Elämän pieniä iloja

 Oli jo jokunen aika sitten iskemässä epätoivo noiden Chili-Paprikoiden siementen itämisen kanssa. Mitään kun ei tuntunut tapahtuvan, vaikka mielestäni aikaa oli jo kulunut ja kaikkea tarvittavaa siemenille oli annettu kasvamista varten.

Nyt näyttää siltä, että olin liian hätäinen tuomitsemaan itseni huonoksi "puutarhuriksi". Lämmin kevätaurinko on tehnyt tehtävänsä ja mullasta puskee esiin usempikin paprikan alku!

 

..toivottavasti nuo jaksavat vielä jatkaa kasvuaan. (Milloinhan niille pitäisi antaa lisää omaa elintilaa..?)

Monessa muussakin asiassa tässä elämässä tarvitaan tarpeeksi aikaa. Välillä tuntuu siltä, että kaiken pitäisi tapahtua sillä sekunnilla, mutta parhain lopputulos syntyy, kun asiat saavat rauhassa kasvaa juuri siihen suuntaan ja sellaisiksi kuin niiden on tarkoituskin. Ehkäpä siksi monesti ihmiselämää verrataan esimerkiksi kukan elämään. Tai sanotaan, että puutarhanhoito tuo mukanaan jotain suurta elämänviisautta. ...se voi olla totta, jos näkee kasvien, kasvattamisen ja kasvamisen luonteen samalla kun kopsuttelee pihamaallaan multaa...

Kevät on kokonaisuudessaan ihmeellistä aikaa. Kun katsoo ulos, ei voi kuin ihmetellä luonnon kykyä muuntua kuolleesta taas eläväksi. Mustasta vihreäksi. Ihan itsestään! Ei voi kuin ihailla sitä näkymätöntä puutarhuria, joka saa kukat nousemaan lumikasan vierelle.. :)

Virpomasunnuntai

 Jännityksellä odotan, tuleeko tänä vuonna noitia ovelle virpomaan. Kyllä tämänkin tuvan asukkaineen voisi virpoa "tuoreeks ja terveeks", ja kauniisti koristeltu pajunvitsa kyllä piristäisi mieltä. Munatkin hommattiin ihan virpojia ajatellen kaappiin, itse kun ei niitä vielä voi paastoltaan syödä.

Mitähän muuten tämän päivän virpojat sanoisivat, jos ihan totisena ilmoittaisi, että palkan saa tulla hakemaan sitten pääsiäislauantaina. Niinhän se tapana on ollut. Minusta tuollainen tapa olisi kyllä edelleenkin ihan kätevä, ainakin tietäisi kuinka monta palkkiota on menossa maksuun. Voisi siis hommata ne suklaamunat sen perusteella, kuinka monta virpojaa on ovella käynyt.

Virvon varvon vitsasella

tuoreeks terveeks,

tulevaks vuuveks!

Isännälle ikää pitkää,

emännälle perää leveää!

..noh, leveä perä on ilman virpomisiakin.. toivottavasti noidat virpovat muita toivotuksia. ;)

Esimerkiksi:

Virvon varvon vitsasilla

tuorehilla tervehillä,

vanhat virvon viisahiksi,

nuoret yIen notkehiksi,

iloisiksi kaikki muut,

kilteiksi pienet piimäsuut!

taikka sitten vaikka...

Virvon viipotan, varvon vaapotan.

survon suklaamunan,

silkistä sametista korpusta kanelista,

ka anna munanen,

ettei kissa nauvu ovellas,

ettei koira hauku unias,

että saisit rauhassa nukkua,

onnea, onnea, onnea!

 ---------------------

 ..myöhemmin..

Kävi oikein kolme noitaa, ja hienosti virpoivat.  

Ilo oli antaa muutama suklaamuna palkaksi varsin persoonallisesta vitsasta! :D

Väsymystä ilmassa - miksi?

 Huomasin, että viime viikkojen aikana blogiini on päädytty kymmeniä kertoja hakusanalla "kevätväsymys". Siitä on tosiaan tullut varmasti joka kevät kirjoiteltua, sillä omalla kohdallani tuo väsymyksen laji on melkeinpä enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämä kevät tosin tuntuu pelko pirteältä ja elinvoimaiselta.

