keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Hitaasti mutta varmasti...


 Kasvulle on annettava aikaa. Niinhän sitä sanotaan. Nämä Chili-Paprikani ainakin sitä aikaa ovat hyvin käyttäneet... Projektihan alkoi jo alkuvuodesta, ja jotenkin kuvittelin, että minulla olisi tässä vaiheessa jo ainakin viisi suurta "chilipaprikapuuta". No ei ihan ole.

Mutta! Olen sitäkin iloisempi, että edes yksi noista aluista on tehnyt varsinaisen kasvupyrähdyksen tässä heinäkuun aikana. Aivan kuin taikaiskusta, alkoi chilipaprika näyttää chilipaprikalta. Osaksi on kai kiittäminen sitä, että vaihdoin mullat tuohon yhteen purkkiin. Paprikan alku sai uutta kasvuvoimaa ja mieluisamman "kodin" vähän isommasta purkista.



Jospa siitä vielä tulee jotain suurta... :) Mitenhän nuo selviävät talven yli? Satoa nimittäin tuskin kuitenkaan kannattaa tämän vuoden puolella odotella.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Saako välittää?


Norjassa tapahtuneet järkyttävät tapahtumat ovat nostaneet monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Varmasti lähes jokainen on jollain tavoin reagoinut, moni järkyttynyt, moni surullinen niiden puolesta jotka ovat menettäneet läheisensä. Jonkinlaista pelkoakin on ilmassa, tapahtuihan tuo ihmisten teloituksenomainen joukkosurma naapurimaassa, jonka voidaan ajatella olevan monin tavoin oman maamme kaltainen. Jos Norjassa, niin miksei yhtä hyvin Suomessakin?

Olen myös törmännyt monessa paikassa joka ärtymykseen. Ei niinkään tuota tapahtumaa kohtaan, vaan ihmisten reaktiota kohtaan. Ollaan lähes vihaisia siitä, että toiset surevat ja ovat järkyttyneitä. Aivan kuin ei muut ihmiset eivät saisi reagoida noihin tapahtumiin. "Miksi tämä on yhtään sen kauheampi asia kuin sisällissodat toisessa maailmassa?" "Miksi ette sure joka päivä jokaista kuollutta ihmistä?" "Tekopyhää olla järkyttynyt tästä, kuoleehan Afganistanissakin joka päivä ihmisiä."

En oikein osaa tarttua tuohon ärtymykseen. Miksi ei saisi järkyttyä? Miksi pitäisi olla välinpitämätön tätä tapahtumaa kohtaan? Miksi luulaan, että Norjan tapahtumien sureminen olisi pois siitä, että myös muualla maailmassa tapahtuva kärsimys koskettaa?

Itse olen sitä mieltä, että on hyvä että kaikki vääryys, kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus tuntuu jossain. Välinpitämättömyys on pahinta. Kun mikään ei tunnu missään, niin eikö raja oikean ja väärän välillä helposti vääristy? On helpompi kohdella itsekin läheisiään huonosti, jos ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan.

En sano, että jokaisen pitäisi ottaa koko maailman murheet kantaakseen ja surrakseen, mutta kyllä niihin saa mielestäni jotenkin reagoida. Tuntuu jotenkin julmalta, että pitäisi ajatella "..no siellä tapettiin suuri määrä ihmisiä teloitustyyliin, mutta mitä sitten, en minä tuntenut niistä yhtäkään. Shit happens."

Siinä vaiheessa kun välinpitämättömyys hallitsee maailmaa, on kaikki toivo mistään hyvästä kadotettu. Ehkä se sytytetty kynttilä uhrien muistolle ei auta enää uhreja, mutta ainakin se pitää toivoa yllä. On vielä ihmisiä jotka välittävät.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Meri


Merellä... en oikeastaan tiedä parempaa tapaa viettää aurinkoista kesäpäivää. Kai se juontaa juurensa siitä, että olen viettänyt puolet elämästäni merenrannalla asuen. Lapsena sain viettää kesäni merellä, joko veneillen tai sitten rannalla asustellen. Saatoin viettää tuntikausia vain istuen kalliolla ja katsellen merta - kuunnellen sen laulua ja tuntien merituulen lempeän kosketuksen iholla, haistaen suolaisen meren tuoksun. Se on minulle jotenkin hoitava asia, se pitää minut järjissäni. :)


Tämä on minun taivaani maan päällä... 

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Minuuden jatkeet


 Vietin tuossa pari viikkoa kesästäni muutaman nuorisoporukan kanssa leirielämää korvessa. Antoisia retkiä ja kyllä ne "nykynuoret" osaavat olla varsin fiksuja, kun vain haluavat. Yksi asia kuitenkin oli jotenkin erilaista kuin omassa nuoruudessani. Kännykät ja nuorten suhde niihin.


