sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Nöf-piikki


Kävin eilen ottamassa vastaan piikin käsivarteen. Sikaflunssaa torjumassa siis, ja osallistumassa tähän "yhteiseen ponnistukseen" saada koko suomen kansa rokotettua (tai ainakin suurin osa). Oli tietynlaista urheilujuhlan tuntua seistä yhdessä jonossa monista, terveyskeskus puolillaan ihmisiä, jotka ovat siellä suurinpiirtein samasta syystä kuin itsekin.


Minulla on ollut jokseenkin välinpitämätön asenne koko rokotetta kohtaan, tulee jos on tullakseen - ajattelu on enemmänkin minun heiniä. Toisaalta, miksipä ei kävisi ottamassa rokotetta, kun sen nyt aivan ilmaiseksi saa, ja kohtuullisen pienellä vaivalla. Eihän siinä mitään häviä.


Toisaalta oli hassu tunne seistä jonossa aamulla ennen töitä. Rokotteesta ja sikainfluenssasta on puhuttu ja panikoitukin niin kauan, että kun vihdoin haet rokotteen, se menee puolihuomaamattomasti viiden minuutin jonotuksella. Siitä sitten takaisin arkeen. Kyllähän sitä nyt olisi jotain enemmän odottanut... vaikka parempi näin!


Onneksi voin sentään verailla "sotavammojani" muiden kanssa. Itselläni nimittäin tuli tuo piikitetty käsi erityisen kipeäksi. Enpä muista milloin viimeksi olisin valvonut yön käsikivun takia. Tuskin koskaan. Näköjään hetken tuo rokote jaksaa minuakin muistuttaa olemassaolollaan. Ihmisethän haluavat aina vertailla kipujaan, kerrankin minulla on jotain mitä lyödä pöytään.


Jos saa vähän heittäytyä hölmöksi ja vitsailla sairaudella, niin pienellä kaiholla kyllä ajattelen nyt sikaflunssaa. Siinäpä taas yksi tauti jota minun ei enää pitäisi olla mahdollista ainakaan tässä aallossa sairastaa. Jäänkö nyt yhtä kokemusta köyhemmäksi?

tiistai 12. tammikuuta 2010

Uusi vuosi - uusi elämä?


 


Paulo Coelho (bloginikin innoittaja) herätti minut jälleen kerran muistamaan miksi olen tehnyt tietynlaisia ratkaisuja elämässäni. Juuri kun nuo viimevuotiset ratkaisut alkoivat jälleen muistuttaa itsestään näin vuoden vaihteen kunniaksi.


Close some doors today. Not because of pride, incapacity or arrogance, but simply because they lead you nowhere ( Cierre algunas puertas hoy. No por soberbia, incapacidad o arrogancia, sino porque no conducen a ninguna parte)


Viimeistään nyt on aika sulkea tiettyjä ovia lopullisesti. Ne eivät enää johda mihinkään. Keskityn koko sielullani uusiin oviin ja niiden tuomiin mahdollisuuksiin. Mielestäni olen hyvässä alussa jo, ja olen jo puoliksi astunutkin yhdestä ovesta sisään. Elämä näyttää kaikin puolin valoisalta ja tasapainoiselta. Olen onnellinen yksityiselämässäni ja työelämäkin heittää eteen haasteita, vaikkakin juuri nyt kun on lunta, pakkasta, pimeää, ei tahdo löytyä voimia vastaamaan kaikkiin haasteisiin yhdellä kertaa.


Odotan kuitenkin innolla tulevaa.. en pelolla, niinkuin ennen. Sydän on enää harvoin sykkyrällä, ja silloinkin aivan eri syistä kuin ennen.


---Jouduin myös pakon edessä luopumaan vanhasta rakkaasta sivupohjasta.. mutta olkoon tämä sivupohjan muutoskin yhtenä esimerkkinä vanhan väistymisestä muutoksen edessä.---


 


 


 

perjantai 6. marraskuuta 2009

Epämääräistä eloa


Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki pitäisi olla hyvin mutta ei kuitenkaan tunnu siltä? Kun on joku epämääräisen määrittelemätön ahdistus tai alakulo johon ei osaa tarttua. Joku asia vaivaa, muttei osaa kertoa mikä se on.. kun ei itsekään tiedä. Väsymys. Turhautuneisuus. Saamattomuus.


Luulin jo flunssan saaneen otteen minusta, mutta ei sekään tunnu reilusti puhkeavan. Alkanut nuha ja kurkkukipuilukin meni ohi, vain väsymys jäi. Tultiin siipan kanssa siihen tulokseen, että jotain tulehdusta voi olla (poskionteloissa, minulla tyypillistä), joka ei sitten sen kummemmin vielä ilmoittele itsesään. Ihmettelin aamukahvin aikana tätä oloa ja mietin jo olenko luulosairas... siippa siihen totesi että, "onhan sulla ollu todella raskas vuosi, ehkä se iskee nyt vasta se väsymys siitä." Niinpä. Eipä tuo varmasti ihan mahdottomuuskaan olisi että sitä vielä jollain tasolla käsittelee asioita jossain mielensä sopukoissa.


Onkohan tämä siis sitä syysmasennusta? Vaiko elämän pyörteissä rimpuilleen väsymystä.. tai kumpaakin? Vai ilmoitteleeko alitajuntani loman tarpeesta? Kesästä on kyllä jo aikaa, ja työt eivät varsinaisesti ole sujuneet mitenkään leppoisasti omalla painollaan. Kuukauden päästä pääsee viikoksi pois työkuvioista.. se ajatus kyllä jo helpottaa tätä olotilaa.


Ehkä yksi asia, mikä toisinaan vetää energiatasot nollaan, on entisen rakkaan sukulaisten huolestuneet puhelut. Minulle soitellaan enää n. kerran viikossa ja kysellään mitä hänelle mahtaa kuulua ja olenko ollut yhteydessä. Ihmetellään ja mietiskellään hänen eloaan ja tulevaisuuttaan. Tuntuu kuin minun pitäisi edelleenkin tietää kaikki ratkaisut tai ainakin olla jotenkin hänen elämäänä ohjaamassa ja valvomassa. Erosta on kolme kuukautta... kauanko menee ennenkuin voin keskittyä omaan elämääni ja olla vain ystävän/tuttavan roolissa myös hänen sukunsa silmissä?


Tekisi mieleni hakeutua johonkin terapiaan, jossa joku kaivaisi minusta esille ne asiat jotka yöllä aiheuttavat ahdistavia unia ja saavat mielen väsyneeksi. Toisaalta minusta tuntuu, että selviän tästä varmasti ilmankin terapeuttia.. ainakin toistaiseksi.  Enemmän apua tarvitsevia on jonoksi asti. Jospa löydän ratkaisut itse, ilman ammattiapua, läheisten kanssa.


Ärsyttää tämä olotila. Miksi ei voi vaan olla onnellinen ja tyytyväinen.. tehokas ja iloinen. Tehdä työtä laulellen. Kun kaikki kerran on hyvin, niin mistä tämä alakulo?! Argh!