lauantai 25. syyskuuta 2010

Reilua vai epäreilua?


Eilen tuli pientä kädenvääntöä puoliskon kanssa reilun kaupan tuotteista. Itse yritän tuotevalinnoissa suosia niitä, ja olen yrittänyt opettaa myös puoliskoani etsimään noita tuotteita kaupassa asioidessaan. Kahvipakettia kotiin tuodessaan hän kuitenkin puuskahti, ettei ymmärrä miksi reilun kaupan tuote voi maksaa tuplasti sen, mitä tavallinen kahvi. "Miten se VOI maksaa niin paljon enemmän, varmasti suurin osa rahasta menee ihan jonnekin muualle kuin tuottajalle." Hyvin mahdollista, mutta etsiessämme tietoa ja laskeskellessamme tulimme siihen tulokseen, että reilu kauppa tosiaan kannattaaraaka-aineiden tuottajille kehitysmaissa. Lisäksi osa rahasta menee paikallisten yhteisöjen hyväksi koulutuksen, terveydenhuollon ym. tukemiseen.


Yksi kritiikki kuitenkin sai miettimään uudestaan mikä on reilua ja mikä ei. Reilun kaupan tuotteet auttavat raaka-aine tuottajia kyllä, mutta sitovatko ne samalla kehitysmaiden perheet pysyttelemään ainoastaan raaka-aineiden tuottamisessa. Jatkojalostus tapahtuu aina kehittyneimmissä maissa. Pitäisikö olla systeemi, joka kannustaisi kehitysmaita kehittämään myös tuotteiden jatkojalostusta? Sillähän kuitenkin käärii suurimmat rahat, eikö?


Muistui mieleen kesäiset kilpailut nuorten kanssa. Pelasimme maailmankauppa-peliä muutamaan otteeseen teini-ikäisten kanssa. Pelissä on viisi joukkuetta ja samalla myös viisi erilaista lähtökohtaa (tätä lähtökohtien eroa ei kerrottu etukäteen). Osalla joukkueista oli pelkkiä raaka-aineita, osalla enimmäkseen välineitä raaka-aineiden jalostukseen, myös välimalleja löytyi. Tarkoitus oli tuottaa valmista tuotetta ja myydä sitä maailmankaupassa. Myös vaihtokauppaa oli mahdollista tehdä. Pelin lopputulos oli meille ohjaajille selvä jo etukäteen, toki jos kehitysmaa pelasi erityisen fiksusti ja kehittyneempi "jalostajamaa" erityisen tyhmästi, oli pieni mahdollisuus että kehitysmaa saattoi pärjätäkin melko hyvin.


Pelin edetessä nuoret pian huomasivat, että lähtökohdat olivat epäreilut. Miten tuottaa lopullista tuotetta myytäväksi ja saada rahaa jolla ostaa lisää raaka-ainetta ja välineitä tuotteen tekemiseen jos alunperinkään ei omannut muuta kuin pelkkää raaka-ainetta. Kehittyneemmät maat pystyivät ostamaan raaka-ainetta kehitysmailta pilkkahintaan, sillä kehitysmaat kaipasivat kipeästi edes jotain työvälineitä. Paremmista lähtökohdista pelin alkaneet eivät niinkään huomanneet erilaisia lähtökohtia ja pelin epäreiluutta, vaan käyttivät röyhkeästi hyväksi näitä "kehitysmaajoukkueita". Peli kuvaa mielestäni melko hyvin todellista tilannetta maailmankaupassa.


Ehkäpä meidän voittajajoukkueessa pelaavien olisi aika huomata pelin epäreiluus ja tehdä jotain asialle. Ja ehkä tuo reilu kauppa on kuitenkin paras mahdollinen tapa tukea kehitysmaiden tilannetta tuotannossa tällä hetkellä. Jospa jo se, että tuotteesta saa käypää hintaa jossain vaiheessa mahdollistaisi tuottajille myös tuotteiden jatkojalostuksen?


