torstai 29. lokakuuta 2009

Kullan arvoisille blogeille


Iloitsen tästä tunnustuksesta jonka sain Ritalta hänen blogissaan Arkiterapeutti Kops. Kyllähän tuo lämmittää mieltä ja on mukava tietää, että näitä sepustuksia joku joskus lukeekin.


 


Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin muutamalle blogille joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti, ja joista olen löytänyt viisauden siemeniä, ajattelemisen aihetta, iloista mieltä, tai jotka jotenkin ovat mielestäni kullan arvoisia löytöjä.


 Poikkeavan tavallista elämää


 Hetki ennen huomista


Vihertää


Leppoistaminen


 Äijäblogi II


 Tuumailua


 Hellällä palavalla sydämellä


Enkelin silmin


Eihän tässä nyt vielä kaikki ole, mutta listaillaan loput sitten "myöhemmin" (kts. myöhemmin). Aina kun lähtee blogimaailmaan kävelylle, tuntuu löytyvän toinen toistaan mielenkiintoisempia blogeja... kun vain olisi enemmän aikaa tässä elämässä niitä lukea..

lauantai 24. lokakuuta 2009

Yksi pieni sana tekee ihmeitä.


Sain tänään kuulla erikoisen asian. Tai asia ei ollut erikoinen, tai ei ainakaan sellainen minkä pitäisi olla jotenkin vieras tai outo. Mutta harvemmin kuultu se on. Minulta pyydettiin nimittäin anteeksi.


Useita viikkoja, tai saattaa siitä olla jo reilu kuukausi, sitten eräs työtoveri paiskoi ovia ja kiukutteli aivan pienestä ja vähäpätöisestä asiasta. Sai todella päiväni pilalle ja pelästytti minut ja toisen työtoverini suuresti. Sellaista käytöstä en ole aiemmin työtoverin taholta saanut kokea, ja siihen oli vaikea suhtautua oikein mitenkään. Itse tietenkin närkästyin hänen toimistaan ja sanoistaan ja kätkin yliystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen oman näreyteni (oletan että se otettiin juuri niinkuin sen olin tarkoittanutkin, piikkinä ja pysäyttäjänä). Mietin jo tuon tapauksen jälkeen, miltä tuntuu tulevaisuudessa taas kohdata töiden merkeissä, sen verran outo fiilis tuosta kohtaamisesta jäi. Ja vaikka ymmärsinkin käytöksen johtuvan ihan jostain muusta kuin tilanteesta missä työskentelimme (kaikilla on joskus huonoja päiviä), mietin vaikuttaako tuo yksi kokemus yhteistyöhömme jatkossa.


Tänään sitten viimein sattui yhteinen työtilanne ja kun tämän huomasin, päätin että olen niinkuin "en oliskaan". Eli mitä sitä vanhoja muistelemaan, toimin niinkuin aina ennenkin. Suureksi yllätyksekseni työtoverini ottikin taannoisen räjähtämisensä puheeksi ja pyysi vilpittömästi anteeksi. Kertoi että silloin oli huono päivä monessa mielessä, niin töissä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin, ja tuo sitten vaikutti hänen käytökseensä. Sovimme että tuo päivä unohdetaan ja jatketaan hyvillä mielin yhteisiä töitä.


Tuli hyvä olo. Ja samalla mietin, kuinka usein sitä ihmiset rohkaistuvat pyytämään anteeksi omia sanojaan tai tekojaan kun on ollut huono päivä. Ne nimittäin kuitenkin jäävät jonnekin taustalle häiritsemään sosiaalista elämää. Sillä vaikka kuinka olinkin ehtinyt unohtaa menneet, ne palasivat elävästi mieleeni heti kun tuon ihmisen taas tapasin. Anteeksipyyntö puhdisti todella ilmaa molempien osalta.


Kuinkahan usein sitä on itse tajunnut pyytää anteeksi jos on mörköillyt kun on sattunut itselle normaalia pilvisempi päivä?


