In case of emergency - turhaa vai ei?

Intterneetin syövereistä bongattua. Joskus voi olla ongelmallista elämä. Mietin tässä vain, että kohta vaikeutuu ihmisten auttaminen - kun ei mitään saa/voi tehdä sen pelossa että tulee syyte - että onko pian yleinen neuvo se, että kävele ohi. Mistä sitä tietää vaikka saisi seksuaalisesta häirinnästä syytteen annettuaan tekohengitystä naispuoliselle ihmiselle. Ei kai sitä voi tuntemattomana tajuttoman ihmisen rintoihin tarttua... Ai miksi tällaisia mietin? No siksi koska...


Aloittaja kyselee: Onko ICEt kännyköissä kunnossa?
Rouva: Mulla tarvii koodin voidakseen käyttää puhelinta. Ainoastaan hätäpuhelun pystyy soittamaan ilman sitä.
Nainen: Asetuksista saa pois koodit   Ja jos luuri hukkuu niin etänä voi tyhjentää, paikallistaa tai lukita puhelimen..
Rouva: Saa tietysti, koska sieltä ne on sinne laitettukin. Mä en pidä siitä, että vieraat tutkii mun luuria. Siksi siihen on laitettu se esto. Ne tiedot mitä viranomaiset musta tarvii löytyy lompakosta. Se riittää ihan hyvin. Mun mielestä nämä ICEt on turhaa vouhotusta. Viranomaiset tietää kyllä ne lähiomaiset, ei ambulanssikuskien tarvitse päästä urkkimaan kenenkään puhelimia.
Nainen: Ulkomailla lääkärit ei tiedä sun lähiomaisia!!
Rouva: Eikä lähiomaiset osaa ulkomaan kieliä, joten aika sama. 
Nainen2: ICE ei ole turhaa. Viranomaiset eivät välttämättä tiedä omaisia, ei välttämättä tiedä edes kuka sinä olet. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Mitä, jos oletkin jossain vieraalla paikkakunnalla ilman sitä lompakkoa, jossa ne tärkeät tietosi ovat...  Mä ainakin haluan, että jos mulle sattuu jotain, niin omaiseni saavat siitä tiedon, vaikka sen ICEn avulla. Paljon ei maksa vaivaa laittaa ICE tärkeiden numeroiden yhteyteen. Tietysti, jos siellä puhelimessa on jotain synkkääkin synkempää salaisuutta, niin sitten on ikävää, jos joku ulkopuolinen puhelinta urkkii, mutta henkilökohtaisesti ei onneksi sellaista ongelmaa ole.
Rouva: Mitä sanoo tietosuojalaki siitä, että tuntemattomat tutkivat puhelimia ilman lupaa?
Nainen3: "Die alone and get finally rest?" No, jokainen laittakoon tai olkoon laittamatta. Kukin tavallaan. Vai oliks tää provo...?

Lopuksi vielä haluan sanoa että...
Minulla ei itselläni ole ICE numeroa kännykässäni. Se johtuu siitä, että olen saamaton, ja ajatellut, että suomessa osataan etsiä sanaa "Äiti". Vaan olisihan se helppo laittaa sama numero vielä ICE:lläkin. Ei olisi tullut mieleenkään se, että jotenkin harmittaisi jos pelastusmiehet tai -naiset minun puhelintani selaisivat. Tuskin ne sitä huvikseen ränkkäisivät ja tekstiviestejäni (ikealta yms.) lukisivat.

Pikkupojat leikkauspöydällä

Katsoin eilen MOT-ohjelman, ja tällä kertaa aiheena oli poikien ympärileikkaukset. Saako niitä suorittaa vai ei? Ympärileikkaus kuuluu vuosituhantisiin perinteisiin islaminuskossa sekä juutalaisuudessa ja tuo perinne koetaan ilmeisesti hyvin merkittävänä ja tärkeänä osana uskontoa ja poikien elämää. Leikkaus tehdään jo hyvin varhain - muistaakseni juutalaisuudessa perusteena pidetään raamatunkohtaa, jossa käsketään ympärileikkaamaan poikalapsi ennen kahdeksan kuukauden ikää.

Hurjaa tästä tekee mielestäni nykypäivänä se, että koska toimenpidettä ei (ilmeisesti) mielellään tehdä terveydenhuollon piirissä, toteutetaan näitä kotioloissa - ehkäpä jopa epäpätevien (ei-lääkäreiden/kirurgien) toimesta. Itse näen koko toimenpiteen täysin turhana, enhän kuulu kummankaan näiden uskontojen piiriin. Tuntuu oikeastaan järjettömältä, että pieni terve vauva asetetaan riskialttiiseen tilanteeseen ilman terveydellisiä syitä. Jokainen operaatio sisältää omat riskinsä.

Erityisen järkyttävää ohjelmassa oli nuoren äidin kertoma kokemus siitä, kuinka oma lapsi oli hänen tietämättään (ja hänen aiemmin jo monesti ilmaisemastaan vastustuksesta huolimatta) ympärileikattu - isän vaatimuksesta. Tuntuu pahalta että sellaista voi tapahtua - ja että siinä ei nähdä minkäänlaista rikosta tapahtuneen. Kuitenkin esimerkiksi lapsen fyysinen kurittaminen (tukistaminen, tai sormille näpsäyttäminen) on rikos.

Ohjelmaa katsoessani mietin, että näinköhän tässä jossain vaiheessa otetaan puheeksi myös kristillinen kaste. Sehän suoritetaan myös useimmiten vauvaiässä, silloin kun lapsi ei vielä itse voi ilmaista suostumustaan. Ja kyllähän se sieltä tuli, Suomen juutalaisyhteisön johtajan (?) toimesta. Hän ilmeisesti koki, että on täysin sama asia tehdä leikkaus kuin valella päähän vettä. Mielestäni näissä kahdessa rituaalissa on kuitenkin selkeä ero. Esimerkiksi vauvana kastettu ja kirkkoon liitetty lapsi voi myöhemmin päättää erota kirkosta. Ympärileikattu poika ei (kai) voi päättää "perua" ympärileikkausta ja istuttaa esinahkaa takaisin paikoilleen. Kastetta ei pääsääntöisesti voi suorittaa ilman molempien vanhempien suostumusta - ellei kyse ole yksinhuoltajuudesta. Ilmeisesti ympärileikkauksen voi. Ja ihan tuomioistuimen hyväksynnän alla. (esimerkkitapauksessa kun rikosta ei nähty tapahtuneen, sillä ympärileikkaus kuului osana isän kulttuuriin - viis siitä, että se ei kuulunut äidin tai lapsen kotimaan kulttuuriin).

