä kauhisteltavan toisten kulttuureiden tapaa toimia avioliittoasioissa. "Kauheaa, kun ei saa itse päättää kenen kanssa avioituu. Vanhemmat vaan sopivat keskenään. Entä jos ei opi rakastamaan? Tai jos rakastaakin jotakuta ihan muuta?". Siellä missä tuollainen kulttuuri on, ihmetellään miksi parisuhde-/avioliittoasioista tehdään täällä niin vaikeaa. Miksi siihen pitää sotkea ihastuminen, huuma ja seksuaalinen lataus.

Hetken asiaa mietittyäni, tulen siihen tulokseen, että tuolla toisaalla ollaan oikeassa. Varmasti olisi paljon helpompaa monella tapaa, jos avioliittoon ei ladattaisi niitä kaikkia paineita mitä meidän "huuma-yhteiskunnassa" tunnutaan lataavan. Jos se, mitä avioliitolta odotetaan olisi että mies pitää huolta vaimostaan ja perheen toimeentulosta, ja vaimo pitää huolen miehestään ja lapsista ja kodin toimivuudesta. Ettei tarvitsisi miettiä sitä, miten romantiikkaa tuodaan lisää parisuhteeseen tai miten pitää "liekkiä yllä". Ei tulisi sitä alkuhuuman jälkeistä romahdusta kun vaaleanpunaiset lasit lentävät silmiltä ja puoliksi jopa palvotusta ihmisestä tuleekin ihan tavallinen taneli kaikkine virheineen.

No nyt moni varmasti jo huutaa: entä tunteet!? Luulen että myös järkiavioliitossa syntyy lämpimiä ja välittäviä tunteita toista kohtaan. Ihan vaan jo sen arjen ajakamisen kautta. Sen vastuun kautta jota koetaan omaa perhettä kohtaan. Rakkaus kasvaa yhteisen elämän myötä. Meillä taas tuntuu rakkaus usein vain laantuvan yhteisen elämän myötä. Tai sitten sitä ei vaan osata tunnistaa. Ajatellaan että rakkaus joko on tai ei ole.  Haetaan sitä jännittynyttä tunnetta vatsanpohjassa ja kuvitellaan että se on rakkautta.

Alkuhuuma-addikti kuvaa varmasti montaa tämän päivän ihmistä. Eletään vain huumasta toiseen, ja ehkä oikeastikin ajatellaan että sitä se rakkaus on. Luullaan että jossain on olemassa se toinen puolisko, jonka kanssa elämä on yhtä alkuhuumaa. Kasataan parisuhteelle odotuksia, jotka eivät voi koskaan täyttyä. "Hänen pitäisi tehdä ja olla ja käyttäytyä ja kohdella niin ja näin... Minun pitäisi tuntea siten ja täten enkä saisi ajatella tai kokea semmoista ja tuommoista...". Miksi me teemme itsellemme näin!?! Miksi ei riitä se, että tärkeimmät asiat ovat kunnossa. Että molemmat välittävät, kunnioittavat ja pitävät huolta toisistaan ja perheestään. Että koetaan vastuuta yhteisestä elämästä.

Vaikka kuinka yritän tässä vakuutella itseäni siitä, että järkiavioliitto on .. noh, järkevää. Että tosiasiassa noissa liitoissa olisi ehkä sitä rakkautta, tai ainakin välittämistä jopa enemmän. Olen silti tämän kulttuurin lapsi. Haluan uskoa siihen, että sillä alun tunteellakin on merkitys. Mutta toisaalta myös luulen, että voisin oppia jotain tuosta toisesta tavasta solmia parisuhde ja elää siinä. Oikeastaan luulen, että jos vanhempani olisivat saaneet teinivuosinani etsiä minulle miehen, se varmasti olisi hyvä mies. Luulen jopa, että vanhempani olisivat löytäneet minulle juuri sellaisen miehen jota olisin oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan (ja hän minua).

