lauantai 3. heinäkuuta 2010

"Lapsia olemme loppuun asti..." T.T. (1947-2010)


 


Lapsia me olemme loppuun asti

Kynttilät käsissä

me kuljemme pimeitä teitä

ja pimeys ympäröi meitä

Hämmennys silmissä

me kuljemme totuuden teitä

ja totuus pakenee meitä

Yksin kuljemme

kaukana kaikista teistä

eikä kukaan ohjaa meitä

Lapsia me olemme loppuun asti

Odotamme ihmettä, petymme

itkemme ja unohdamme

Kutsumme yhtä yksinäistä

hiutaletta talven lumeksi

Lapsia me olemme loppuun asti,

kuljemme kynttilät käsissä,

hämmennys silmissä,

näkemättä tietä liekiltä


- Tommy Tabermann -


Minua hätkähdytti eilisiltana kuulemani uutinen, Tommy Tabermann on kuollut. Hämmentävää, hiljentävää, jotenkin "outoa". Mietin, miten se voi olla mahdollista. Vaikka tosiasia on, että se ei ole pelkästään mahdollista vaan väistämätöntä. Jokaisen kohdalla. Hänen kohdallaan ehkä hieman aikaisemmin.


Tommy ei kuulu lähipiiriini, ei ystäviini, en ole milloinkaan tavannut häntä. Silti uutinen hiljensi ja hämmensi. Ovathan monet hänen runoistaan kulkeneet elämäni matkalla mukana. Iloissa, suruissa, rakkaudessa...


Mielestäni Tommy ei ole kuollut, hän ei ole kokonaan poistunut keskuudestamme. Minulla on vieläkin yksi hänen minulle rakkaimmista runoistaan jääkaapin ovessa, josta näen sen joka päivä. Silloin tällöin mieleeni palautuu vieläkin runo, joka koskettaa minua silloin kun on vaikeaa. Kuulen ystäväni toisinaan lausuvan mietteissään  Tommyn ajatuksia ihmisestä. Runot siis elävät, ja samalla elää myös jokin osa Tommysta.


Murheeseen

suhtautukaamme

kuin raskaan

lumen painama oksa:

Joko kestän

...tai katkean,

mutta

toukokuun tullen

jossakin

kukkii oksa.


-Tommy Taberman -


 

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Onnellisuus on tylsää?


Havahduin tässä eräänä päivänä taas ihmettelemään sitä, miksi silloin kun elämässä on kaikki hyvin, minusta tuntuu että jotain puuttuu? Ihan kuin en osaisi nauttia siitä tasaisesta taivalluksesta, vaan aina pitäisi olla jotain draamaa jotta tuntisi oikeasti elävänsä.


Elämässä on kaikki hyvin. Jos joku nyt kysyisi, mitä minulle kuuluu, olisi se mitään sanomaton vastaus, "ihan hyvää", totisinta totta ja kaiken kertova. Ei siis mitään erityistä, hyvässä tai huonossa. Kaikki on ihan hyvin. Tuntuu aivan kuin se, ettei elämässä ole mitään merkittävää muutosta tai kuohuntaa merkitsisi sitä, ettei ole mitään sanottavaakaan. Mitä sitä nyt selittelemään, että kyllähän sitä töitä on joka päivä ja mies kotona iltaisin kissojen kanssa, katsellaan yhdessä telkkua ja joskus tehdään pieniä retkiä kaksin. Hyvin menee siis. Jee.


Enkä oikeastaan edes ajattele niin, että aina pitäisi olla valittamassa jostain asiasta. En kaipaa valituksen aiheita elämääni, ehkäpä enemmänkin jotain muutosta tai jännää tapahtumaa. Tai voisiko olla niin, että tässä parisuhteen tuoksinassa ne ystävät ovat jääneet. Kaikki vapaa aika kuluu "kotia leikkien", ja kun sitä yhteistä vapaata on vielä melko vähän, niin helposti sitä valitsee koti-illan kuin matkan jonnekin ystävien luo (suurin osa kun ei asustele edes 100km säteellä, ryökäleet!).


Minä tykkään tavallisesta arjesta ja tasaisesta menosta, enkä vaihtaisi sitä... mutta ehkäpä joku jännittävä yllätys tai pari silloin tällöin virkistäisi mukavasti.


On kai aika kääriä hihat ja keksiä joku häppeningi vähän isommalle kaveriporukalle. Tai pitää vaikka grillibileet. Niistähän riittää aina puhuttavaa vähintään kuudeksi kuukaudeksi!


Iloista ja tapahtumarikasta kesää kaikille!