Ohjelman jälkeen jäi päällimmäisenä tuntemuksena pinnalle hämmennys ja jonkinlainen suru. Tilanne tuntuu erittäin ongelmalliselta. Vauvojen uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus ei tunnu hyvältä - siinä aiheutetaan turhaa kipua pienelle ihmisenalulle ja tehdään jotain peruuttamatonta. Toisaalta, sen totaalinen kieltäminen johtaisi luultavasti vain siihen, että yhä enemmän nuo leikkaukset suoritettaisi kotioloissa vailla kunnollisia välineitä ja tietämystä. Minun on myös vaikea uskoa, että islaminuskoiset tai juutalaiset luopuisivat ihan tuosta noin vain vanhoista perinteistä - ja vain siksi, että Suomen laki kieltää.

Pikkusieluisuutta

Kaikenlaisia asioita sitä saattaa miettiä unta odotellessa. Viime yönä pohdiskelin sanaa pikkusieluisuus, ja sitä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Ihan puskista ei tämä ajatus tullut, luin iltalukemisena kirjaa, jonka tapahtumista tuo sana tuli mieleen.

Siinä oli kasa henkilöhahmoja, joista yksi oli "triksteri", aina hauskuuttamassa ja yleensä muiden kustannuksella. Moni sai kokea tulleensa naurunalaiseksi, mikä ei tietenkään tuntunut heistä mukavalta. Muut suuttuivat ja tulivat katkeriksi tuota yhtä kohtaan. Sulkivat hänet ulkopuolelle ja yrittivät kaikin keinoin kostaa kokemansa vääryydet. Katkeruus oli niin suurta, että triksterin suvun läheistenkin joutuessa vaaraan, ei apua näiltä kavereilta löytynyt... kostettiin sukupolvelta toiselle. Ajattelin lukiessani, että onpa pikkusieluista.

Sen jälkeen pyörittelin hyvän aikaa mielessäni kysymystä, mistä tuo sana on saanut alkunsa. Onko anteeksiantamattomilla pienempi sielu kuin muilla? Miten sielu edes käsitetään? Olenko itsekin toisinaan pikkusieluinen?

Mitä tulee mieleen sanasta "pikkusieluinen"? Itse yhdistän sen pikkumaiseen, oman navan tuijottajaan jonka on vaikea antaa yhtään mitään anteeksi. Hän haluaa aina olla oikeassa ja muita näkökantoja ei suvaita. Näkökenttä on pieni, elämänpiirikin muodostuu pieneksi mutta ongelmat suuriksi (liittyen muuhun maailmaan).

Synonyymisanakirja antaa tulokseksi sanoja kuten ahdasmielinen, pikkumainen, omahyväinen ja poroporvari.  Viimeisin oli yllättävä, joten pitipä katsoa myös sen määritelmä (sovinnainen, vanhoillinen). Mikä sitten on sielu? Wikipedia kertoo asiasta näin: "Sielu on nimitys, jota käytetään ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon väitetystä tajuisesta, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta". Pikkusieluisella on siis vajautta henkisissä toiminnoissa?

Onko pikkusieluisen vastakohta suurisieluinen? Ja millainen sellainen suurisieluinen ihminen oikein on? Avarasydäminen, maailmaa syleilevä, terveellä tavalla nöyrä?

Ehkä oleellisin kysymys kuitenkin aina kuuluu "Kumpaa itse edustan?"

Pettäjien sivut

Hämmennys valtaa usein tajuntani... varsinkin tänään, kun lueskelin uutisotsikoita ampparit.com palvelusta. "Uusi pettämissivusto kiinnostaa suomalaisia: Satojatuhansia kävijöitä!" - Anteeksi mitä?

Muistan kuulleeni jo aiemminkin tällaisesta palvelusta - liekö sitä ihan radiossa tahi jossain muussa mediassa mainostettu. Kuulostaa inhottavalta, kurjalta, ahdistavalta. Onko tarpeen perustaa oikein internetsivusto helpottamaan pettämistä? Sanotaan, että tapahtuuhan sitä pettämistä muutenkin, sivustolla tai ilman. Se onkin varmasti aivan totta - mutta väittäisin, että kynnys pettämiseen madaltuu huomattavasti "pettäjäsivuston" kautta.

En oikein voi mitenkään päin kokea tätä hyväksi kehitykseksi yhteiskunnassamme. Millaisen viestin tällaisen sivuston hyväksyminen antaa meistä ihmisistä? Olemme omaan napaan tuijottajia, emme välitä toisen ihmisen tunteista, etsimme nautinnon muualta kun oma parisuhde tuntuu ongelmalliselta. On helpompi paeta vaikeita asioita kuin yrittää ratkoa niitä. Mielummin kulissiliitto kuin rehellinen ero. Jännitystä elämään hinnalla millä hyvänsä - se mistä ei tiedä ei voi satuttaa.

En voi väittää olevani itse puhdas pulmunen mitä pettämiseen tulee. Olen ollut nuori, tyhmä ja ajattelematon aikanani. En ole siitä ylpeä, en muistele ilolla. Suhteeni oli jos vuosia pikkuhiljaa ajautunut totaaliseen umpikujaan ja rakkaudettomuuteen - mutta en ole koskaan ajatellut, että se olisi syy (hyvä tai huonokaan) tai peruste siihen mitä tein. Oma oloni oli teoistani johtuen masentunut, ahdistunut ja surullinen. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Miksi siis nyt kannustetaan sellaiseen?

Voin uskoa, että jos tilanne omalla kohdallani olisi jatkunut pitkään, olisin varmasti turtunut... ihminen sopeutuu ja tottuu. Muuttaa ajatusmalliaan ja moraaliaan pikkuhiljaa. Joku voisi luonnehtia sitä sielun kuolemiseksi.

Miksi edesauttaa sellaista pettäjille suunnatun sivuston kautta? Eikö se ole sama kuin myydä heroiinia julkisesti netissä - "tule ja kokeile!" - yleisesti hyväksyttynä vaihtoehtona, jos sattuu elämässä olemaan tylsää tai muuten vain masentavaa?

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Tekemisen puutetta?