Vaan nyt langat ovat kuitenkin omissa käsissäni, ja luulen että tälläkertaa olen osunut oikeaan. Tällä kertaa mies on hyvä myös "paperilla" - enkä sano tätä ainoastaan siksi, että olisin alkuhuuman sokaisema. Järjellä ja tunteella. Sopivassa suhteessa. Luulen että olen vihdoin ymmärtänyt sen, että molempia tulee käyttää tasapuolisesti... Ja jos totta puhutaan, olen myös sitä mieltä että odotukseni ovat aina olleetkin realistiset. Minulle riittää välittäminen, kunnioitus ja vastuunottamisen kyky lämmöllä ja läheisyydellä maustettuna. Eikö tuollaista liittoa toteutuessaan voisikin kutsua Järkirakkausliitoksi?

 

Onko riittävän hyvä tarpeeksi?

Onko riittävän hyvä tarpeeksi - vai tehdäänkö priimaa? - kysyttiin erään artikkelin otsikoinnissa. Ajatukseni lähtivät jo tuosta otsikosta harhailemaan ties minne syvyyksiin, vaikka huomasinkin hetken päästä artikkelin käsittelevän tele- ja internetmaailmaa. Ensimmäisenä mieleen tuli kysymys, mikä on riittävää?

Varmasti teknologian maailmassa riittävän hyvä on todella lähellä täydellisyyttä. Kukapa ajattelisi että riittävää toimivuutta on se, että silloin tällöin saa kännykästään jonkun viestin lähetettyä tai että suurimmaksi osaksi puhelut tulevat perille. Eiköhän jokainen odota kännykkänsä toimivan täydellisesti, tai vaikka ei odottaisikaan, niin ainakin salaa sitä toivoisi. Riittävä on siis se, että tuote toimii toivotulla tavalla, täydellisesti, ei vain ajoittain.

Entäpä elämässä yleensä? Miten määritellään riittävä? Riittävän hyvä kohtaaminen ihmisen kanssa, riittävä hyvä ruoka ja juoma, riittävä työpanos, riittävä terveys... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja kun saadaan määritettyä riittävä, voidaanko edes kysyä onko se tarpeeksi? Eikö juuri se riittävyys ole tarpeeksi - riittävästi?

...vai tehdäänkö priimaa.

Tästä ajatukseni sitten harhautui täydellisyyden tavoitteluun. Kuinka onnellinen voi ihminen olla tavoitellessaan absoluuttista täydellisyyttä? Tavoittelussa ei varmastikaan ole mitään vikaa, mutta jos myös odottaa sen tavoittavansa kaikessa voi elämä olla melko ahdistavaa. Näin ainakin itse ajattelen. Toisaalta, millaista on täydellisyys... eikö se ole jotenkin kliinistä ja hengetöntä - tylsää? Täydellisyys on vailla persoonaa ja inhimillisyyttä. Ainakin omassa ajatusmaailmassani. Säröt ja virheet tekevät asioista sitä mitä ne ovat. Kolhut tekevät elämästäkin elämän.

Riittävä on se, mitä jokainen haluaisi olla, edes jollekin, edes jossakin. Täydellinen taas on jotain mitä ei ole olemassa. Riittävä on mielestäni jo enemmän kuin tarpeeksi, ainakin ihmisten välisissä suhteissa ja elämässä. Minä riitän - olen enemmän kuin tarpeeksi.

Tätä asiaa täytyykin miettiä vielä. Toistaiseksi saan aikaan vain kysymyksiä ilman vastauksia. Vaan ehkä se on riittävästi, tai ainakin tarpeeksi. Riippunee odotuksista...

Sivut

Olen lisännyt blogiini muutaman sivun, kaksi ensimmäistä jo hyvän aikaa sitten ja viimeisimmät tänään. Osa on hyödyllistä osa vain hauskaa, joku ehkäpä molempia.. Kerronpa muutamalla sanalla jotakin näistä sivuista.

Bipolariasta kertovan sivun liitin tänne, sillä halusin selventää sekä itselleni että muille sitä, mistä sairaudesta on kysymys kun kerron silloisen miesystäväni ja itseni elämästä. Se tuntui olevan niin suuri osa silloista elämääni ja on edelleen kaikkeen vaikuttava tekijä entisen rakkaani elämässä. Haluan säilyttää sen edelleen tuossa, vaikka se ei elämääni enää niin kokonaisvaltaisesti kuulukaan, onhan tuohon sairauteen liittyvät kirjoitukset täällä edelleen.