Kevätväsymys tuntuu olevan jonkinlainen kansanperinne. Lähes jokainen, jonka kanssa olen jutustellut, on joskus sitä vaivaa valittanut. On voimaton olo, ei jaksaisi tarttua mihinkään, työmäärä tuntuu ylivoimaiselta, jotenkin vain alakulo vaivaa jatkuvasti. Mutta miksi ihmeessä näin on aina juuri siihen aikaan vuodesta kun valon määrä lisääntyy ja mennään selkeästi kohti kesää - sitä aikaa vuodesta kun jopa suomalaiset hymyilevät ääneen. :)

Jostain luin, että syynä olisi se, että kirkas valo paljastaa liikaa... niin ulkoiset kuin sisäisetkin liat. Ikkunoissa tuo lika kyllä näkyy, sitä ei käy kiistäminen. Olisi varmaankin kevätsiivouksen aika. Ehkäpä lisääntyvä valon määrä myös pidentää päivää niin, että tuntuu että pitäisi jaksaa yhtäkkiä tehdä yhden päivän aikana paljon enemmän kuin ennen. Talvella oli lupa kääriytyä viltin alle ja television ääreen aikaisemmin, olihan pimeää ja yö tuli aiemmin.

Toisaalta, ehkäpä talven aikana on tullut kerättyä kaikenlaista kuonaa myös elimistöön ja ne tärkeät vitamiinitkin ovat jääneet ruokavaliosta pois. Satoa korjataan sitten keväällä. Kroppa ei enää toimi.

Ja sitten vielä pitäisi suunnitella kesää... sitä aikaa, johon lastataan niin monenlaisia toiveita ja odotuksia. Se tuntuu olevan kaukana, mutta samalla hirvittävän lähellä. Onko rahaa lomamatkaan, saako niitä lomia edes sijoitettua mitenkään järkevästi kesälle, vai onko lomaa lainkaan?

Minusta tuntuu, että olen parhaillaan heräilemässä talvihorroksesta. Sitä alkaa talven erakoitumisen jälkeen kaivata kaveriseuraa, kulttuuria, kaikenlaista mukavaa menoa. Ehkä se masentava puoli on siinä, että töissä tuntuu välillä olevan niin kiirettä, ettei moisiin rientoihin ehdi. Mutta eiköhän se aika löydy siihenkin.

Tänä vuonna olen ehkä osannut suhtautua kevään tuloon oikein. En osa turhia paineita töistä tai vapaa-ajasta. Ikkunatkin pestään sitten kun siltä tuntuu, ei se lika siitä katoa mihinkään ja uloskin vielä näkee tarpeeksi hyvin huomatakseen lumen sulamisen ja pihalla laulelevat linnut. Vitamiineja etsitään kasviksista ja hedelmistä sekä vähän myös purkista ja kulttuurinnälkään etsitään mielenkiintoisia konsertteja joihin kutsutaan ystävä mukaan.

Väsymyksen oireita torjutaan myös ulkoilemalla päivittäin edes se vartti. Piristää kummasti mieltä kun huomaa kuinka aurinko jo lämmittää ja ilmassa tuoksuu se kevään ainutlaatuinen aromi. :D

multapeukalo - hukassa?

 Innostuin kokeilemaan, josko saisin kasvatettua itse yrttejä. Yritys on uskalias, sillä tähänastisen elämäni aikana olen onnistunut tappamaan lähes kaikki hoidossani olleet kasvit. Jopa ne, joiden ei pitäisi kuolla millään. Ilmeisesti olen hoitanut niitä liikaa, tai sitten liian vähän. Multapeukaloa ei siis ole tähän ikään mennessä minulta löytynyt.

En kuitenkaan ole lannistunut, vaan ajattelin että ainahan sitä saa yrittää.

Nyt on purkkia ja purnukkaa valoisissa paikoissa. Yhdestä löytyy basilikan alkuja, toisesta oreganoa, pääsiäisohrat näyttäisivät kasvavan kohisten, ja sitten on vielä yksi purnukka... päätin kokeilla, josko saisi ihan omia chili-paprikoita.

Ohralle ja basilikalle näyttäisi kuuluvan tosiaan vielä ihan hyvää. Basilikan kohdalla pohdiskelen, että pitäisikö niitä siirrellä erillisiin ruukkuihin tuosta idätyspurnukasta... etten nyt vaan tulisi tappaneeksi liialla innokkuudella. Toisaalta, jos "elintila" loppuu, niin tuskin ne siitäkän pitävät?

Oregano voi jotenkin kituisasti. Alun kasvupyrähdyksen jälkeen se on jäänyt tuollaiseksi pieneksi "ruohoksi". Luulisi että se kasvaisi jotenkin tasaista tahtia... multa on kosteaa, mutta onkohan se vähän liian "tiukkaa"?

Chili-paprika ei näytä vielä mitään elon merkkejä. Muistelisin että se on ollut jo viikon päivät itämässä. Kuinka kauan siinä pitäisi mennä, että kasvua alkaa näkyä? Näinköhän loppui paprikankasvattajan urani jo heti alkuunsa?

Jännittäviä aikoja siis eletään...

Se ylimääräinen

Näköjään sitä voi vielä aikuisenakin tuntea samoja tuntemuksia kuin joskus lapsena. Sitä toisinaan kyselee itseltään "miksi minua ei oteta leikkiin mukaan?" 