Viimeaikoina olen useasti törmännyt ilmiöön "kaikki paskaksi". Sitä kuulee naapuruston jutuissa, tuttavien kanssa kahvikeskusteluissa sekä uutisoinneissa. Nuoriso juhlii ja samalla hajottaa kaiken ympärillään. Tänään viimeksi osui silmään uutinen kahdesta 13-vuotiaasta pojasta, jotka olivat tekemisen puutteessa kivittäneet ja hajottaneet museovaunun ikkunoita.

Ei voi kun kysyä että miksi.

Tiedän, että ihmisessä on kai jotenkin sisäsyntyisenä taipumus hajottaa. Näet kauniita saippuakuplia, mikä on ensimmäinen reaktiosi? Luulen että suurin osa alkaisi rikkoa niitä. Se on hauskaa. Mutta miksi? Miksi kauniita asioita pitää rikkoa? Miksi ylipäätään mitään pitää rikkoa?

Aikuisille kehittyy käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisen omaisuutta ei saa hajottaa tai siihen kajota. Varmasti nuorillakin on tämä tieto, mutta jostain syystä katsotaan, että esimerkiksi yhteisön yhteinen omaisuus ei ole kunnioittamisen arvoista. Ainakin kotipaikkakunnalla saa jatkuvasti päivitellä sitä, että taas on urheilukentällä/keskustassa/koululla hajotettu paikkoja viikonlopun aikana. Samalla arvellaan sen johtuvan siitä, ettei nuorilla ole tekemistä - vaan kun sitä tekemistä yritetään järjestää, johtaa se paikkojen rikkomiseen.

Onko oikeasti niin, että ainoa mielekäs tekeminen on pullo toisessa kädessä paikkojen rikkominen? Onko taustalla pettymys yhteiskuntaa kohtaan, vai onko se vain kertakaikkista järjen puuttumista?

Kun aiheen tiimoilta järjestetään keskutelutilaisuuksia vanhemmille, käy selväksi, etteivät nämä paikkoja hajottaneet nuoret ole kenenkään lapsia. Ne ovat muiden lapsia. "Meidän nuoret eivät tuollaista tee, muiden pitää miettiä miten lapsiaan kasvattavat!" Mutta kuinka moni voi oikeasti käsi sydämellä sanoa, että tietää mitä oma lapsi iltaisin puuhailee silloin kun on kavereiden kanssa ulkona?

Minun on ehkä helppo sanoa, että kunnioitus esimerkiksi kunnan tai kaupungin omaisuutta kohtaan opitaan kotoa. Ei ole omia lapsia. Mutta jotenkin ajattelisin, että ne moraalisäännöt ja asenteet kuitenkin lopulta voidaan sinne kotiin jäljittää. Toki kaveripiiri aina vaikuttaa - mutta kuinka paljon - siihen mielestäni voidaan kotikasvatuksella vaikuttaa.

Omaa nuoruutta yritin muistella, eikä tullut yhtäkään tapausta mieleen, jossa olisin edes kuullut kenenkään hajottaneen mitään omaisuutta. Ehkäpä sitä tapahtui. Ehkä sain varttua pumpulissa.

Posiition vai negaation kautta?

On useita tapoja kertoa ohjeita tai muuten vain jutustella. On mahdollista sanoa "Tänään en ole tehnyt mitään" tai "Tänään olen vain ollut". Ohjeistuksissa voi luetella asioita, joita ei saa tehdä - tai kertoa miten olisi hyvä tehdä. Kiellotkin voi oikeastaan sanoa ilman kieltosanaa. "Älä naura" vs. "ole nauramatta"  tai "ei saa nauraa" vs. "saa olla totisena" tms. 



Omassa tavassa kommunkoida voi olla vaikea huomata sitä, mitä kautta tuo asioita esille. Kun nyt mietin omia puheitani ja tapaani puhua ihmisille, en osaa sanoa kumpaa tapaa käytän. Mutta ehkä näistä blogikirjoituksista voisi jo jotain päätellä. Tämä aihe nimittäin pätkähti päähäni kun katselin viimeisimpiä otsiokoitani. Suurin osa taisi sisältää jonkun negatiivisen sanan. 



Luulen, että käytettyihin sanoihin vaikuttaa kovasti kulloinenkin mielentila ja esim. vuodenaika. Varsinkin jos on oikein pahalla tuulella, tulee käytettyä normaalia enemmän kielteisiä lauseita. Hyvällä tuulella taas sitä kallistuu positiivisiin ilmaisuihin. Mutta voisiko se toimia myös niin, että mitä enemmän yrittää puhua ja kommunikoida positiivisten sanojen kautta, sitä positiivisemmalla mielellä pysyy? Ja tietysti myös levittää positiivista asennetta ympärilleen siinä samalla.



Jos mietimme enemmän mitä saa tehdä kuin mitä ei saa tehdä - minne voi mennä, kuin minne ei voi mennä - mikä on mahdollista, kuin mikä ei ole mahdollista, niin olisiko silloin jollain tavalla koko elämämme toivorikkaampaa?



Sitä täytyykin alkaa opetella - jospa aloittaisi ihan ensiksi siitä, että yrittää joka kerta kun kuulee tai näkee kiellon (tai on itse sellaista lausumassa) kääntää sen jotenkin positiiviseen muotoon. Esim. jos työkaveri soittaa huonoon aikaan, voisi sanoa "Hei, voisin soittaa sulle vähän myöhemmin - silloin olisi parempi puhua!" ja jättää sen "en voi nyt puhua" pois....

Kellä on suurin näppylä?

Ihmisillä on tapana kilpailla mitä ihmeellisimmistä asioita, ja mitä oudoimmissa tilanteissa. Välillä tuntuu, että koko elämä on yhtä kilpailua. Erityisesti silloin, kun keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia.



Ehkä ihmeellisintä tuossa kilpailussa on se, että useimmiten se kohdistuu asioihin, jotka eivät ole sellaisia joissa välttämättä kukaan oikeasti haluaisi olla "paras". Kilpaillaan siitä, kellä on eniten töitä - kuka on väsynein ja lähimpänä burn outia.Kilpaillaan siitä, kenellä on kipeimmät niskat ja pahimmat päänsäryt. Kilpaillaan siitä, kuka on saanut vähiten unta viimeisen viikon aikana tai kuka on heräillyt aikaisemmin hakemaan särkylääkettä kipuun.