zahirlife.vuodatus.net/page/bipolaria

Parisuhteen kulmakivet sain aikoinaan työtoveriltani, ehkä hieman toisenlaisessa muodossa. Muokkasin niitä vain hieman, niin että ne sopivat kaikkien luettaviksi (olivat hiukan enemmän uskonnollissävyitteiset). Vaikka vaellankin edelleen täällä maapallolla vailla sitä pysyvää parisuhdetta, olen sitä mieltä että nuo ovat kaikki hyviä sääntöjä joista on enemmän apua kuin haittaa parisuhteelle.

zahirlife.vuodatus.net/page/kulmakivet

Oppimispäväkirjani - Opittua. Nappasin tuon tekstin hauskasta kiertokirjeestä. Näemmä niistä löytyy joskus viisauksia ja osuvia tekstejä. Voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Erityisesti sen, että olen oppinut että minulla on vielä paljon opittavaa.

zahirlife.vuodatus.net/page/opittua

Lopuksi vielä... kaikille meille jotka ovat eläneet lapsuuttaan/nuoruuttaan 80-luvulla. Varmasti monelle tuttu teksti, ja silti saa ainakin allekirjoittaneella aina hymyn huulille. Näinhän se on!

zahirlife.vuodatus.net/page/nuoruus

Älä unohda ystävää

Ystäväni mietiskeli tässä taannoin, että miten hänen käy kun kaikki tuttavapiirin tytöt pikkuhiljaa tuntuvat löytävän taas jonkun kainaloisen. Jokin pieni pelkopeikko siis kuiskuttelee hänen korvaansa, että hän jää yksin jos muut löytävät kumppanin ja hän ei. En ole koskaan ymmärtänyt tätä pelkoa, johtuen luultavasti siitä, että itsellä ei ole koskaan ollut tarvetta tai halua hylätä kaveripiiriä vaikka oma kainaloinen löytyisikin.

Tarkemmin pohdittuani asiaa, voin kyllä myöntää että on olemassa paljon ihmisiä, jotka tuntuvat heittävän muun elämän nurkkaan heti kun löytyy jotain mielenkiintoista ja ihanaa. Uusi kumppani vie kaikki ajatukset ja jokainen hetki täytyy viettää kaksin tuon toisen kanssa. Ystäville ei löydy aikaa. Jollain tasolla ymmärrän, mutta toisaalta tuntuu oudolta. Ystävät ovat kuitenkin tärkeitä kaikesta huolimatta. Ei kai koko elämä voi pyöriä vain yhden ihmisen ja sen parisuhteen ympärillä?

Kultaisen keskitien löytäminen voi tietysti olla vaikeaa. Miten jakaa aikansa työn ja vapaa-ajan kanssa, ja miten jakaa vapaa-aikansa ystävien ja oman kullan kanssa? Ideaali tilannehan olisi, että aikaa voisi viettää joskus ihan isommallakin porukalla. Tai vaikka tutustuttaa oman kaveripiirinsä seurustelukumppaninsa kaveripiirin kanssa.

Miten sitten käy niille, jotka "hylkäävät" ystävänsä ihmissuhteen alkuhuumassa? Mitä sitten jos joskus tuleekin se hetki, että tuo ihmissuhde ei toimi ja tarvisi ystävien tukea? Ja ei kai ystävyys ole vain jotakin joka helpottaa yksinelämisen aikaa? Onhan ystävyys paljon muutakin! Vai onko näillä ystävänsä unohtavilla vain niin suuri luottamus ystäviinsä, että ajattelee ystävyyden säilyvän siellä jossakin taustalla vaikka ei niin yhteyttä enää pitäisikään? Mutta eikö silloin unohdu se, että myös se ystävä tarvitsee ystävää? Vai unohtuuko silloin oma arvo ystävänä?

Tänään soitin pitkästä aikaa läheisimmälle ystävälleni. Edellisestä soitosta olikin mennyt jo melkein pari viikkoa. Pelästyin luisuvani huomaamattani tuolle "pimeälle puolelle" jota olen yrittänyt välttää... ystävien unohduksen puolelle. Elämässä vain tapahtuu niin paljon, että aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi kaikkeen. Vaan kyllähän se tosiasiassa on niin, että tärkeille asioille löytyy aina aikaa ja ystävät ovat minulle tärkeitä. Haluan tietää mitä heille kuuluu, haluan olla tukena ja apuna, haluan olla mukana iloissa ja suruissa edelleen.