 

perjantai 23. lokakuuta 2009

Myöhemmin...


Toisinaan sitä huomaa lykkäävänsä "huomiseen" asioita joita voisi helposti hoitaa heti. Sitä stressaa ja murehtii tekemättömistä pikkujutuista saamatta kuitenkaan niitä tehtyä. Aina tuntuu olevan jotain tähdellisempää ja kiireellisempää asiaa. Sitten kun viimein saa pitkään mielessä pyörineen asian hoidettua, nousee mieleen ihmetys siitä, miksi ei ole jo aikaisemmin sitä hoitanut.


Viimeisin mieltä painanut tekemätön asia on itselläni ollut niinkin helposti hoidettavissa ollut juttu kuin kirjaston lainakirjojen palautus/uusiminen. Kirjat ovat nyt kaksi viikkoa myöhässä ja asia on vaivannut mieltä vähintäänkin yhtä kauan. En voi ymmärtää mikä tuosta pienestä tehtävästä tekee niin vaikean. Olisi pieni vaiva etsiä nettitunnukset kirjastoon ja uusia lainat siellä, tai ottaa ne laukkuun mukaan töihin lähtiessä ja kipaista kirjastoon jossain välissä. Mutta ei, se ei tunnu sittenkään olevan niin helppoa. Asia joko unohtuu, tai sitä lykkää myöhempään ajankohtaan. Lainat ovat siis edelleen myöhässä...


Toisia on aina helppo neuvoa näissä asioissa. Itsekin olen useampaa otteeseen jakanut viisautta kavereille sanoen, "äkkiähän tuo olisi hoidettu, senkun menet ja teet!". Ilmeisesti tässä kohdassa pätee sanonta: Ne jotka ei osaa, opettaa. Tiedän siis käytännössä, kuinka pitäisi toimia, mutten saa itsestäni irti toimia tiedon mukaan.


Pienet huolet ja murheet olisi siis helppo poistaa elämästä kun tarttuisi toimeen heti. Mitä pidempään asioita lykkää, sitä isompi peikko niistä tulee. Päivä päivältä tuntuu aina vaan vaikeammalta hoitaa asiat kuntoon. Tehtävä kasvaa mielessä ajan kuluessa. Ja ainakin tässä laina-asiassa, joka itselläni on hoitamatta, seuraukset (sakot) kasvavat päivien myötä.


Olen saamaton nahjus! Mutta miksi? Miksi me olemme tällaisia? Vai väittääkö joku, ettei koskaan lykkää mitään, minkä voisi hoitaa tänään, huomiseen?

torstai 15. lokakuuta 2009

Olen luotu rakastamaan


Minä rakastan


Minä rakastan leipää ja lihaa.

Minä rakastan viiniä ja laulua.

Minä rakastan lapsia ja kauniita naisia.

Minä rakastan vanhoja eukkoja

ja itsekseen turisevia ystävällisiä ukonturilaita.

 

Minä rakastan ruohonkorsia ja puita

vesien välkettä kuutamossa

ja viisasta keskustelua ystävien seurassa.

 

Yleensä olen luotu rakastamaan

siksi näette minut niin harvoin sellaisena mitä olen.

Arvo Turtiainen

..miten niin rakastaessani en ole sitä mitä olen?


Ei tässä ehkä sitä tarkoitettukaan, vaikka se itsellä ensimmäinen ajatus näiden säkeiden jälkeen olikin. Olen mitä olen myös silloin kun rakastan, mutta ympärilläni olevat ihmiset näkevät minusta vain rakkauden, eivätkä sitä mitä pohjimmiltani olen.  Minuus on jotain muuta kuin rakkaus. Rakkaus on minussa, mutta se ei ole minua. Rakkaus on jotain, mikä annetaan kaikille (jos se otetaan vastaan), täten se ei voi olla jotain joka on vain minua. Rakkaus tekee ihmisestä kauniin…

 