En oikeastaan usko, että monikaan tekisi tätä kilpailua tietoisesti ja harkiten. Mutta varmasti tietynlaiseen kilpailuun jokainen joskus sortuu. Minäkin voin sen tunnustaa. Eipä siitä ole aikaakaan, kun tuttavani kertoi kuinka väsynyt hän on töistään - loma edessä, ja se tulee tarpeeseen. Jostain syystä en saanutkaan hillittyä itseäni, vaan aloin kertoa omasta väsymyksestäni, ja kaiken kukkuraksi lomakin on jo pidetty joten mitään helpotusta ei ole tiedossa. Aikomus ei ollut kilpailla siitä, kummalla on se suurin ja kipein näppylä - mutta sellaiseksihan tuo keskustelu sitten muodostui. Kumpikin luetteli vuorotellen väsymyksen aiheita ja kaikenmaailman kivut ja säryt mitä on tuntenut.



Minua alkoi ärsyttää, että pitääkö aina pistää paremmaksi, kunnes tajusin että itsehän olin aloittanut. Liian helposti sitä alkaa luetella omia "ongelmiaan" sen perään kun toinen on kertonut omistaan. Ehkäpä aluksi ajattelee, että "kerronpa, että ymmärrän - samoja kokemuksia on ollut", jonka toinen kokeekin hänen ongelmansa vähättelynä, joten ongelmasta pitää kertoa laajemmin ja syvemmin ja varmistaa että toinen ymmärtää sen vakavuuden. Ja näin kilpailutilanne on valmis!



Ehkäpä minunkin pitäisi oppia keskusteluissa ensin kuuntelemaan toisen ongelma loppuun - käsitellä sitä ja olla empaattinen - ja korkeintaan sitten (jos sittenkään) mainita omat kokemukset, jos on aivan pakko. Eihän kukaan pidä valittajasta! :)



Joskus kyllä mietin sitä, että miksi nuo kilpailutilanteet syntyvät vain tiettyjen ihmisten kanssa? Onko kyseessä vain toinen samanlainen keskustelija vai voisinkohan sälyttää syyn kilpailusta jonkun toisen harteille?



Loppuun totean, että minulla on kyllä suurin näppylä!

Kun sanat ja teot eivät kohtaa

Tekopyhyydeksikin sitä taidetaan sanoa. Sellaista viisaiden lauseiden ja ajatusten virtaa, jotka eivät koskaan ulotu sanojan omaan elämään saakka. Opetetaan muita, muttei oikein osata itse. On helppo puhua siiten, miten pitäisi olla, mutta teot ovat vaikeampi rasti.



Itse teen työtä instanssissa, jossa työnteon pitäisi olla nautinto - siis ainakin mikäli on uskominen työpaikan mottoihin ja opetuksiin. Kuitenkin harmittavan usein huomaa, ettei käytäntö vastaa sanoja. Osaksi syy on kai siinä, että ihmisiähän me kaikki ollaan. Virheisiin taipuvaisia. Ehkä on myös vaikea nähdä sitä, miten omat toimet näkyvät muille ihmisille - kun taas muiden ihmisten toimet ovat niin selkeästi meidän silmien edessä. On helppo sanoa että "älä tee noin, tuo on hölmösti tehty", mutta vaikea nähdä että itse toimii vielä hölmömmin. Tai kuten meillä töissä "saarnataan" siitä, miten ihmisiä tulisi kohdella, mutta on ilmeisesti aivan liian helppo unohtaa, että myös meidän tulisi osata kohdella ihmisiä niinkuin opetamme.



"Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa"

Kuka arvaa/tietää mistä sitaatti on?



Minulla on se näkysällä keittiössä pienessä taulussa. Välillä se osuu silmiini, ja tunnen piston sydämessäni... toisinaan päättäväisyyden puuskan. "Tänään yritän toimia enemmän kuin puhua."



Itse huomaan monesti tarttuvani maailman epäkohtiin arkisissa pohdinnoissani tuttavien kanssa. Kehotan ihmisiä panostamaan reilun kaupan tuotteisiin, lajittelemaan jätteitään, tekemään vastuullisia valintoja jotka edistävät kestävää kehitystä ja auttavat jotenkin poistamaan erilaisia kuiluja maailmassa. Vaan ehkäpä pitäisi enemmän keskittyä siihen, mitä itse teen. Jaksanko tutkia pakkausselosteita ja etsiä tietoa miten eri tuottajat tuotteensa valmistavat? Ehkäpä se joskus jää - aina ei jaksa vaikka tietää että niin olisi hyvä tehdä.



Ja kaikille maailmanparantajille (myös minulle) hyvä huomio on, että esimerkin kautta oppii parhaiten. Saarnajista tulee helposti tekopyhiä, sillä ihminen on vain ihminen. 



Älä puhu siitä, kuinka jokainen ihminen on saman arvoinen. Kohtele itse jokaista ihmistä saman arvoisena.



Tässä riittää opiskeltavaa vaikka koko elämäksi.

Saako välittää?

Norjassa tapahtuneet järkyttävät tapahtumat ovat nostaneet monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Varmasti lähes jokainen on jollain tavoin reagoinut, moni järkyttynyt, moni surullinen niiden puolesta jotka ovat menettäneet läheisensä. Jonkinlaista pelkoakin on ilmassa, tapahtuihan tuo ihmisten teloituksenomainen joukkosurma naapurimaassa, jonka voidaan ajatella olevan monin tavoin oman maamme kaltainen. Jos Norjassa, niin miksei yhtä hyvin Suomessakin?

Olen myös törmännyt monessa paikassa joka ärtymykseen. Ei niinkään tuota tapahtumaa kohtaan, vaan ihmisten reaktiota kohtaan. Ollaan lähes vihaisia siitä, että toiset surevat ja ovat järkyttyneitä. Aivan kuin ei muut ihmiset eivät saisi reagoida noihin tapahtumiin. "Miksi tämä on yhtään sen kauheampi asia kuin sisällissodat toisessa maailmassa?" "Miksi ette sure joka päivä jokaista kuollutta ihmistä?" "Tekopyhää olla järkyttynyt tästä, kuoleehan Afganistanissakin joka päivä ihmisiä."

En oikein osaa tarttua tuohon ärtymykseen. Miksi ei saisi järkyttyä? Miksi pitäisi olla välinpitämätön tätä tapahtumaa kohtaan? Miksi luulaan, että Norjan tapahtumien sureminen olisi pois siitä, että myös muualla maailmassa tapahtuva kärsimys koskettaa?

