Usein elämässäni törmään asioihin ja ilmiöihin, joita minun on vaikea ymmärtää. Miksi ihmiset toimivat niinkuin toimivat, miksi omat tunteeni eivät toimi niinkuin järkeni haluaisi, miksi sanat ja toiminta eivät mene yksiin? Monesti tunnen olevani maailmassa ulkopuolinen tarkkailija, se, joka istuu muurahaispesän vierellä ja ihmettelee pesän kuhinaa. Toisinaan taas huomaan olevani yksi muurahaisista.
Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, pälkähti päähäni kysymys. Miksi ihmiset osoittavat suosiotaan taputtamalla käsiään yhteen? Kuka on ollut se ensimmäinen ihmisolio, joka on saanut oivalluksen että moinen on hyvä tapa osoittaa muille että pitää jostakin?
Taputushan on äärimmäisen tehokas tapa osoittaa mielipiteensä. Se on kuuluva ja näkyvä, eikä aiheuta suurta vaivaa itse taputtajalle. Huutaminen käy helposti äänihuuliin ja pelkästään jaloilla tömistely ei aiheuta niin terävää ja kuuluvaa ääntä (tosin kuulovammaisille tämä voisi olla hyväkin tapa, sillä resonanssi on suurempi ja varmasti tuntuu kropassa paremmin kuin taputus, voin olla väärässäkin).
Taputustapoja on varmasti yhtä monta kuin on taputtajaakin. On isoa lätkintää ja hienostunutta pientä liikettä, josta hädin tuskin kuuluu mitään. On hidasta ja nopeaa ja kaikkea siltä väliltä. Taputuksella on monia persoonallisuuksi ja ne voivat olla monitulkintaisia.
Hieno keksintö, kertakaikkiaan!
Vai olisikohan tuo ollut kuitenkin ensimmäisiä musisoinnin muotoja, kehosoitin kun on.
(kun sulkee silmät on tuohon musiikkiin helpompi päästä sisään)
Kuinka pitkälle voi syyttää menneisyyden haamuja tämän päivän tuntemuksista ja toimintatavoista? Ovatko menneisyyden traumat lopulta vain tekosyy sille, ettei uskalla tai osaa muuttua?
Näitä mietin taas kun huomaan itsessäni epävarmuuden peikon. Järjellä ymmärrän, että reaktioni saamaani vastaukseen on suhteellisen suuri. En sentään enää vaivu masennukseen, mutta suren ehkä enemmän kuin moni muu... Jopa siitä huolimatta, että jo ennenkuin kysyin, luulin varmistaneeni itseltäni etten suutu kieltävästä vastauksesta, sillä ymmärrän toisen hankalan tilanteen. Luulin jo olevani ns. kuivilla tässä asiassa. Mutta ei.
Ensimmäisissa kirjoituksissani pohdin koulukiusaamisen vaikutusta itseeni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että nämä suhteettoman suuret pettymykset kieltävästä vastauksesta johtuvat osaksi siitä, että olen lapsena kokenut etteivät ikätoverini pidä minusta. En luota. Ja jos luotan, astuu mukaan pelko siitä, että minua huijataan, että olen hyväuskoinen. Jos tapaaminen ei onnistu, olen aina varma syyn olevan minussa. Ehkä olen ärsyttävä ihminen, energiasyöppö, ehkä minusta pidetään vain hyvin pieninä annoksina ja harvoin. Usein yritän kätkeä pettymykseni, toisinaan se pääsee valloilleen näkyvällä tavalla, itkuna, suuttumuksena, piikikkäinä lauseina, erilaisin epäilyksin. Kun sitten joskus läheiseni kysyy, miksi reagoin niin voimakkaasti, enkö luota siihen että hän pitää minusta oikeasti, vastaukseni on "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin.."
En ole varmastikaan ensimmäinen, enkä viimeinen, joka syyttää tämän päivän reaktioistaan ja toimistaan menneisyyttään. Toinen entinen koulukiusattu voi toimia menneisyytensä nimissä täysin toisella tavalla. Tiedän että joillakin oma menneisyyden kärsimys johtaa siihen, että tässä tämän hetkisessä elämässä piikittelee, kiusaa ja koettaa alistaa ja alentaa muita. Tiedostamattakin. Jopa hyviä ystäviään. Tästä ns. dissaamisesta tulee elämäntapa ja eräänlainen automaattinen osa puhetta. Kun asiasta keskustellaan, on vastaus "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin."