En voi toisaalta kieltää sitäkään, etten mielummin juuri nyt viettäisi vapaita iltojani tuon ihanan miehen kanssa. Mutta kyllä niitä iltoja löytyy silloin tällöin myös kavereille annettavaksi. Ja samalla myös mies saa sitä "miesten keskinäistä toveriaikaa". Tasapaino säilyy!

Ei siis unohdeta ystäviä, vaikka ajatukset täyttäisikin joku ihanainen...

Kissojen taivas...

Alkuvuodesta asti hoidossani ollut ihana neitikisuli teki viimeisen ulkoiluretkensä alkuviikosta. Siis todellakin viimeisen, jos ei kissojen taivaan puutarhoja ja metsiköitä lasketa mukaan. Suru tuli, itku, lohduton. Ehdin jo rakastua tuohon pieneen kisuun.

Tällä neidillä oli myös poikaystävä joka asui samassa taloudessa. Pojalla on nyt hätä, tai ainakin suuri ihmetys. "Missä on tyttöystävä? Miksei se tule kotiin? Miksei se ole pihalla? Miksei se tule syömään? Miksi?!? Mau!!" Itsellekin tulee aina vaan uudestaan suru puseroon, kun katselee tuota etsimistä... Ei taida ymmärtää minun puhetta ja selitystä siitä, mitä neitiystävälle on käynyt? Tietääkö edes siitä kissojen taivaasta, jossa saa tuoretta jauhelihaa ja herkkunaksuja niin paljon kuin haluaa, ja että meidän neiti on siellä iloisena herkuttelemassa.

Lemmikit ovat kuin perheenjäseniä, rakkaita ja tärkeitä. Minullekin nuo ovat muodostuneet rakkaiksi, vaikka eivät omia olekaan. Hyviksi ystäviksi tulivat tässä reilun puolen vuoden aikana. Nyt jännittääkin, miten tuo poika ottaa muuton takaisin vanhaan kotiinsa. Entä miten minä totun tyhjään taloon? Entä tottuuko tuo kolli koskaan siihen, että tyttöystävä "katosi" hänen elinympäristöstään kummallisesti?

Vaikka onhan se niin, että elämä aina jatkuu ja varmasti se tekee sitä myös kissojen elämässä. Vaan on niin kovin vaikea saada surulle tai hädälle pistettä, kun ei pysty kertomaan asioiden todellista tilaa niin että toinen sen ymmärtäisi. Että tämä on lopullista. Ihmisten kohdalla sentään voi puhua ja kuunnella, lemmikkien kanssa ainoaksi keinoksi jää se lähellä oleminen ja lohduttaminen. Ja onhan sekin jo paljon.

Tämä surkea tapahtuma luultavasti kuitenkin teki pisteen yhteen osaan elämäni kirjasta. Tämä luku on lopuillaan, ja toisen kisun muutto tekee sen viimeisen lauseen ja pisteen. Olen jollain tasolla täysin vapaa siirtymään seuraavaan osaan ilman että joku osa minusta elää vielä vanhan elämänluvun asioita.

Tuuli kääntyy

Elämäni on ollut tänä vuonna yhtä suurta pyörremyrskyä ja tuntuu kuin itse kävelisin sen sisällä jonkun heikon suojan ympäröimänä, tyvenessä, rauhassa, vaikka ympärillä kuohuu. Välillä tuntuu kuin asiat vain etenisivät itsestään enkä saisi itse otetta mistään. Toisaalta, minulla on juuri nyt hyvä olla vaikka moni asia on vielä kesken ja vaatii sulattelua.

Asiat tuntuivat luisuvan käsistä jo viime syksynä, kun sain kuulla rakkaani pettäneen minua hyvän ystävänsä kanssa. Tuon asian käsittely oli omalla kohdallani vielä kesken, kun alkuvuodesta tapahtui jonkinlainen romahdus. Soitto kullalta. Sekavia puheita ja hätää. Psykoosi, uskomaton pelastusoperaatio ja pitkä sairaalajakso. Kaikki pysähtyi, myös se syksyn tapahtumien käsittely. Uudet vaikeudet ja ahdistus vei kaikki ajatukseni toisaalle.