Itse olen sitä mieltä, että on hyvä että kaikki vääryys, kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus tuntuu jossain. Välinpitämättömyys on pahinta. Kun mikään ei tunnu missään, niin eikö raja oikean ja väärän välillä helposti vääristy? On helpompi kohdella itsekin läheisiään huonosti, jos ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan.

En sano, että jokaisen pitäisi ottaa koko maailman murheet kantaakseen ja surrakseen, mutta kyllä niihin saa mielestäni jotenkin reagoida. Tuntuu jotenkin julmalta, että pitäisi ajatella "..no siellä tapettiin suuri määrä ihmisiä teloitustyyliin, mutta mitä sitten, en minä tuntenut niistä yhtäkään. Shit happens."

Siinä vaiheessa kun välinpitämättömyys hallitsee maailmaa, on kaikki toivo mistään hyvästä kadotettu. Ehkä se sytytetty kynttilä uhrien muistolle ei auta enää uhreja, mutta ainakin se pitää toivoa yllä. On vielä ihmisiä jotka välittävät.

Minuuden jatkeet

 Vietin tuossa pari viikkoa kesästäni muutaman nuorisoporukan kanssa leirielämää korvessa. Antoisia retkiä ja kyllä ne "nykynuoret" osaavat olla varsin fiksuja, kun vain haluavat. Yksi asia kuitenkin oli jotenkin erilaista kuin omassa nuoruudessani. Kännykät ja nuorten suhde niihin.

Itse sain ensimmäisen kännykkäni kun olin jo lähes täysi-ikäinen. Taisin olla ensimmäisten joukossa, joille tämä luksus suotiin. Kännykkä oli kyllä minullakin melkein aina mukana (jossain laukussa) mutta sitä käytettiin oikeastaan vain silloin kun oli tarve saada nopeasti yhteys kotiin. Ehkäpä sitten kun kavereillakin alkoi olla kännyköitä, tuli toisinaan joku viesti lähetettyä, mutta vain kun oli oikeasti asiaa.

Nykyään tuntuu, että kännykät ovat eräänlainen minuuden jatke. Se on oltava kokoajan mukana, ja kokoajan silmissä. Sen kanssa on jatkuvasti tehtävä jotain - vähintäänkin selattava facebookkia - ja sen kanssa on oltava jatkuvasti kontaktissa jonkun kanssa. Ajatus siitä, että kännykkä pitäisi laittaa jonnekin pois vaikka vain hetkeksi aikaa, on lähes sietämätön. 

Meillä oli ohjelmassa eräänä päivänä sellainen reilun kahden tunnin jakso, jolloin otimme kännykkämme ja laitoimme ne lukolliseen kaappiin. Enpä olisi etukäteen arvannut millainen show siitä syntyy. Muutama nuori nieli kyyneleitään, yksi paiskoi tavaroita, loput valittivat kovaan ääneen. Kännykkä on heille niin tärkeä, että vain parin tunnin ero siitä tuntui ahdistavalta. 

Aloin miettiä, onko minulla kenties joku vastaava minuuden jatke. Mitä ilman en voisi elää? Onko se oikeasti tarpeellinen minulle, vai olenko vain itse muodostanut siitä asiasta itselleni tärkeän. 

Ehkä me kaikki tarvittaisi elämässämme sellaisia aikoja, jolloin luovumme asioista. Jos ottaisimme edes yhden päivän vuodesta, jolloin voimme olla erossa kännyköistä, internetistä, televisiosta, radiosta, mp3-soittimista, toisesta ihmisestä... ehkä silloin voisimme huomata, ettei minuutemme tarvitse mitään jatkeita. Minä riitän itsenäni ja viihdyn itseni kanssa. :)

Tönötys

Onko kukaan muu huomannut, että on olemassa yllättävän paljon keski-ikäisiä tai keski-iän ylittäneitä miehiä, joilla on tapana seistä jalkakäytävällä (yleensä risteyskohdassa) kädet puuskassa ja vain olla. Seistä siinä ja tönöttää. Menemättä mihinkään. Ja näistä suurimmalla osalla tähän tönöttämiseen liittyy vielä tuijottaminen. Tuijotetaan jokaista ohi kulkevaa ihmistä. 

Omassa kaupungissani näitä on ainakin useita. Pitänee vielä tutkailla, onko jokaisella oma tönötyspaikka, vai vaihteleeko se päivän tai kellonajan mukaan. 

Don't Panic

 Uutispalvelut ovat täynnä uutisointeja toiselta puolelta maapalloa. Ei voi välttyä kuulemasta kaikesta siitä hädästä ja tuhosta mitä Japanissa tällähetkelläkin koetaan. Yksi nykyhistorian suurimmista maanjäristyksistä tuossa maassa ei riittänyt. tuli Tsunami. Ja aivan kuin siinä ei vielä olisi ollut tarpeeksi, taistellaan kaiken tämän hävityksen keskellä vielä ydinkatastrofia vastaan. 

On järkyttävää lukea ja katsoa tv:stä näitä uutisointeja, niissä tulee niin konkreettisesti ilmi se, miten avuton ihminen lopulta on luonnonvoimien edessä (ja miten vaikeaa on hallita ihmisen itse luomia rakennelmia).

Yksi asia tosin on erityisesti ihmetyttänyt viimepäivinä. Vaikka ymmärrän sen, että nämä uutiset järkyttävät, aiheuttavat huolta toisten ihmisen ja kansakunnan puolesta, niin ei kai sentään ole syytä panikoida täällä kotoisessa Suomessa? Heti ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen pompsahti silmiini uutinen, jossa kerrottiin apteekkien hyllyjen tyhjentyneen joditableteista. Ei Japanissa, vaan täällä Suomessa. Mielestäni yllättävää. Vaikka maailma on pienentynyt parantuneiden yhteyksien kautta paljon, ovat välimatkat fyysisesti silti pitkiä. Vaikka Fukushimassa tapahtuisi vielä vakavampikin onnettomuus, ei ydinlaskeuma ihan tänne asti yllä.

Ensimmäinen ajatus oli, että vanhempi väestö nyt hamstraa ihan vain varmuuden vuoksi niitä pillereitä. Pitäähän kilpirauhanen saada suojattua mahdolliselta säteilyltä. Mutta olin väärässä. Suurin joditablettien ostajajoukko löytyikin kolmikymppisistä aikuisista. Enpä olisi uskonut, että oma ikäryhmäni noin alkaa panikoida. Vai varaudutaanko tässä nyt siihen, jos vaikka Suomessakin tapahtuisi jokin yllättävä luonnomullistus ja ydinvoimalat joutuisivat vaikeuksiin?

