Talo unissani

Pidetäänpä tätä blogia välillä unipäiväkirjana (tai "-yökirjana"), sillä näin viimeyönä erittäin todentuntuisen unen, enkä halua unohtaa sitä heti. Näen muutenkin paljon unia, hyvin yksityiskohtaisiakin, mutta kaikki tapahtumat ja yksityiskohdat tuppaavat unohtua ihan liian nopeasti jollen heti kirjoita niitä ylös tai kerro kullalle aamukahvilla (jos muistan tapahtumat edes sinne aamukahville asti).

Viimeyönä oli minulla kesä. Olin ostanut siippani kanssa vanhan ison omakotitalon ilmeisesti jo aikaa sitten. Jostain syystä emme vielä asuneet siellä, oli kai vähän remontti kesken, tai jostain muusta syystä muutto oli jäänyt. Käyskentelin unessani tuossa talossa. Ihailin maisemaa, joka avautui isoista ikkunoista. Näkyi vettä, puutarhoja, ja talo oli selkeästi pienen mäen päällä. Rakastamiani erkkereitä oli talossa useampikin, ja ne olivat suuria. Oli avaraa ja valoisaa, vanhan talon tuntua. Ihanaa.

Kaiken tuon ihanuuden keskellä talossa oli kuitenkin salaisuus. Yläkerrassa. Pelkäsin yläkertaa ja siellä elelevää salaisuutta. Unessani mietinkin, voinko ikinä asua tuossa talossa ilman pelkoa. Jossain vaiheessa tuo pelko konkretisoitui joksikin olennoksi tai haamuksi. Mietin, voisiko sen karkoittaa talosta, sillä talo itsessään oli niin mahtava. Toisaalta, huomasin jo miettiväni, että kenties se olio ei olekaan paha, ehkä sen kanssa voisi elää sopusoinnussa saman katon alla.

Viimeisenä muistan miettineeni, että talo on ihanteellinen myös ystävien kutsumiseen. Voisin kutsua isommankin porukan kokoon vaikka koko viikonlopuksi, sillä tilaa on! Ainoa huoleni oli tuo yläkerran salainen olio. Voinko sittenkään kutsua, pelotteleeko se ystäväni, tai ehkäpä ystäväni eivät ymmärrä että se ei olekaan paha...

Mitä tuo uni sitten voisi tarkoittaa? Usein olen lukenut, että unessa talo kuvaa omaa sisintä. Kaikki tuntuisi siis olevan sisäisesti kunnossa, lukuunottamatta jotakin pientä pelottavaa salaisuutta. Mikähän salaisuus minulla alitajunnassa piilee? Tulee jotenkin mieleen eiliset kirjoitukseni heikkoudesta ja vahvuudesta. Onko vielä jokin heikkous jota itsepintaisesti suojelen ja piilottelen? Tuo heikkous kummittelee piilotajunnassani ja saa minut miettimään, olenko kelvollinen edes ystävilleni tuon heikkouden takia...? No toisaalta, ehkäpä vain haaveilen vanhasta, avarasta, veden äärellä olevasta kauniista puutalosta, mutta pelkään ettei minulla ole koskaan mahdollisuutta asua sellaisessa.

Toisinaan unet eivät tarkoita mitään, mutta mielestäni toisinaan ne voivat tuoda omasta sisimmästä esille asioita, jotka eivät muuten pääse esille. Aivot työstävät päivien mittaan keräämänsä rojut ja aarteet erilleen. Aarteista koostuu oivalluksia, romut lasketaan menemään. Molemmat tuotokset kulkeutuvat uniin. Näin itse ajattelen. Kuka sitten tietää, milloin on kyse rojulastista ja milloin aarteista?

 

Heikkous vs. vahvuus

Aina ajoittain palaa mieleeni kysymys: Mitä on ihmisen heikkous ja mitä vahvuus? Monesti tuntuu siltä, että nyky-yhteiskunnassa arvostetaan vahvuutta ja heikkoudet pitää unohtaa tai peittää. Heikko ihminen ei ole arvokas. Mutta mitä on todellinen heikkous ja mitä todellinen vahvuus?

Ympäröivä maailma kannustaa meitä kovettamaan itsemme, olemaan vahvoja. Suoritusyhteiskunta korostaa menestystä ja epäonnistumisen karttamista. Keskeneräisyyttä ei saisi hyväksyä, epätäydellinen on jotain mikä on muutettava täydelliseksi kaikin keinoin. Pitäisi jättää itsensä tutkailu ja oman keskeneräisyyden hyväksyminen, sillä heikkous on hävettävää. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että todellinen vahvuus on heikkouden hyväksymistä ja sen kohtaamista itsessään ja muissa. Vain todella vahva ihminen pystyy käsittelemään omaa ja muiden heikkoutta.