Taidan siis edelleen suosia reilun kaupan tuotteita ja pitää omalta osaltani Suomen neljän suurimman (väestömäärään suhteutettuna) reilun kaupan suosijamaan joukossa.


http://www.reilukauppa.fi

torstai 23. syyskuuta 2010

Kone käy puolella teholla


...jos sitäkään. Inhottava syysflunssa, tai joku vilustumistauti iski täydellä tehollaan eilen. Pää on kohmeessa, lihakset tuntuvat vähintäänkin epätoimivilta ja kipeiltä, nenä vuotaa ja on samalla myös tukossa. Aivastuskohtaukset seuraavat toistaan säännöllisin väliajoin, mikä tekee arkisesta elämisestä yllättävän haastavaa. Samoin se, ettei voi kulkea asunnossa ottamatta nästuukia mukaan (tai tiputtelee räkätippoja pitkin lattioita ja huonekaluja).


Yö meni niistäessä ja yrittäen etsiä asentoa, jossa ilma kulkisi edes jonkin verran hengitysteissä. Piti jopa muuttaa työhuoneeseen "asustelemaan" yön ajaksi, että toinen puolisko sai tarvitsemaansa unta näiden 13 tuntisten työpäivien välissä. Mutta tulipa nyt testattua työ-/vierashuone ihan itse remontin jälkeen. Oikein mukava huone, mikäs tässä on asustellessa.


Tänään minulla heräsi epäilys, että syysflunssa voi tarttua myös tietokoneisiin. Tai sitten läppärini on vain niin kovin sympaattinen yksilö. Tämä nimittäin alkoi kolista ja klonkuttaa tuuletintaan aamun aikana. Onkohan tässäkin räkää koneistossa? Pieni imurointioperaatio koneelle (ulkoisesti) auttoi kyllä hiukan, ja äänimeteli tyyntyi pari astetta... niistäminen auttaa!


Itse tukeudun vilustumisoireiden yllätettyä echina forceen ja finrexiniin, mutta mikä lääkkeeksi läppärille?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kun uteluttaa


Varmasti melkein jokaiselle on tuttu se tilanne, kun sukujuhlilla tai ystäväpiirin kokoontumisessa joku alkaa kysellä tulevaisuuden näkymistäsi tyylillä "noooooo, koskas niitä häitä juhlitaan?" "Onko pian ristiäisiä tiedossa?" tai "kai sulla joku mies/nainen on elämää sulostuttamassa?". Viattomia, hetken mielijohteesta heitettyjä kysymyksiä, mutta toisinaan osuvat arkaan paikkaan.


Itse olen yrittänyt välttää noita kysymyksiä ihan vain jo sen takia, että koskaan ei voi tietää millainen tilanne toisella elämässään on. Voihan olla, että esimerkiksi vauva-asioissa on stressattu puoliskon kanssa jo pitkän aikaa, ristiäiset olisivat kovinkin toivottu juhla, mutta vauvaa ei vaan ala kuulua. Asia voi olla raskas ja siihen voi liittyä paljon tuskaa. Hetken mielijohteesta heitetyt utelut tuovat siten vain ikävän olon ja vaivautuneen tunnelman kun ei oikeastaan haluaisi puhua koko asiasta.


Itsekin olen viimeaikoina päässyt useasti olemaan uteloimisen kohde. Kysymykset pyörivät parisuhteen ympärillä: "onhan teillä jo hääpäivä varattu ensi kesäksi?" "Jokos niitä kihlajaiskahveja saa pian tulla juomaan?". Omalla kohdalla nuo kysymykset vain huvittavat, ja luulen että tuo toinen puolisko suhtautuu asiaan samalla tavalla. Jokin osa minusta kuitenkin hämmentyy kun näin suoraan kysellään tulevaisuuden suunnitelmia. Me emme nimittäin ole sivunneetkaan asiaa millään tavalla tässä yhteisen arkisen elon pyörteissä. Mitä siihen nyt sitten vastaa? Että ei olla, ei olla edes puhuttu moisesta. Ja sitten kohdata kysyjän paljon puhuva ilme, "onko tämäkin nyt sitten vain semmoista hengailua ja oleilua ilman varsinaista sitoutumista." Todellisuus on kuitenkin se, että hyvin menee, ja yhdessä on mukava olla. Tulevaisuutta suunnitellaan aikanaan ja tällähetkellä se näyttää mukavalta sekin.