Löysin yllä olevan runon teini-iässä pitämästäni runovihosta. Keräilin tuolloin ajatuksia, aforismeja ja runoja pieniin vihkoihin. Olen aina ollut pöhkönä muiden kirjoittamiin lauseisiin, jotka jotenkin kuvaavat omaa ajatusmaailma, tai saavat muuten vaan ajattelemaan elämää, maailmaa, itseä ja muita. Nykyään ei enää tule pidettyä runovihkoja, mutta nuo vanhat vihot löydettyäni heräsi taas halu kerätä sanoja ja ajatuksia jonnekin talteen. Vieläköhän sitä osaisi kirjoittaa ihan ”manuaalisesti”? Vai käyttäisikö tätä blogia eräänlaisena runovihkona?

 

 

tiistai 13. lokakuuta 2009

Ohikiitäviä onnenpilkahduksia


Koti on tyhjä ilman kissakaveria. Luovutus - huoltajuuden vaihdos - tapahtui hyvässä hengessä. Viikonloppu oli lopulta rentouttava ja vietin sen uskomattoman hyvässä seurassa. Tuntuu siis kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, mukavalta tämä elämä.


Mielessä on pyörinyt paljon asioita, päälimmäisenä ehkä ihmetys siitä, kuinka nopeasti kaikki on tapahtunut. Toisaalta myös ihmetys siitä, miten pohjalta voikaan nousta onnen tunteisiin niin ihmeellisen yhtäkkisesti. Miten elämän kulku voi muuttua kuin salaman iskusta... silloin kun sille antaa luvan.


Kaiken kipuilemisen ja kaaoksen jälkeen elämääni asteli seesteisyys, tasaisuus, eräänlainen auvoisuus. Olen yhtäkkiä onnellinen. Tajusin sen eilen kesken kotiaskareiden. Ohimenevässä hetkessä välähti tietoisuus siitä, että olen äärettömän tyytyväinen elämääni ja onnellinen siitä mitä minulla nyt on.


Ajatukset tuntuvat olevan juuri nyt vain yksittäisiä lauseita ja lauseen pätkiä... mutta minun on hyvä olla. Aamulla heräsin ihmisen läheisyyteen, vilkaisin ikkunasta ulos ja huomasin maata peittävän ohuen valkean pinnan. Tuntuu että elän vieläkin siihen hetkessä. Toivon että valkean pinnan kuluessa ja sulaessa, sen alta paljastuu jotain säilyttämisen arvoista - hyvää ja kaunista sekä kestävää.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Yhden tarinan loppu


Tänään se tapahtuu, viimeisen pisteen kirjoittaminen erääseen tarinaan elämässäni. Tai niin ainakin uskon. Viimeinen konkreettinen linkki entiseen luovutetaan. Rakas ystävä ja kainaloinen, sylin lämmittäjä ja ulos monkuja muuttaa takaisin entiselle ja omalle omistajalleen. Seitsemän kuukautta siitä huolehdin ja siinä ajassa rakastuin... kissaan... kun taas tunteeni entistä rakastani kohtaan kylmenivät ja katosivat täysin.


En ole nähnyt entistä kultaani reiluun pariin kuukauteen. Jännittää tuo kohtaaminen. En tiedä miksi. Jännittää myös se, miten järjestän tavaroiden ja kisun luovutuksen niin, ettei matkaseurani tarvitse olla mukana tuossa kohtaamisessa. Se olisi jotenkin mautonta ja "epäreilua".


Pitäisi koota tavaroita. Mitä kaikkea Hänelle pitääkään palauttaa ja viedä. Tuntuu jotenkin raskaalta. Johtuisiko siitä, että joudun pohtimaan mennyttä enemmän kuin vähään aikaan. Johtuuko myös siitä, että minulla todellakin jää ikävä tuota kattia. En haluaisi luopua. Toisaalta tiedostan että minun täytyy luopua. Vanha on jätettävä taakseen, jotta voi aloittaa ja luoda mitään uutta. Silti pieni huoli on sydämessä. Miten kaikki järjestyy? Miten mies pärjää kissan kanssa kun oman itsensä huolehtiminenkin on vähän niin ja näin? Huoli kissasta on suurempi kuin huoli miehestä. Se varmasti kertoo jotain tunteideni ja tietynlaiseen väsymykseen huolehtimisessa.