Heikkous ilmaisee itsensä kai selvimmin tunteiden kautta. Ja kun ilmaisemme tunteitamme, menetämme tietyllä tavalla kontrollin, sillä asetamme itsemme haavoittuviksi. Kun ilmaisemme tunteitamme, otamme riskin. Ehkäpä tunteitamme ei ymmärretä, hyväksytä tai kestetä. Tunteiden peittäminen taas antaa suojan tuota haavoittuvuutta vastaan, ja sitä kutsutaan usein vahvuudeksi. Minkään ei anneta vaikuttaa omaan itseensä... Samalla pelätään, tai halveksitaan muiden heikkoutta, sillä kaiken minkä haluat karistaa itsestäsi, haluat karistaa myös muista. Kukapa haluaisi muistutuksia omista heikkouksistaan joita ei voi hyväksyä?

Mielestäni vain todella vahva ihminen uskaltaa asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, uskaltaa ottaa riskin. Vain oikeasti vahvan ihmisen ei tarvitse näyttää toisten silmissä vahvalta, hänellä on varaa olla heikko sillä hän hyväksyy oman keskeneräisyytensä. Kun hyväksyy itse itsensä, ei tarvitse hakea hyväksyntää muilta. Tämä mahdollistaa myös muiden ihmisten heikkouksien hyväksynnän ja ymmärryksen.

Itsensä hyväksyminen saattaa olla yksi haastavimmista asioista elämässä. Monesti tuntuu, että tie itsensä hyväksymiseen on erikoisen kivikkoinen, ja siihen liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Ehkäpä joku raskas elämäntilanne, joka pakottaa ihmisen tutkailemaan omaa keskeneräisyyttään. Kasvukipuja. Mutta kaikki tuo kärsimys on lopulta arvokasta ja se vie kohti onnellisuutta.

Mitenhän on omalla kohdallani? Luulen että olen tehnyt tuon matkan kohti itsensä hyväksymistä jo nuorena. Kouluaikoina jouduin etsimään hyväksyntää itsestäni, sillä muilta sitä oli mahdoton saada koulukiusattuna. Myös perhe oli tärkeässä asemassa, opin keskeneräisyyden hyväksymistä ja rakkautta kotoa. Vaikka hölmöilin ja olin kaikkea sitä mitä lapsi vain voi olla, sain aina kokea olevani hyväksytty ha rakastettu. Sitä kautta ehkä opin myös hyväksymään itse oman keskeneräisyyteni kaikkine heikkouksineen. Muiden mielipiteillä ei ollut enää väliä, sillä tiesin itse kuka olen. Nyt koen olevani sinut itseni kanssa, vaikka varmasti vieläkin on varaa kasvaa.

Onnellinen se, joka kokee tulevansa hyväksytyksi "kaikesta huolimatta". Ja kun hyväksyy itse itsensä, saa sen tärkeimmän hyväksynnän mitä elämässä voi saada.

(Näihin ajatuksiin minua johdatteli jälleen kerran Tommy Hellsten...)

Mielen terveys vs. sairaus 2

Eilen tuli toinen osa Prisman sarjasta Mielen terveys puntarissa. Jo ensimmäinen jakso herätti paljon ajatuksia, ja osa niistä on näkyvissä täällä. Mikä erottaa terveen sairaasta, ja onko erot niin ilmeisiä että niitä voisi vain käytöstä tarkkailemalla arvioida?

Eilisessä, ja viimeisessä, jaksossa tuli todistettua että tuo arvioiminen ei todellakaan ole helppoa. Kaikista testeistä ja erikoistilanteista huolimatta, eivät sairaudet välttämättä käyneet ilmi. Ihmistä, jolla ei koskaan ole todettu mitään mielenterveydellistä sairautta tai ongelmaa, arveltiin vakavan ongelman läpikäyneeksi jne. Asiantuntijat menivät siis metsään näissä pika-analyyseissään. Minusta tuo tulos ei ollut lainkaan yllättävä.

Tuossa ohjelmassa olevat ihmiset, jotka ovat joskus kärsineet mielenterveyden ongelmista, ovat kaikki toipumassa olevia tai tervettä jaksoa eläviä. Eihän silloin todellakaan välttämättä ole mitenkään näkyvissä, että kärsii jostakin sairaudesta. Siksi kai niitä lääkkeitä syödään, ja hoidoissa käydään, että pystyy elämään normaalia elämää. Että voitetaan se sairaus.

Mielestäni sarja todisti myös sen, että hyvällä hoidolla saadaan paljon aikaan. Ohjelman lopussa kuultiinkin jokaisen diagnosoidun ihmisen tarina, ja mielestäni kaikki olivat erittäin positiivisia selviytymistarinoita. Diagnoosi ei ole maailmanloppu, vaan uuden elämän alku... diagnoosin myötä annetaan mahdollisuus siihen "normaaliin elämään", sillä se antaa mahdollisuuden sairauden hoitamiseen.

Edelleenkin suosittelen katsomaan! Prisma: Mielen sairaus puntarissa

 

ps. sen verran lapsellinen olen, että on pakko sanoa arvanneeni lähes kaikki sairaudet ja niistä kärsivät.. ainoastaan masennus meni pieleen. Pitäisiköhän hakeutua psykologian jatko-opintoihin tämän perusteella...? heh.