Molemmissa tapauksissa omat toimintamallit, tunteenpurkaukset, oikeutetaan sillä että on menneisyydessä kokenut jotain mikä on vaikuttanut itseen. Mutta onko se lopulta mikään syy? Se voi olla syy tiettyyn rajaan asti, mutta mielestäni jos ihminen sen itse tiedostaa ja tajuaa, että toimintamalli on väärä, niin eikö tulisi pyrkiä muuttamaan sitä? Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta hitaasti, kärsivällisesti ja määrätietoisesti toimimalla se voisi jopa onnistua. Ja jos omia tunteitaan ei voi hillitä, niin jos edes niitä sanoja mitä toiselle ihmiselle sanoo...
"Kun lähdet hakemaan pahan alkulähdettä, älä mene liian kauaksi. Aloita itsestäsi."
Toisinaan eteen tulee niitä päiviä, jolloin tuntuu että mikään ei onnistu tai kaikkialla tulee vastaan outoja esteitä tai hankalia tilanteita. Olen aina ajatellut, että ihminen lopulta aiheuttaa näitä huonoja päiviä ihan itse. Kun yksi asia menee vikaan muuttuu oma toiminta niin, että toinenkin menee, samalla kun itse kääntää pienetkin vastoinkäymiset, joihin ei ehkä muuten kiinnittäisi huomiota, isoiksi ja läpipääsemättömiksi.
Nyt voin myöntää, että aina ei kyse ole edes omasta asenteesta. Tänään olen ollut lievän kaaoksen pyörteissä, tuntuu että outoja tilanteita tulee vastaan mitä yllättävimmissä paikoissa. Aamu alkoi työkaverin soittaessa "oletko tulossa-puhelun". 10 minuuttia aikaa tilaisuuden alkuun ja minä makasin yöpaidassani omassa sängyssä. Paniikki. Tässä astuu oma toiminta kuvioihin ja hätäisesti ajoin väärään paikkaan. Kun lopulta löysin oikean paikan, olin jo puolituntia myöhässä. Otti koville, sillä en IKINÄ ole myöhässä.
Sain hoidettua aamuisen yllätystyön ja matkasin takaisin kotiin aamusuihkuun. Kertasin varmuuden vuoksi loppupäivän ohjelmaa ja kotiin päästyäni olin jo hyvällä mielellä. Minulle jäi vielä aikaa käydä syntympäivälahjaostoksilla...
Suuntasin ensimmäiseen kultasepänliikkeeseen ja kerroin millaista lahjaa olin vailla. Valikoimaa löytyi ja osasin jopa valita niistä mieleiseni. Valitettavasti kaiverrusta ei ollut mahdollista saada tällä aikataululla, mutta se ei juuri harmittanut, nehän voi hoitaa myöhemmin. Kun myyjä testasi valitsemaani esinettä (no kai sen voi tässä kertoa, ehkäpä en pilaa yllätystä..) hopeista Zippoa, hänellä oli kädessään käsipaperia joka tietenkin leimahti tuleen. Hän yritti taltuttaa tulta myyntitiskillä kääntelemällä paperia ja taputtelemalla. Ei onnistunut. Viskasi tulet lattialle ja tallasi päälle, tuli loimusi edelleen. Jäin vahtimaan tulta myyjän kiiruhtaessa hakemaan jotain nestettä (tuli takaisin ikkunanpesunesteen kanssa). Kun viimein saimme tulen sammumaan, oli kultasepänliike täynnä savua. Seuraava pelko oli, että palovaroitinkin huomaa sen. Olin melkein varma, että millä hetkellä hyvänsä saisimme kylmän suihkun katossa olevista sprinklereistä.