Luovutin jo aikoja sitten ajatuksesta, että voisin huolehtia ja jollain lailla järjestää miehen elämän kuntoon. Luovutin. Ja se tuntui hyvältä. Luovuin suuresta taakasta. Tiedostin, että aikuinen ihminen on vastuussa myös itse itsestään, enkä voi tai edes pysty muokkaamaan kenenkään elämää.. tai ei.. en pysty muokkaamaan kenenkään asennetta elämään. En voi ottaa vastuuta siitä, haluaako toinen elää "hyvää ja tasapainoista elämää" vai haluaako hän epävarmuutta, masennusta, alkoholismia ja epämääräisiä suhteita sekä taloudellista epätasapainoa. En myöskään voi sanoa, "et saa enää omaa kaveriasi takaisin, mielestäni itse hoidan sitä paremmin ja olen varma että kissa ei luonasi viihtyisi niin hyvin kuin minun luonani".


Tänään tehdään siis viimeiset rituaalit... pakkaukset ja matkat.. luovutukset.


Käännän lopullisesti uuden sivun ja aloitan uuden tarinan. Siinä on ainakin onnellinen alku... ainekset onnelliseen loppuun ovat myös olemassa. Katsotaan miten käy...

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Särkyneestä syntyy uutta...


Vanha ja rikkinäinen on hajotettava kokonaan ennenkuin tilalle voi rakentaa mitään uutta ja parempaa.


Maa on myllättävä, tongittava ja rikottava ennenkuin siihen voi istuttaa kauniin kukan tai vahvan puun siemenen. Siementä on hoidettava, sitä on kasteltava ja sitä on varjeltava kasvun alkuvaiheissa... tarvitaan vettä ja ravinteita. Kyyneliä ja kuulijaa, lohtua ja toivoa tulevasta.


Särkynyt saviruukku... halkeamia voi yrittää korjata purukumilla tai muulla väliaikaisella paikalla, mutta ehjäksi se ei sillä tule. Ruukku on hajotettava osiin ja muovattava täysin uusi, entistä ehompi ja kestävämpi. Sitä on elämä.


Olen särkynyt saviruukku,

pala palalta murtunut pois.

Vain ihmettelin ja itkin,

en en millään murtunut ois.


...


Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku...


....


Tahdon kertoa särkyneille,

ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savinkin

Mestarin kädessä ois.



lauantai 3. lokakuuta 2009

Hermoja kuluttava ajo


Autoista ei ole kuin harmia... tältä ainakin tuntuu vahvasti juuri nyt. Käyttäisin mieluusti joukkoliikennettä ellei työajat olisi epäsäännöllisiä, outoihin aikoihin ja tämä syrjäseudun paikallisliikenne ei olisi niin kovin harvaa ja epäsäännöllistä. Säästyisi monelta harmilta. Näin ainakin luulen.


Pikkuhiljaa alkaa hermo mennä nykyisen ajopelini kanssa. Nykii, tökkii, pörähtelee ja potkii. Ensimmäisenä tulisi varmasti monelle mieleen ohjeistaa minua viemään autoni huoltoon. Vaan kas, hoksasin sen itsekin jokunen viikko sitten. Auto seisoi huollossa kolme päivää ja tuli samanlaisena takaisin. Ei sentään peritty maksua, kun autosta ei nimittäin mitään "korjattavaa vikaa" löytynyt. Siis nuo luettelemani harmit kyllä huomattiin, mutta missään ei tuntunut kuitenkaan olevan mitään vikaa. Minulla on siis töksy-auto!


