torstai 24. syyskuuta 2009

Pakkolepo


Nyt se sitten iski. Flunssa.


Kyllä osaa olla kurja olo, vaikka kuumeesta ei ole tietoa eikä nenäkään niin kovin jaksa vuotaa. On se kumma miten pieni kurkkukipu ja ajoittainen yskä saa koko kehon tuntemaan itsensä puolikuolleeksi. Vaikka niinhän sitä sanotaan että alku aina hankalin.


Tunnistan itsessäni kaksi puolta liittyen sairastamiseen. Toinen on ahkera työmuurahainen ja toinen pieni laiskuri.


Ahkera työmuurahainen yrittää sitkeästi olla tehokas ja aikaansaava. Se raahautuu töihin vaikka pää kainalossa ja hoitaa keikat kuumeessa ja tietoisuuden rajamailla. Päässä hakkaa ajatus "ei tämä kauaa kestä, pian pääsee kotiin lepäämään. Kyllä työt pitää hoitaa, hirveä vaiva olisi hankkia sijainen näin lyhyellä varoitusajalla."


Pieni laiskuri siellä taustalla taas hihkaisee "Hei! Nythän sulla on kerrankin hyvä syy vain nukkua tai lukea kirjaa, olla ihan vaan kotona ja levätä!" Pieni laiskuri on jo salaa haaveillut sairaslomasta. Pieni laiskuri kun ei halua oikeasti olla laiskuri, vaan tarvitsee jonkun pätevän syyn olla laiska. Mikä onkaan parempi syy jättää työt tekemättä kuin kunnon flunssa. Eihän pieni laiskurikaan halua näyttää toisten silmissä laiskalta ja työtä pelkäävältä ihmiseltä.


Myös tämä monelle tuttu lomalla sairastamisen ilmiö on minulle tuttu. Harmittava, mutta yleinen. Kuulemma merkki tunnollisuudesta. Välillä tuntuu, että lopullisen hyväksynnän saa tehoihmisiltä sillä, että jää sairaaksi heti kun lomat alkaa. Kai se on omalla kohdalla sitä, että loman alkaessa antaa itselleen luvan lepoon ja niinpä jossain pinnan alla kytevät taudit pääsevät riehumaan täydellä teholla. Mielellä on usein suuri vaikutus.


Monesti se onkin niin, että sitä antaa itselleen jossain vaiheessa luvan sairastaa ja vasta sen jälkeen se iskee. Siihen asti, kun ei ole aikaa miettiä kuumeita ja oman kehon tuntemuksia, ei ole mitään hätää. Sitä vaan porskuttaa eteenpäin. Toisaalta, olen myös sitä mieltä, että räkätaudit ja muut ovat vain kehon tapa sanoa "hidasta hieman". Joskus myös se eräänlainen kohtalo laittaa sormensa peliin. Olen monesti saanut huomata, että ihmiset joilla menee elämässä liiankin lujaa joko törmäävät uupumuksen seinään tai kohtaavat jonkun onnettomuuden. Monet ystävistäni ovat murtaneet jalkojaan ja polttaneet käsiään juuri silloin kun elämässä on ollut pitkään kiirettä ja stressiä.


Eli sairastetaan kun on aika sairastaa ja levätään kun siihen on mahdollisuus. Parasta olisi tietenkin levätä jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu tai keho huutaa taukoa... mutta se taitaa olla mahdottomuus ahkerille pikku muurahaisille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!