Onko Suomi niin rauhallinen maa, että kaikki ulkomailla tapahtuvat kriisit otetaan "omiksi"? Kun ei päästä Suomessa osallistumaan kriiseihin, niin pitää jotenkin saada konkreettisesti reagoida kaukomaiden onnettomuuksiin. Tekemällä tehdään paniikkia.

Minä voisin panikoida vaikka siitä, että nyt kun nuoret vanhemmat ostelevat niitä joditabletteja "varuiksi", niin kai he myös lapsiaan näillä lääkitsevät olematonta säteilyä vastaan? Jodia ei saisi missään nimessä syödä turhaan, eikä ilman viranomaisen lupaa (kehotusta), sillä sivuvaikutusten riski on paljon suurempi kuin mahdollinen hyöty.

Mikä sitten on vaarallinen määrä säteilyä, milloin pitäisi alkaa huolehtia kilpirauhasensa toiminnasta? Terveushaittoja ilmenee kun saadaan 1000 millisievertiä sätelyä. 100mSv kohdalla on jo jonkinlaiset suojatoimet tarpeen. Ydinvoimalatyöntekijöillä on vuosittainen sallittu "annos" 50mSv. Japanin tilanne ei vaikuta täällä Suomessa asti mitenkään. Jos Suomea kohtaa ydinvoimalaonnettomuus, antaa viranomaistaho kehoituksen jodin nauttimiseen, jos se on tarpeellista.

Suomessa säteilyä saadaan keskimäärin noin 3,7 millisievertiä vuodessa. Noin puolet tästä annoksesta aiheutuu sisäilman radonkaasusta. Maaperän sisältämistä radioaktiivisista aineista aiheutuu keskimäärin 30 prosenttia ja säteilyn käytöstä terveydenhuollossa noin 15 prosenttia. Vuonna 1986 tapahtuneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden laskeumasta johtuva annos on alle prosentin suomalaisten vuosittain saamasta säteilyannoksesta.

Ei haittaa terveydelle

Säteily ei ole noussut Suomessa

Jos Fukushimassa ydinvoimalan työntekijät ovat nyt altistuneet 100mSv säteilylle, niin meillä Suomessa tuskin on mitään hätää... Joten älkää hyvät ihmiset syökö turhaan joditabletteja. :)

----------------

Keskitytään me auttamaan minkä voimme (rahallisesti), ja samalla vaikka kehittelemään tehokkaampia ja parempia tapoja tuottaa uusiutuvista energiamuodoista sähköä sekä huolehtimaan että omien ydinvoimaloidemme turvallisuusjärjestelmät ja varajärjestelmät ovat kunnossa.

Niinkuin Linnunradan käsikirja liftareille neuvoo: Don't panic

Rymsteeraus

 Huonekalujen siirtely ja kodin uusiksi järjestely on joskus lähes terapeuttista. Mistähän mahtaa johtua? Ainakin itse huomaan saavani jotain outoa tyydytystä siitä, että keksin uuden (toimivamman?) järjestyksen huonekaluille. Se, että kovan huhkimisen jälkeen näkee kotinsa taas uudella tavalla on palkitsevaa.

Muistelen muinoin kuulleeni lauseen "huonekalujen siirtely on merkki seksuaalisesta turhautumisesta". En oikein osaa allekirjoittaa tuota. Saattaahan se toki olla niinkin, että jotkut järjestelevät kotiaan, kun ei muutakaan tyydyttävää liikuntaa saa...

Usein kotini järjestys tai epäjärjestys (lähinnä epäjärjestyksen sietokyky) kuvastaa myös sitä, millainen on mieliala tai stressitaso. Joskus ei pieni sotkuisuus ja epäjärjestys haittaa juuri lainkaan, ja toisinaan taas on pakko siivota ja järjestellä koko koti että saa jotenkin sitä kautta myös muun elämän järjestykseen. Varsinkin kovissa työpaineissa, huomaan että minun täytyy järjestellä koti kuntoon ennenkuin pystyn tarttumaan työasioihin. Tuntuu kuin sotkuinen koti estäisi asioiden järjestelemisen myös omassa mielessä.

Eilen raahasin digi-pianoni toiseen huoneeseen sekä muutin hiukan eteishallin järjestelyjä. Tuli mukava tunne. Aivan kuin kodissa olisi jotain uutta, vaikka ainoa asia mikä muuttui oli tavaroiden paikka. Uusi ilme pikkurahalla (ilmaiseksi). Tosin, nyt minusta tuntuu, että pitäisi ostaa sellainen hattuhylly..  se sopisi mainiosti erääseen kulmaan joka tyhjeni järjestelysession aikana...

Kun äänet puhuvat

 Mielenkiintoinen uutinen vilahti eilen televisiossa. Yhdysvaltalainen psykologian professori Andrew Moskowitz luennoi torstaina Helsingissä lähes sadalle psykiatrille. Tutkimusten mukaan noin neljä prosenttia ihmisistä kuulee todistettavasti päänsisäisiä ääniä ja joka kymmenes ihminen on joskus elämänsä aikana kuullut ääniä.

Yleensä äänien kuuleminen on liitetty vakaviin mielenterveydellisiin häiriöihin ja niihin on määrätty mm. skitsofrenialääkityksiä. On ajateltu että esimerkiksi skitsofreenikot ja psyykkisesti normaalit ihmiset kuulisivat aivan erityyppisiä ääniä. Niin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ääniherkkyyttä voi olla esimerkiksi stressin yhteydessä. Joku voi kuulla ääniä vain kerran elämässään eikä koskaan sen jälkeen, tällöin ei ole kysymys psyykkisestä sairaudesta.

"- Nämä ihmiset voivat kuulla lohduttavia tai opastavia ääniä. Joskus he kuulevat syytteleviä ääniä. Esimerkiksi seksuaalisesti hyväksikäytetyt voivat kuulla hyväksikäyttäjänsä äänen. Äänien kuuleminen traumaattisten kokemusten jälkeen on yleistä, Moskowitz toteaa."