Omassa ystäväpiirissä vietetään synttäreitä oikein urakalla. Useampi täyttää ns. pyöreitä vuosia ja mukavia juhlia on tiedossa. Lahjoja meillä on ollut tapana myös antaa toisillemme, ja kun on kyseessä vähän "isommat" juhlat, niin silloin on kerätty porukalla joku vähän isompi lahjakin. Kutsu juhliin tuli kyllä, ja se on vielä tulevaisuudessa. Lahjajutut meni omalta osaltani uusintamietintään, sillä sain kuulla että kimppalahja on ostettu ja annettu hienon kortin kera, johon oli kerätty muisteloja kaikilta kavereilta - paitsi minulta.

Tuli vähän hassu fiilis tuosta tiedosta (jonka kuulin sattumalta eräältä lahjaan osallistuneelta sivulauseessa), ja hetki meni ennenkuin osasin sanoa yhtään mitään tiedon kuultuani. Enkö minä siis kuulukaan kaveripiiriin? Unohdettiinko minut vahingossa vai tarkoituksella? Olenko tehnyt jotain tyhmää? Miksi minut jätettiin pois?

Elävästi palasi mieleen ne tuntemukset, kun ala-asteella valittiin joukkueita liikuntatunnilla tai valittiin ryhmiä jotain ryhmätehtävää varten. Huomasin aina olevani se ylimääräinen ja ulkopuolinen. Aivan samalta tuo tuntuu edelleen.

Mutta ehkäpä myös reagoin (tai olen reagoimatta) samoin kuin silloin lapsena. Nielen itkuni ja koetan olla mukava toisille, en kysele turhia ja jatkan elämää eteenpäin. Sattuuhan näitä. Ehkäpä pidän jatkossa itse vielä tarkemmin huolta siitä, että ainakin minä otan huomioon kaikki. Ehkäpä minutkin sitten joskus muistetaan ja otetaan huomioon.

--------------

Samoissa tunnelmissa tai ajatuksissa on tullut oltua aikaisemminkin mm. kirjoituksissa:

Menneisyyden haamut

Ei ole minun syy!

Ei mitään vikaa - vikaa - vikaa...

 Kaikesta kipuilusta huolimatta, minussa ei lääkärin mukaan ole mitään vikaa. Tätä diagnoosia vähän ounastelinkin. Niinhän se tuntuu usein olevan. Sorminivel on kipuillut vähintään kuukauden päivät, mutta veressä ei ole mitään vikaa, pikemminkin päinvastoin, kaikki arvot ovat suorastaan loistavia. Myöskään röntgenkuvat eivät paljastaneet vaurioita, kaikki näyttää aivan normaalilta.

Apua ei siis tullut. Ainoastaan tulehduskipulääke tähän ei-tulehtuneeseen niveleen.

No katsellaan, josko se tästä itsestään helpottaisi kun kevät etenee ja ilmat lämpenee.

Hiukan on ehkä turhautunut fiilis kun kaikesta lääkärillä ramppaamisesta ja kokeista huolimatta mitään ei löydy. Toisaalta sen pitäisi olla vain hyvä asia, ilmeisesti mitään vakavampaa ei ole tekeillä. Mutta kyllä sitä salaa toivoi, että syy löytyy ja siihen lääke. Ehkä sekin kuuluu ihmisluontoon, siis se, että haluaa tietää mistä mikin johtuu. Asioita on silloin helpompi käsitellä, ovat ne sitten hyviä tai huonoja. Epätietoisuus kai se on se, mikä eniten ahdistaa. Pitäisi vain osata olla ja elää, ilman että kaikesta on niin selvää varmuutta. Toisissa asioissa se onnistuu helposti, toisia asioita täytyy vähän vielä opetella.

Nyt jo riittäisi, kiitos!

 Eiköhän tätä talvea ole ollut jo ihan tarpeeksi kauan. Nyt riittää. Kevättä seuraavaksi kehiin!

Muistelisin, että pysyvä lumi satoi maahan jo marraskuussa, sitä onkin sitten riittänyt sieltä asti enemmän kuin tarpeeksi. Lumia on tiputeltu katoltakin pariin otteeseen tämän talven aikana, ja lumien luomisesta en sitten puhukaan... Ikkunoiden edessä on puolitoistametriset vallit yhä. Pahimmillaan ikkunoista ei näkynyt yhtikäs mitään muuta kuin lunta.

Aprillipäiväkin tuli ja meni, nyt eletään jo huhtikuuta. Pääsiäinen on tänä vuonna erikoisen myöhään, mutta siltikin voi hyvin olla, että vielä pääsiäisenä on lunta. Ja pääsiäisviikonhan päättääkin sitten vappu. Näinköhän sekin vietetään lumikasojen keskellä? Tulee jo sellainen tunne, että pelkää talven jatkuvan ikuisesti, vaikka järki sanookin, että kyllä se kevät sieltä vielä tulee.

