lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kellä on suurin näppylä?


Ihmisillä on tapana kilpailla mitä ihmeellisimmistä asioita, ja mitä oudoimmissa tilanteissa. Välillä tuntuu, että koko elämä on yhtä kilpailua. Erityisesti silloin, kun keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia.



Ehkä ihmeellisintä tuossa kilpailussa on se, että useimmiten se kohdistuu asioihin, jotka eivät ole sellaisia joissa välttämättä kukaan oikeasti haluaisi olla "paras". Kilpaillaan siitä, kellä on eniten töitä - kuka on väsynein ja lähimpänä burn outia.Kilpaillaan siitä, kenellä on kipeimmät niskat ja pahimmat päänsäryt. Kilpaillaan siitä, kuka on saanut vähiten unta viimeisen viikon aikana tai kuka on heräillyt aikaisemmin hakemaan särkylääkettä kipuun.



En oikeastaan usko, että monikaan tekisi tätä kilpailua tietoisesti ja harkiten. Mutta varmasti tietynlaiseen kilpailuun jokainen joskus sortuu. Minäkin voin sen tunnustaa. Eipä siitä ole aikaakaan, kun tuttavani kertoi kuinka väsynyt hän on töistään - loma edessä, ja se tulee tarpeeseen. Jostain syystä en saanutkaan hillittyä itseäni, vaan aloin kertoa omasta väsymyksestäni, ja kaiken kukkuraksi lomakin on jo pidetty joten mitään helpotusta ei ole tiedossa. Aikomus ei ollut kilpailla siitä, kummalla on se suurin ja kipein näppylä - mutta sellaiseksihan tuo keskustelu sitten muodostui. Kumpikin luetteli vuorotellen väsymyksen aiheita ja kaikenmaailman kivut ja säryt mitä on tuntenut.



Minua alkoi ärsyttää, että pitääkö aina pistää paremmaksi, kunnes tajusin että itsehän olin aloittanut. Liian helposti sitä alkaa luetella omia "ongelmiaan" sen perään kun toinen on kertonut omistaan. Ehkäpä aluksi ajattelee, että "kerronpa, että ymmärrän - samoja kokemuksia on ollut", jonka toinen kokeekin hänen ongelmansa vähättelynä, joten ongelmasta pitää kertoa laajemmin ja syvemmin ja varmistaa että toinen ymmärtää sen vakavuuden. Ja näin kilpailutilanne on valmis!



Ehkäpä minunkin pitäisi oppia keskusteluissa ensin kuuntelemaan toisen ongelma loppuun - käsitellä sitä ja olla empaattinen - ja korkeintaan sitten (jos sittenkään) mainita omat kokemukset, jos on aivan pakko. Eihän kukaan pidä valittajasta! :)



Joskus kyllä mietin sitä, että miksi nuo kilpailutilanteet syntyvät vain tiettyjen ihmisten kanssa? Onko kyseessä vain toinen samanlainen keskustelija vai voisinkohan sälyttää syyn kilpailusta jonkun toisen harteille?



Loppuun totean, että minulla on kyllä suurin näppylä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kun sanat ja teot eivät kohtaa


Tekopyhyydeksikin sitä taidetaan sanoa. Sellaista viisaiden lauseiden ja ajatusten virtaa, jotka eivät koskaan ulotu sanojan omaan elämään saakka. Opetetaan muita, muttei oikein osata itse. On helppo puhua siiten, miten pitäisi olla, mutta teot ovat vaikeampi rasti.



Itse teen työtä instanssissa, jossa työnteon pitäisi olla nautinto - siis ainakin mikäli on uskominen työpaikan mottoihin ja opetuksiin. Kuitenkin harmittavan usein huomaa, ettei käytäntö vastaa sanoja. Osaksi syy on kai siinä, että ihmisiähän me kaikki ollaan. Virheisiin taipuvaisia. Ehkä on myös vaikea nähdä sitä, miten omat toimet näkyvät muille ihmisille - kun taas muiden ihmisten toimet ovat niin selkeästi meidän silmien edessä. On helppo sanoa että "älä tee noin, tuo on hölmösti tehty", mutta vaikea nähdä että itse toimii vielä hölmömmin. Tai kuten meillä töissä "saarnataan" siitä, miten ihmisiä tulisi kohdella, mutta on ilmeisesti aivan liian helppo unohtaa, että myös meidän tulisi osata kohdella ihmisiä niinkuin opetamme.



"Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa"

Kuka arvaa/tietää mistä sitaatti on?



Minulla on se näkysällä keittiössä pienessä taulussa. Välillä se osuu silmiini, ja tunnen piston sydämessäni... toisinaan päättäväisyyden puuskan. "Tänään yritän toimia enemmän kuin puhua."



Itse huomaan monesti tarttuvani maailman epäkohtiin arkisissa pohdinnoissani tuttavien kanssa. Kehotan ihmisiä panostamaan reilun kaupan tuotteisiin, lajittelemaan jätteitään, tekemään vastuullisia valintoja jotka edistävät kestävää kehitystä ja auttavat jotenkin poistamaan erilaisia kuiluja maailmassa. Vaan ehkäpä pitäisi enemmän keskittyä siihen, mitä itse teen. Jaksanko tutkia pakkausselosteita ja etsiä tietoa miten eri tuottajat tuotteensa valmistavat? Ehkäpä se joskus jää - aina ei jaksa vaikka tietää että niin olisi hyvä tehdä.



Ja kaikille maailmanparantajille (myös minulle) hyvä huomio on, että esimerkin kautta oppii parhaiten. Saarnajista tulee helposti tekopyhiä, sillä ihminen on vain ihminen. 



Älä puhu siitä, kuinka jokainen ihminen on saman arvoinen. Kohtele itse jokaista ihmistä saman arvoisena.



Tässä riittää opiskeltavaa vaikka koko elämäksi.





tiistai 13. maaliskuuta 2012

Missä se selkäranka oikein on?!


Kun johonkin jää koukkuun, on siitä vaikea päästä eroon. Tämän tietää jokainen - ja sen tietää vielä paremmin jokainen, joka on joskus ollut koukussa tai on edelleen koukussa (haluten päästä eroon tuosta asiasta).



Minä olen addiktoitunut moneen asiaan, mutta yksi niistä on sellainen josta todella haluaisin päästä eroon. Voisin mielelläni korvata sen vaikka jollain terveemmällä asialla. Olen myös yrittänyt monesti päästä tästä huonosta ja epäterveellisestä tavasta eroon, joskus jopa hetkellisesti onnistuen. Aina siihen kuitenkin palaa. Ihan kuin haluaisi tehdä itselleen pahaa.



Olen siis riippuvainen tupakasta. Pitäähän se nyt tunnustaa. Vaikkei haluaisi. En koe olevani tupakoitsija - se ei ole osa minua, ja koitankin salata riippuvuuteni muilta ihmisiltä. En ole seurassa tupruttelija, en baaritupruttelija.. olen salatupakoitsija.



Sitä on nyt kestänyt kymmenisen vuotta. Mahtuipa väliin pari pidempää taukoa, toinenk esti reilun vuoden, toinen puolisen vuotta. Viimeisin tauko kesti parisen viikkoa... ja olin jo lähes varma, että nyt se loppui. Pystyn siihen! Vaan ei, jostain löytyi puolikas aski, ja siitä se ajatus sitten lähti.



Mikähän siinä on, ettei tahdonvoima riitä. Vaikka kuinka päättää, että enää en osta, enää en polta, ei enää ikinä! Ei tee edes mieli! Niin kohta huomaan tallustelevani lähimmälle kioskille. 



Nyt nuoriso, tärkeä viesti. Jos kuvittelet voivasi vain hetken kokeilla - olla mukana porukassa ja kokea jotain yhteenkuuluvuutta tai egon nostatusta tupakan poltosta - niin voin kertoa, että se ei jää hetkeen. Siitä tulee vähintäänkin vuosia kestävä riesa. Siinä vaiheessa kun heräät, ja haluat lopettaa, ei se onnistukaan niin helposti. Edessä on ahdistuksen ajat... Älä siis koskaan aloita.



Se on vahva, joka vastustaa ryhmäpaineen tuomat kiusaukset. Tupakka on turha keksintö - toivoisin, ettei sellaista olisi koskaan keksittykään.



Aamen!