Kesällä tilanne rauhoittui ja pääsimme "normaalin" elämän makuun. Kokeiltiin yhteiseloa. Jokin tuntui olevan vinossa. En osannut vain sanoa mikä. Elämä oli edelleen ahdistavaa ja tunteetkin olivat kadonneet jonnekin. Löytyi taas aikaa pohtia sitä mitä itse haluan. Ja jälleen kerran kuulin ja havaitsin asioita asuinkumppanini elämässä, jotka eivät parisuhteeseen mielestäni kuulu.

Tietty raja ylittyi ja vihdoin olin valmis tekemään ratkaisuja. Oli uuden myrskyn aika.

Koin huonoa omaatuntoakin ratkaisuistani. Mitä jos minut tuomitaan niistä? Jos yleinen ajatus onkin, että olen jättänyt apuani tarvitsevan sairaan ihmisen vain siksi etten itse jaksa käsitellä sairautta. Vaikka jossain syvällä sisälläni tiesinkin ettei näin ole, tunsin tarvetta selittää tätä asiaa muille. Olin rinnalla pahimman yli, vaikka olisini voinut jättäytyä tuosta elämästä hyvällä syyllä jo paljon aikaisemmin. Tein sen minkä pystyin. Oli aika ajatella myös itseä. Asiat jotka johtivat eroon, eivät suoranaisesti liittyneet sairauteen tai siitä johtuviin vaikeuksiin elämässä, vaan johonkin aivan muuhun.

Hetken päästä olinkin jo keskellä raikkaita puhtaita puhureita. Elämääni astui ihminen johon tunsin vetoa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yllättäen. Puun takaa. Tunteet, joita en ollut tuntenut aikoihin ketään kohtaan olivatkin yhtäkkiä taas esillä. Ja hymyilin pitkästä aikaa hymyä, jota ei voinut peittää. Ajatukseni täyttää onnelliset asiat, uudet asiat, uusi ihminen. Samaan aikaan jotakin on kesken edellisestä elämästäni.

Olen edelleen yhteydessä edellisen mieheni perheeseen ja ystäviin pohtien hänen elämänsä jatkoa. Huoli on monella suuri, sillä huolehtija ja "hoitaja" on poissa kuvioista. Samalla kuitenkin on selvää, että hän on aikuinen ihminen, jonka pitäisi pystyä huolehtimaan itse itsestään. Ei kukaan voi elää toisen elämää hänen puolestaan vaikka kuinka haluaisi muuttaa ihmisen elämän jotenkin tasaiseksi, rauhalliseksi, turvalliseksi ja yleisen normin mukaiseksi. Kaiken pitäisi lähteä ihmisestä itsestään. Halusta muuttua.

Tuntuu että elän kahden eri elämän rajamailla. Toinen on tosin kovaa vauhtia muuttumassa todemmaksi kuin edellinen. Silti jokin ääni sisimmässäni huutaa, että sitä viimeistä pistettä ei edelliseen tarinaan ole vielä kirjoitettu. Haluaisin lopettaa tuon luvun elämästäni ja siirtyä uuteen, mutten tiedä miten ja milloin.

Tuulet ovat tyyntymässä, tai ainakin muuttamassa suuntaa. Kylmä pohjoinen viima vaihtuu lämpimiin ja helliin tuuliin. Niille haluaisin antautua jo kokonaan. Se ei vaan vielä tunnu olevan mahdollista.

Unia

Näin unta...

Ensin kuljeskelin tai liu'uin pitkin katuja, etsien asuntoa. Tai en oikeastaan etsien, siellä tiesin että minulla on jo asunto ja hyvä sellainen. Mutta jostain syystä arvostelin vastaani tulevia taloja ja niiden pihoja. "Ei tuo oikein ole sellainen jossa voisin asua, liian outoja ratkaisuja ja piha-aitakin puuttuu."

Seuraavassa hetkessä olinkin yhden asunnon sisällä, asunto tuntui hyvältä vaikka se ei tämä omani ollutkaan. Siellä oli mies, josta välitin paljon. (Taisipa olla tämä uusin tosielämän tuttavuus kasvoiltaan ja olemukseltaan). Tunsin lämpimiä tunteita unessa häntä kohtaan ja halusin olla tuon miehen kanssa.