Muistelen että läheiseni kertoi kuulleensa lohduttavia ja opastavia ääniä ollessaan eristyksissä kun mieli järkkyi, silloin tosin kyseessä oli hyvin luultavasti psykoosi... mutta muistan jo silloin miettineeni tuota äänien kuulemisen tapaa. Samoin kuultuani tämän uutisen heräsi jälleen ihmetys siitä, millaisia nuo äänet mitä ihmiset kuulevat ovat. Onko päänsisäinen ääni samanlainen kuin jos joku puhuisi vieressä? Onko kokemus sama kuin jos samassa huoneessa olisi toinen ihminen puhumassa, vai onko ääni selkeästi kuulijankin havaittavissa pelkästään pään sisäiseksi? Voiko tuo ääni olla kuin "äänekäs" ajatus joka ei tunnu olevan henkilöstä itsestä?

Itse en ole kuullut päänsisäisiä ääniä, ja voisin kuvitella että jos yhtäkkiä kuulisin jonkun puhuvan minulle esimerkiksi ollessani yksin kotona, voisi tuo kokemus olla aika pelottavakin. Omat "äänimuistot" ovat enemmänkin sitä että muistikuva jonkun sanomasta lauseesta pompsahtaa mieleen...

Ihminen on ihmeellinen olento kaikkine outoine ominaisuuksineen. Paljon on tutkimatta vaikka paljon on tutkittu.

Tuon yhdysvaltalaisen professorin neuvo miten ääniin kannattaa suhtautua on mielestäni hyvä: "Moskowitzin mukaan täyttä yksimielisyyttä siitä, mitä äänien kanssa pitää tehdä, ei tutkijapiireissä ole. Professorin oma mielipide on, että on parempi kuunnella ja yrittää ymmärtää ääniä kuin torjua niiden olemassaolo."

Painaumia

 Minulla on joskus paha tapa unohtaa nesteytys työpäivän lomassa. Ei vain kertakaikkiaan muista juoda tarpeeksi päivän aikana, usein voi mennä koko päivä yhdellä tai kahdella lasillisella vettä (ja muutamalla kupilla kahvia).

Eilen illalla havahduin taas tähän todellisuuteen, kun riisuin sukkani. Jalat olivat täynnä painaumia, jokainen vaatekappale oli jättänyt jälkensä ihooni. Tuntuu jotenkin takaperoiselta, että kun ei muista juoda tarpeeksi, kerääntyy se vähäinenkin neste elimistöön ja jalat turpoaa. Nesteen kerääntymistä ehkäisee siis yksinkertaisesti se, että juo tarpeeksi.

Mitenhän sitä saisi parannettua tapansa? Ehkä tässä voisi auttaa se, että kantaa mukanaan pientä vesipulloa, josta päivän mittaan hörppii.Auttaisikohan se samalla myös kuivaan ihoon? Käsien iho kun tuntuu välillä rapisevan kokonaan pois. (En muista myöskään rasvata käsiäni).

Vai pitäisikö vain hommata dementialääkkeet?

Tunteiden tulkki

 Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen eräästä Yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta. Siinä yliopistotutkinnon suorittaneita ja vähemmän koulutettuja pyydettiin tunnistamaan ihmisten tunnetiloja. Havaittiin että korkeammin koulutettujen ja varakkaammista perheistä tulevien oli vaikeampaa  tunnistaa kuvien ihmisten tunnetiloja kuin vähemmän koulutettujen ja ns. alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevien.

Kokeessa muodostettiin myös tilanne, jossa hyväosaiset olivat tilapäisesti  alhaisemmassa sosiaalisessa asemassa, tässä tilanteessa heidän kykynsä lukea toisten tunteita parani.

Olen usein mietttinyt, miksi tuntuu välillä siltä että mitä pidemmälle kehityksessä mennään ja mitä paremmissa oloissa ihmiset elävät, sitä kovemmat arvot nousevat esiin. Onko tässä joku selitys sille? Hyväosaiset eivät koe itse tarvitsevansa muita ihmisiä, joten heidän kykynsä tulkita muiden tunteita ja samalla myös kokea empatiaa pienenee. Huonommassa asemassa olevat taas tarvitsevat muita ihmisiä, joten muiden ihmisten tunteiden tulkitseminen nousee merkitykseltään suuremmaksi.

Juontaako tästä ihmisen ominaisuudesta kaikki ne kovalta tuntuvat kommentit esimerkiksi työttömien kohdalla? "Hankkisivat töitä, eivätkä vain eläisi yhteiskunnan kustannuksella". Tai kommentit pakolaisista? "Tullaan tänne meille ja nostetaan meidän maksamilla verorahoilla taattua sosiaaliturvaa". Tai kohdatessamme alkoholisoituneen ja elämässään syrjäytyneen ihmisen... "Itsehän on pulloon tarttunut!" Minne katoaa ihmisen kyky nähdä kokonaisuuksia ja asettua toisen asemaan?

Voimmeko aidosti kohdata ihmisen, jos koemme olevamme jotenkin muita parempia?  Onko toisen ihmisen osaan asettuminen kenties jotain, mitä pitäisi pitää aktiivisesti esillä esimerkiksi Suomessa - elämmehän hyvinvointivaltiossa?

Vai olisiko ratkaisu ehkäpä se, että keskittyisimme enemmän siihen, mikä meitä ihmisiä yhdistää, kuin siihen mikä meitä erottaa. Jospa nostaisimme katseemme omasta navastamme ja katselisimme aidosti ympärillemme. Toinen toistaan tarvitsee, vaikka oma sosiaalinen asema olisi mikä tahansa...

Pimeys valtasi talon

 Juuri kun olin asettunut sohvalle mukavasti, avannut mölytoosan (TV) ja päässyt Kuorosodan makuun, tapahtui illanvietossani yllättävä käänne. Ympärilläni pimeni täysin. Naps ja poks, istuin yhtäkkiä pimeässä huoneessa, täydellisessä hiljaisuudessa.

Sitten kuului ääni makuuhuoneesta: "eihän täällä nyt nää lukea yhtään mitään!"

Tuntuu että tässä osassa kaupunkia noita sähkökatkoja tapahtuu verrattain usein. Yleensä ne ovat parista sekunnista muutamaan minuuttiin, mutta eilen saatiinkin sitten viettää reilu puoli tuntia pimeässä, vailla sähköisiä ärsykkeitä. Tulipa etsittyä muutama kynttiläkin. Ei ollut helppoa pelkässä kännykän näytön valossa...