Huoltoja on tehty säännöllisesti, niinkuin pitääkin. Öljyjä vaihdeltu ja muutenkin hellitty autokultaa, joka pitää minut leivässä. Ikää ja kilometrejäkään ei ole kertynyt juuri lainkaan, muutama vuosi ja alle 100.000 mittarissa. Hyvällä huolenpidolla pitäisi kestää vielä vuosia.. Harmi vaan, että siihen huolehtimiseen menee aivan tuhottomasti rahaa. Riittäisi niitä rahareikiä muuallakin. Mutta kun auto on oltava, jos haluaa töitä tehdä.  Ja töitä on tehtävä, jos haluaa pitää auton. Olisi edes toimiva auto.. työ sentään toimii jotenkin.


Ei auta siis muu, kuin tökötellä eteenpäin tällä koslalla vielä jonkun aikaa. Vaihtaakaan ei pysty. Ellei sitten voita jostain yllättäen rahaa. (mahdollisuuteni ovat melko pienet, sillä en lottoa enkä osta arpoja.) Kaupungille voisi valittaa joukkoliikenteen riittämättömyydestä, mutten usko että muutos tapahtuu ihan seuraavien kuukausien aikana. Jos koskaan.



..ja lopuksi tunnustus. Pidän aivan järjettömästi autolla ajamisesta... siis silloin kun auto kulkee sujuvasti ilman häiriöitä. Sisälläni asuu pieni moottorimaanikko. (harmi ettei mekaanikko). Haaveissa joskus ajella moottoripyöräkortti ja päristellä sitten kesät pitkin mutkateitä. Eli akuutti joukkoliikennehimoni johtuu siis vain turhautumisesta autooni, ei niinkään kestävään kehitykseen. Vaikka kestävän kehityksen puolesta aina toisinaan tulee huudeltua turuilla ja toreilla. Yritän tehdä tuplaten ekotekoja toisaalla, jotta voisin hyvällä omallatunnolla toisinaan ajella ihan muuten vaan ja huvikseen...

perjantai 2. lokakuuta 2009

Uusi vs. Vanha


Päähäni jäi soimaan jostakin kuulemani lause "Vasta uusi suhde määrittelee edellisen". Ensimmäinen ajatukseni tuon lauseen kuullessani oli hämmästyneen tuohtunut: eihän niin voi sanoa tai ajatella. Eihän suhteita voi vertailla. Uusi on uusi ja vanha on mennyttä. Mitä niitä suhteita vertailemaan?


Nyt kuitenkin asiaa hiukan sulateltuani ja omia toimiani ja tuntemuksiani tarkasteltuani, voisin sanoa että tuo lause pitää jollain lailla paikkansa. Ehkä tosiaankin se uusi suhde jollain tasolla määrittelee entisen suhteen. Ei niin, että sitä vertailisi kumppaneita keskenään, mitä hyviä ja huonoja puolia heissä on ja kumpi nyt sitten on parempi missäkin asiassa. Vertailu tapahtuu hiukan toisella tasolla... näin haluan ajatella.


Toisaalta, entisen suhteen määrittely uuden suhteen kautta tai uuden suhteen sisältä aiheuttaa väistämättä sen, että näkökulma on muuttunut tuon uuden parisuhteen myötä. Sitä katsoo asioita uusien lasien läpi. Onko se syntynyt määritelmä sitten oikea? Vai määrittelenkö vanhan suhteen jotenkin epäoikeudenmukaisesti? Ehkä voisi kuitenkin ajatella, että kun historia on jo todellakin historiaa ja elämässä on jatkanut eteenpäin, voi tutkailla asioita hyvinkin etäältä ja laajemmasta näkökulmasta. Ei tarvitse puolustella valintojaan, ei tarvitse olla sokea niille asioille joille vielä vanhassa parisuhteessa ja sen jälkeen on ollut.