Yhtäkkiä tämä uneni mies halusi sanojensa mukaan "tehdä testin". Hän muuntautui kauniiksi naiseksi ja myös käyttäytyi jotenkin eritavalla, mielestäni kylmästi ja tunteettomasti. Tunsin itseni hänen rinnallaan mitäänsanomattomaksi ja rumaksi. Mietin että roolit ovat nyt päälaellaan, minunhan se kaunis nainen pitäisi olla. En osannut enää suhtautua tuohon mieheen (naiseen) vaan tunsin ahdistusta ja neuvottomuutta. Unessa mietin, pitäisikö minun siis nyt olla niinkuin mitään ei olisi muuttunut? Onko tämä se testi? Ja näiden mietteiden jälkeen syvää surua siitä, että en kykene jättämään omia tunteitani sivuun ja näyttelemään että pidän tuosta miehestä vaikka hän ei ole enää oma itsensä.

Heräsin ajatukseen, miksi kaikki miehet ja ihmissuhteet lopulta osoittautuvat joksikin muuksi kuin mitä olen heistä/niistä ajatellut? Miksi tässäkin miehessä piti olla joku asia, jota en pystynyt hyväksymään? Olenko liian vaativa?

Mitähän herra Freud sanoisi tästä unesta? En tiedä haluaisinko edes tietää...

Isin tyttö

Kuinka moni muistaa lapsena iloisena suunnitelleensa häitä isänsä tai äitinsä kanssa? Minä muistan julistaneeni isoon ääneen että, "Minä menen ainakin Iskän kanssa naimisiin sitten isona!" Tämä on kuulemani ja lukemani mukaan ihan normaalia lapsen toimintaa. Mutta mistä se sitten kertoo? Psykologia on sitä varmasti selittänyt, mutta pohdinpa tätä asiaa nyt aikuisena oman elämäni ja kokemusteni kautta.

Muistan aina olleeni jotenkin ns. "isin tyttö". Ei niinkään, että äiti olisi koskaan jäänyt mitenkään pienemmäksi tai vähäpätöisemmäksi hahmoksi. Olen lapsesta saakka kunnioittanut ja rakastanut molempia ja mitä suuremmaksi/vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän osaan arvostaa vanhempiani. Isääni arvostan suuresti monestakin syystä, samoin äitiäni. Ja ehkä jollain tasolla etsin jotain sellaista omaankin parisuhteeseeni, mitä heillä on.

Kun mietin omaa elämääni ja parisuhteitani yllätyin kuinka paljon elämäni miehet eroavat siitä, mikä on ollut silloin lapsena miesihanteeni. Oikeastaan heistä on puuttuneet juuri ne piirteet, mitä olen arvostanut isässäni. Olen painottanut taiteellisuutta, karismaa ja jotain tiettyä jännitystä.. ajatus on kai ollut, että olen itse jotenkin boheemi ja tarvitsen toisen samanlaisen rinnalleni. Nyt ymmärrän että tuo ajatus on ollut väärä.

Miksi siinä menikin niin monta vuotta aikaa käsittää tämä yksinkertainen asia. Arvostan miehessä enemmän tasaisuutta, varmuutta, taitoa huolehtia asioista ja ottaa vastuuta. Arvostan myös älyä ja kädentaitoja sekä tietysti sitä hiljaista herkkyyttä jonka voi vaistota. Arvostan siis kaikkea sitä, mitä isäni on. Haluan isin kanssa naimisiin!

Tuon kaiken tiesin jo lapsena, mutta se pääsi vuosien myötä unohtumaan. Kunnes tajusin sen taas. Loppujen lopuksi, minun pitäisi jollain tasolla etsiä isääni noista miehistä. Siis niitä piirteitä joita miehessä arvostan. Ei jännitystä, ei esiintyjiä, ei epävakaita asioita. Vaan sitä mitä todella kaipaan ja arvostan. Ymmärrän myös, että aika joka on kulunut tämän asian tajuamiseen ei ole mennyt hukkaan. Kaikki tämä piti kokea, jotta tuo syvempi ymmärrys olisi tullut.

Ai niin.. tapasin tuossa taannoin ihmisen.. on ihmeellistä miten jossakussa voi olla niin paljon kaikkea sitä mitä isässänikin arvostan. Sitä en vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen onnellinen!