Kun astelin savunkatkuisesta liikkeestä ulos (onneksemme kuivana), mietin että mitähän seuraavaksi. Vastoinkäymisiä sen kummemmin odottamatta jatkoin päivääni virkeällä mielellä, näin pienestä ei lannistuta. Huomasin kuitenkin että autoni sivupeiliä oli kolhittu ja työpaikalla työvälineeni ei toiminut kunnolla aiheuttaen pientä päänvaivaa ja lisätyötä.
Päätin kuitenkin, että en anna moisten asioiden vaivata ja ainakin vielä on itsellä kohtalaisen hyvä mieliala. Ehkäpä se on monissa "huonon päivän"-tapauksissa oma asenne joka ratkaisee sen, kuinka huono siitä päivästä lopultakin tulee? Melkein jännityksellä odotan vieläkö minulle on tulossa jotain erikoista tapahtumaa tälle päivälle... nyt sen voisi ottaa vastaan hymynkare huulilla. Jonain toisena päivänä voisi nyt olla ärtynyt ja masentunut mieli, vaan ei nyt! Onhan ulkona kuitenkin kaunis sää ja sain vihdoinkin hommattua rakkaalle lahjan. :)
Kun pohdin tarkemmin tätä päivää, ja omaa suhtautumistani siihen, huomaan jälleen kerran että suurimman osan aikaa olen todella kärsivällinen ja suhtaudun rauhallisesti erilaisiin tilanteisiin. Vaikka aamupaniikissa meinasi mennä housutkin väärinpäin jalkaan, niin sain hetken kuluttua koottua itseni. Toistin muutaman kerran hiljaa mielessäni "nyt rauhallisesti vaan, kiireellä et ole perillä yhtään sen aikaisemmin". Alkuharmistuksen jälkeen mieli palasi nopeasti normaaliksi ja pystyin keskittymään taas toimiini.
On myös niitä hetkiä, jolloin reaktioni olisi ollut täysin toisenlainen. Olisin saanut raivokohtauksen tai vaipunut syvään epätoivoon itkien kaikille kurjaa elämääni. Tosin silloin en tunne olevani täysin oma itseni, ja veikkaan että niinä hetkinä puhuvat enemmänkin hormonit kuin se oikea sisäinen minä. Ja juuri ne negatiiviset ja äärimmäiset reaktiot usein aiheuttavat sen, että ongelmat seuraavat toisiaan. Ja viimein jopa se, että unohdat huulirasvan laukustasi kotiin, voi olla elämän ja kuoleman kysymys... "kaikki ovat minua vastaan ja mikään ei onnistu".
Tässä vielä esimerkki siitä, kuinka kaikki voi mennä pieleen :D
Olen toivottoman huono keksimään "täydellistä" lahjaa minulle tärkeälle ihmiselle. Ongelma on kai siinä, että haluaisin lahjan viestivän jotain siitä mitä ajattelen ihmisestä, kuinka paljon välitän. Samalla lahjan pitäisi olla ainutlaatuisesti juuri tälle ihmiselle sopiva.
Mitä siis antaa mielitietylle syntymäpäivänä? Olen ongelmoinut tämän asian kanssa jo reilun viikon, enkä vieläkään ole keksinyt sopivaa lahjaa. Asiaa ei helpota, että tämä toinen on onnistunut yllättämään minut lahjoilla ym. upeilla yllätysretkillä jo monesti. Haluaisin tehdä/antaa jotain, joka olisi hänelle yhtä mieluisaa ja ihanaa kuin mitä itse olen saanut häneltä.
On varmasti epärealistista odottaa, että joku muu osaisi sanoa mitä minä voisin hänelle hommata, mutta ehkä jotain vinkkejä voisi jostain onkia? Mitä antaa miehelle, jolla on jo kaikkea, jonka aikataulut vaihtuvat hetkessä ja jonka harrastukset/työ vaativat tarvikkeita joita tästä maasta ei löydy (eikä minulla olisi tarvittavaa asiantuntemusta moisia ostelemaankaan). En voi yllättää viemällä häntä konserttiin tai hierojalle aikataulujen takia... emme myöskään asu samassa kaupungissa, joten sekin vaikeuttaa osaltaan asiaa. *huokaus*
Toki sitä sanotaan, että ajatus on tärkein, onko siis vain tyydyttävä kalsareihin ja pitkiin sukkiin?