Oma oivallukseni entisestä parisuhteestani on se, että emme koskaan ehtineet tutustua arkisella tasolla. Elämä oli yhtä matkailua ja tapaamisemme jollain tasolla pakenemista toiseen maailmaan, pois siitä arkisen elämän piiristä. Kumpikaan ei varmasti päässyt näyttämään sitä aitoa oikeaa itseään. Koko kaksi vuotta oli täynnä erikoistilanteita ja varsinainen "oikea elämä" tapahtui itsenäisesti, irrallaan parisuhteesta. Rakastin enemmän mielikuvaa kuin todellisuutta. Kaikki oli paperilla hyvin, vain todellisuus puuttui. Ja kun puolisolla iski mania/psykoosi päälle.. niin.. silloin suhde eteni toki jotenkin todellisempaan suuntaan. Sai huolehtia, välittää, olla tukena.. mutta samalla ne roolit, jotka kehittyivät varsinaisen todellisuuden ympärille, kehittyivätkin jotenkin kieroutuneesti. Minusta tuli hoitaja ja hänestä potilas.


Tämän siis tajusin vasta nyt, kun uusi suhde kehittyy enemmän ja enemmän vakituisen parisuhteen suuntaan. Kun huomaan, että parisuhteen alkutaival voidaan taivaltaa keskellä tätä arkista todellisuutta. Että toiseen voi oikeasti tutustua kokonaisuutena, joka päivä tai ainakin useammin kuin kerran kuussa. Pikkuhiljaa, arjessa eläen, samaa todellisuutta kokien. Löytää pieniä hyviä asioita jokapäiväisestä elämästä, ja nähdä miten toinen käsittelee ja kokee elämää. Konkreettisesti. Ei vain hänen omien sanomisiensa kautta.


Tajusin että entisessä parisuhteessa minulle myytiin jotain muuta, mitä itseasiassa todellisuudessa annettiin. Ilmeisesti ihminen kokee itsensä hiukan eritavalla mitä todellisuus on. Voi sanoa ja kokea olevansa innostunut monista asioista ja pitävänsä syvällisistä keskusteluista. Voi kertoa miten kohtelee ihmisiä ja kuinka tärkeä on oma lähipiiri. Mutta kun vihdoin elää toisen kanssa yhteistä elämää, tuleekin esille, että nuo kerrotut asiat eivät itseasiassa toteudu todellisessa elämässä lainkaan. Sanojen takana onkin aivan eri ihminen. Sanat on tuotettu vain sillä ajatellaan toisen pitävän sellaisesta, ja ehkä jollain tasolla myös itse ajattelee olevansa sanojen mukainen.


Miten siis määrittelisin vanhan suhteeni? Tai miten uusi suhteeni määrittelee vanhan suhteeni? Uusi suhde syntyi, ja elää tässä maailmassa, tässä todellisuudessa, minun arjessani ja elämässäni. Se elää myös tuon uuden ihmisen arjessa ja elämässä, kokemusmaailmassa. Vanha suhde tuntuu nyt eräänlaiselta epäonnistuneelta yritykseltä muuttaa mielikuvat todellisuudeksi. Onnellisinta aikaa oli se, kun elimme elämäämme kaukana toisistamme ja haaveilimme yhteisistä hetkistä. Hyviä asioita olivat kaipuu ja mielikuvitus.


En silti vaihtaisi kuluneita vuosia mihinkään muuhun. Niin paljon olen oppinut noista ajoista. Oppinut itsestäni ja voimavaroistani, oppinut erilaisista taidemuodoista sekä myöskin lopulta mielenterveydestä. Vasta tuon edellisen suhteeni jälkeen tiedostin selkeästi mitä arvostan parisuhteessa ja toisessa ihmisessä. Tiedostin sen, mitä minä haluan parisuhteelta.


Ja sitähän kaikki kohtaamiset ihmisten välillä ovat. Oppimista omasta itsestään ja omasta suhteesta ympäröivään maailmaan. Kaiken opin otan avosylin vastaan, vaikka se välillä koskeekin.