Puoli vuotta talvea ja puolitoista kuukautta kevättä, kaksi kuukautta kesää ja puolitoista kuukautta syksyä. Tätäkö se nyt tulee olemaan?

No ehkäpä ei, luultavasti nyt on ollut poikkeuksellisia talvia kaksi peräkkäin.

Palatakseni vielä pääsiäiseen. Se on hassu juhla, jonka paikka vaihtelee kalenterissa melkoisesti. Kevääseen se nyt aina jotenkin osuu, mutta jos nyt verrataan tätä ja ensi vuotta, niin eroa on melkoisesti päivämäärissä. Tänä vuonna 1. Pääsiäispäivä on 24.4. Ensi vuonna se on 8.4. Laskiaissunnuntai oli tänä vuonna 6.3. kun ensi vuonna se on jo 19.2. Mutta niinhän se  on, että kun laskeskellaan juhla-ajankohdat kevätpäiväntasauksen sekä täydenkuun mukaan, niin tottakai se vaihtelee! (Pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen ensimmäinen sunnuntai.) Aikaisintaan pääsiäistä voi siis tämän systeemin mukaan viettää 22. maaliskuuta ja viimeisimmillään 25. huhtikuuta... eli nyt ollaan siellä viimeisten päivien joukossa :)

Eli vielä odotellaan.. sekä kevättä, että pääsiäistä

Minä vaivainen vain.. vol. 2

 Pidin pienimuotoisen valitusvirren reilu pari viikkoa sitten, jolloin taisin mainita (valituksen muodossa) jotain kipeistä sorminivelistäni. Nyt seuraa lisää valitusta. 

Vaivat eivät ole helpottaneet. Eivätkä kyllä toisaalta juurikaan pahentuneet. Edelleen herätessä käsi on todella kankea, ja erityisesti yksi sormi liikutellessa kipeä ja todella jäykkä. Päivän mittaan tuo jäykkyy helpottaa, mutta niveleen jää edelleen se arkuus puristettaessa tai sormea käytettäessä. Mitään särkyjä ei onneksi ole.

Tämä vaiva todella "syö miestä". Työssäni sormien toimivuus on usein aika tärkeää, ja se vaikuttaa suuresti siihen, miten pystyn työni hoitamaan. Nyt huomaan, että tämä vaiva vaikuttaa työsuoritteeseen. Jopa käsin kirjoittaminen tuntuu hiukan hankalalta (tottakai vaiva on oikeassa kädessä, jolla siis myös kirjoitan) ja käsialani on selvästi muuttunut. Voi tietysti johtua myös siitä, että olen alkanut varoa tätä yhtä sormea.. joten varon tahtomattani sitä jatkuvasti, ja tämä taas vaikuttaa käkä käden toimintaan.

Sen verran huolissani olen ollut, että sain mentyä myös lääkäriin. Hän tutki huolellisesti, ja kyseli "reumaperimästä" (ja sitähän on reilusti kummankin vanhemman puolelta, kiitosta vaan). Laittoi röntgeniin ja verikokeisiin (tuloksia odotellessa). Sanoipa sitten vielä loppuun, että jos se nyt sitten olisi sitä reumaa, niin sitten pitää vain olla talvet töissä jossain etelän lämmössä. Kiva ajatus noin yleisellä tasolla, mutta nyt se ei sittenkään kuulostanut houkuttelevalta. Etelän lämpöön toki haluaisin, mutta omilla ehdoillani, en minkään sairauden vuoksi...

Ehkäpä ensi maanantaina saa tietää jotain. Nyt tuntuisi siltä, että haluaisin vain saada tiedon, mitä tämä on. Aivan sama mikä vaiva - suuri tai pieni - kunhan saisin tietää. Jos se on jotain, joka ei tästä muutu kuin huonompaan, niin tiedänpä sitten että pitää alkaa miettiä alan vaihtoa.

Harmi vaan, että enhän minä osaa mitään muuta.. tätä kun on tullut tehtyä ihan pienestä saakka... tavallaan.. :)

Mutta jotenkin myös luotan siihen, että mitä tahansa käykin, niin se on oikea suunta. Jos on tarkoitus että jatkan tätä hommaa mitä nytkin, niin vaiva on luultavasti jotenkin voitettavissa. Jos taas on tarkoitus että katselen vähän toisiin suuntiin ja löydän jonkun muun homman, niin sitten käy niin.

Elämässä tulee eteen monenlaisia asioita, jotkut tuntuvat mukavilta ja helpoilta, toiset eivät. Mutta se, mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä huonoja, sitä onkin vaikeampi sanoa. Onnettomuuskin voi ajan myötä osoittautua siunaukseksi...

Tulevaisuuteen luottaen, Zahirlife