Tulipa eilen taas mieleen se, että entisaikoihin ihmiset ovat varmaakin menneet nukkumaan paljon aikaisemmin kuin nykyään. Mitä voi tehdä pimeässä? Nukkua. Kynttilänvalokin on sen verran pieni, että silmäthän siinä menee jos yrittää pitkiä aikoja sellaisessa valossa lueskella.

Ihmeellistä on myös se, kuinka hölmistynyt olo on, kun ei voikaan katsella telkkua, tai selata nettiä. Ensimmäinen ajatus on, että eihän tässä nyt voi tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja tuijottaa seinää. Näinkö riippuvaisia kaikenlaisista laitteista ja passiivisesta viihdykkeestä meistä ihmisistä on tullut? Hui!

Huolettaa

Haluaisin kysyä muutamalta ystävältäni, mutten ehkä sittenkään kysy...

Miltä tuntuu olla vaikea asia, haastava kysymys tai ylitsepääsemättömältä tuntuva ongelma?

Miltä mahtaa tuntua se, että sinun elämäsi on jollekin instituutiolle sekä yllättävän monelle ihmiselle pelottava, uusi ja hankala asia, johon pitäisi ottaa kantaa?

Miltä tuntuu lukea medioista erilaisten ihmisten mielipiteitä siitä, miten juuri sinun kohdallasi tulisi toimia, ja millä tavalla kohdella?

Miltä tuntuu se, että jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa otetaan esille sinun identiteettiisi vahvasti liittyvä asia ja pyöritellään sitä sitten yhteisenä ongelmana?

Miltä tuntuu, kun joku jolla ei ole käsitystä siitä, millaista elämäsi on, jaksaa meuhkata identiteettisi ja elämäsi puolesta tai vastaan, ja siinä samalla haukkuu/puolustaa instituutiota, jossa olet töissä?

Millaiseksi itse koet kirkolliskokouksen päätöksen? Oliko se askel eteenpäin, vai vain tyhjiä sanoja? Haluaisitko parisuhteen rekisteröityäsi osallistua tuollaiseen rukoushetkeen, vai kokisitko sen riittämättömänä?

Ethän masennu tästä kaikesta? Muistathan että sinut hyväksytään ainakin omassa kirkollisessa piirissäsi täytenä ja kokonaisena?



Halataanko?

Rakentavaa keskusteluako?

Keskustelua:

"Minä olen ajatellut, että tämä eräs asia on ainakin omalla kohdallani näin."

 "Miksi sinä ajattelet tästä aiheesta noin typerästi?"

"Mitä tarkoitat? Ajattelen näin, koska olen pohtinut asiaa ja tullut tällaiseen lopputulokseen pohdinnoissani ja kokemuksessani."

"No sehän nyt on ihan järjetöntä, en tajua miten kukaan voi olla noin tyhmä!"

"Miten sinä sitten ajattelet, ja miksi minun ajattelumallini olisi järjetön?"

"No minä olen ihan erimieltä, ja noi sun ajatuksesi vaan ovat ihan älyttömiä, taidat olla vajakki."

"Mielestäni en ole sen tyhmempi kuin muutkaan, voitko perustella vähän? Mitä mieltä itse sitten olet, ja miksi?"

"Ärsyttää tollaset oman kantansa pakkosyöttäjät, idootti!"

"Minun mielestä olisi kohteliasta kunnioittaa erilaisia näkökulmia eikä yhden mielipide-eron vuoksi haukkua toista vajakiksi..."

"No ei tuollaisen älyttömyyksiä ajattelevan kanssa voi keskustella."

"Minusta taas olisi mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä, eihän sitä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä."

"Kaikki noin ajattelevat pitäis viedä saunan taakse ja löylyttää..."

"Jahas.."



Tällä kaavalla tuntuu menevän vähintään kolmasosa ihmisten välisestä keskustelusta, jos kyseessä on aihe josta ollaan erimieltä. (Tai ainakin itse olen viimeaikoina törmännyt tähän keskustelutapaan paljon)

Toinen vaihtoehto on, että molemmat osapuolet vain "keuhkoavat" omista näkemyksistään, mutta eivät vaivaudu kuulemaan toisen ääntä tai yrittämään ymmärtää, miksi toinen on erimieltä.

Kolmas, harvinainen, mutta rakentava ja hedelmällinen keskustelun muoto on, että molemmat kuuntelevat toisiaan ja erimielisyyksistä huolimatta voivat kunnioittaa toistensa näkemyksiä. Silloin sitä on mieli avoinna, ja voi oppia jotain uutta toisesta ihmisestä, eikä se edes tarkoita sitä, että pitäisi hylätä oma katsantakanta.

Miksi on vaikea sietää erilaisia mielipiteitä? Miksi toisin ajattelevaa on niin vaikea ymmärtää ja kunnioittaa? Koetaanko erilaiset näkemykset jollain lailla uhaksi omalle näkemykselle?



Vaikka voinhan minäkin sen myöntää, että monesti jos aihe on itselle tärkeä ja oma mielipide voimakas, tulee sitä helposti provosoiduttua ja silloin lankeaa tuohon "Olen oikeassa, älä sekoita minua tosiasioilla/omilla mielipiteilläsi"-tyyppiseen sanaharkkaan...

Aina on siis varaa parantaa!

Yksinkertaista mutta vaikeaa

 Suvaitsevuus (myös: suvaitsevaisuus) on UNESCO:n määritelmän mukaan

»meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. - - - Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.»

(UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista)

Se on joskus vaikeaa, suvaita. Ja sanotaankin että kaikkea ei pidä suvaita. Omalla kohdallani erityisen vaikeaa on suvaita suvaitsemattomuutta. Tunsinkin piston rinnassani kun luin tuon määritelmän, erityisesti kohta "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan". Toisaalta, sanottiinhan tuossa myös se, että suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä. Kaksipiippuinen juttu siis. Minun ei tarvitsee sietää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisenlaiset vakaumukset pitäisi hyväksyä. Miten on siis silloin kun nuo vakaumukset aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta? Entä mikä luetaan yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaiseksi? Olisiko kuitenkin niin, että suvaitsevaisuutta on pitää kiinni jokaisen ihmisen ihmisarvosta sekä keskinäistä kunnioittamista. Harvassa on ne ihmiset, jotka myöntäisivät olevansa suvaitsemattomia, mutta ehkä välillä jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään toteutuuko se suvaitsevaisuus omassa elämässä.