Itse sain ensimmäisen kännykkäni kun olin jo lähes täysi-ikäinen. Taisin olla ensimmäisten joukossa, joille tämä luksus suotiin. Kännykkä oli kyllä minullakin melkein aina mukana (jossain laukussa) mutta sitä käytettiin oikeastaan vain silloin kun oli tarve saada nopeasti yhteys kotiin. Ehkäpä sitten kun kavereillakin alkoi olla kännyköitä, tuli toisinaan joku viesti lähetettyä, mutta vain kun oli oikeasti asiaa.


Nykyään tuntuu, että kännykät ovat eräänlainen minuuden jatke. Se on oltava kokoajan mukana, ja kokoajan silmissä. Sen kanssa on jatkuvasti tehtävä jotain - vähintäänkin selattava facebookkia - ja sen kanssa on oltava jatkuvasti kontaktissa jonkun kanssa. Ajatus siitä, että kännykkä pitäisi laittaa jonnekin pois vaikka vain hetkeksi aikaa, on lähes sietämätön. 


Meillä oli ohjelmassa eräänä päivänä sellainen reilun kahden tunnin jakso, jolloin otimme kännykkämme ja laitoimme ne lukolliseen kaappiin. Enpä olisi etukäteen arvannut millainen show siitä syntyy. Muutama nuori nieli kyyneleitään, yksi paiskoi tavaroita, loput valittivat kovaan ääneen. Kännykkä on heille niin tärkeä, että vain parin tunnin ero siitä tuntui ahdistavalta. 


Aloin miettiä, onko minulla kenties joku vastaava minuuden jatke. Mitä ilman en voisi elää? Onko se oikeasti tarpeellinen minulle, vai olenko vain itse muodostanut siitä asiasta itselleni tärkeän. 


Ehkä me kaikki tarvittaisi elämässämme sellaisia aikoja, jolloin luovumme asioista. Jos ottaisimme edes yhden päivän vuodesta, jolloin voimme olla erossa kännyköistä, internetistä, televisiosta, radiosta, mp3-soittimista, toisesta ihmisestä... ehkä silloin voisimme huomata, ettei minuutemme tarvitse mitään jatkeita. Minä riitän itsenäni ja viihdyn itseni kanssa. :)

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Tönötys


Onko kukaan muu huomannut, että on olemassa yllättävän paljon keski-ikäisiä tai keski-iän ylittäneitä miehiä, joilla on tapana seistä jalkakäytävällä (yleensä risteyskohdassa) kädet puuskassa ja vain olla. Seistä siinä ja tönöttää. Menemättä mihinkään. Ja näistä suurimmalla osalla tähän tönöttämiseen liittyy vielä tuijottaminen. Tuijotetaan jokaista ohi kulkevaa ihmistä. 


Omassa kaupungissani näitä on ainakin useita. Pitänee vielä tutkailla, onko jokaisella oma tönötyspaikka, vai vaihteleeko se päivän tai kellonajan mukaan. 


torstai 7. heinäkuuta 2011

Oma kätkö


Alkoi olla kätköilyharrastus jo siinä pisteessä, että oli minunkin aika tehdä ihan ikioma kätkö.



Tarkkaan monenmoiset ohjeet luettuani uskaltauduin vihdoin viemään purkkini (tiivis, kestävä, hyvä kaikin tavoin) miettimääni piiloon. Muistin silicat ja tietenkin kynän ja loggausvihon (minigrip-pussissa), taisinpa laittaa muutaman yllärinkin etsijöitä odottamaan. Kätkötiedotteen ajattelin käydä lisäämässä vasta myöhemmin, ajatuksena kun oli laminoida se että kestää paremmin aikaa ja kosteutta.


Kun purkki oli saatu paikoilleen ja koordinaatit haettu sekä tuplatarkistettu ja vielä kertaalleen retkikartasta tarkistettu, niin uskalsin pistää tarkastukseen ja julkaisuun. Jostain kumman syystä (vaikka kätkö hyväksyttiin ja julkaistiin) on sellainen hassu fiilis, että unohdinko sittenkin jotain. Että onkohan se nyt ihan oikein tehty tuo kätkö ja tuleeko löytäjiltä (jos sitä löydetään tai edes etsitään) vain kamalasti noottia. Se on vähän samanlainen olo, kuin ekaluokkalaisella kuudesluokkalaisten joukossa. Näin jopa unta siitä, että kätkö lähti itsekseen seikkailemaan ja yritin saada sitä kiinni... 


Innolla kuitenkin odotan... ehkäpä sen joku tässä lähiaikoina loggaa löydetyksi :)


Kovasti haluttaisi mennä myös itse kätköjä etsimään, mutta työt haittaavat ikävästi harrastuksia. Ehkäpä sunnuntaina siihenkin aukeaisi taas tilaisuus. Se olisikin sitten  viimeinen mahdollisuus, sillä maanantana työt vievät minut viikoksi paikkaan, jossa ei kätköjä (eikä aikaa etsimiseenkään) ole.