Monesti myös tuntuu siltä, että nuo kysyjät eivät oikeastaan ole edes varautuneet kuulemaan totuutta. Esimerkiksi kysyttäessä "mitenkäs teillä se yhteiselo sujuu?", saattaisi totuudessa pysyttelevä vastaus olla että eroa ollaan suunnittelemassa. Ja jos uteloimisen kohde ei halua paljastaa kysyjälle todellista elämäntilannettaan, ollaan taas vaivautuneessa tilassa. Mitä tuohonkin nyt voi vastata jos ei halua alkaa vuodattaa elämänsä kipupisteitä.


Kärsivällisyys on hyve. Kun uteloittaa, niin odota että toinen omasta tahdostaan, ilman sen kummempaa ristikuulustelua kertoo jos elämässä on meneillään jotain erityistä. Tai aseta edes kysymyksesi niin, että se ei välttämättä osu niihin arimpiin kohtiin. "Mitenkäs menee, onko mitään erityistä elämässä?"


Tässä on meillä monella varmasti taas yksi oppimisen paikka. 

torstai 16. syyskuuta 2010

Anna, niin paljon saat.


Antaja itsekin saa. Tämän olen tullut huomanneeksi viimepäivinä. Miksi sitä on kuitenkin joskus vaikea muistaa? Sattumalta silmiini osui hyvä kirjoitus tähän liittyen kun lueskelin Tekoja-lehteä. Siinä on kiteytetty pieneen tekstiin paljon ajatusta ja viisautta.


" Odotan toiselta ihmiseltä kohtuuttoman paljon. Kuvittelen, että hänellä on, mistä antaa. Sitten petyn, kun saankin vain kouranpohjallisen. Ensimmäisenä minulla on aina mielessä oma saaminen. Joskus se menee niin kohtuuttomuuksiin, että loukkaannun, kun toinen määrittää rajan ja on kiinnostunut myös muista.


Itse olen vastineeksi tarkka omastani. Lajittelen ihmiset ja haen yhteyttä vain niihin, jotka ovat mielestäni sen arvoisia. selittelen antamattomuuttani kiireellä ja väsymyksellä. Yhtä helppoa on kätkeytyä liian korkealle asettamansa riman taakse: Tekisinhän minä, kun olisi taitoa. Kutsuisin kylään, jos olisi isompi asunto ja jaksaisin laittaa ruokaa.


Ja kuitenkin jokainen tietää tämän: elämän kauneimpia lahjoja ovat ne, joissa on saanut tuntea ansiotonta, yllättävää ystävyyttä. Yhtäkkiä joku on antanut sylinsä täydeltä, kysymättä mitään vastineeksi. Sellaista ei unohda koskaan. Ihmeellisintä on sellaisella hetkellä huomata: antaja itsekin saa. Ihmekö, jos häneltä riittää. Omansa varjeleminen on sen sijaan helpoin keino jäädä kokonaan ilman."   - Kaisa Raittila -


Opettelen siis antamaan aikaa, iloa ja hyvää mieltä. Jakamaan omastani. Samalla saan myös itse paljon. Kun malttaisi vain välillä pysähtyä ja huomata ympärillään muut ihmiset, voisi olla helpompaa nähdä myös tilanteet, joissa voisi antaa sitä yllättävää ystävyyttä. Silloin tulee tehneeksi sen ihmeellisen "taikatempun", antaessaan vähän, saa vastineeksi paljon enemmän!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Sato talteen kuivaamalla!


Innostuin kovasti tuosta äidiltä lainaksi saadusta hedelmäkuivaimesta. Se puhiseekin keittiössä lähes yötäpäivää. Samalla olen etsinyt tietoa erilaisista kuivaamistavoista ja tuotteista jotka soveltuvat kuivattaviksi. Melkein mitä vain voi kuivata myöhempää käyttöä varten! Ajattelin kirjata tännekin muutamia vinkkejä mitä silmiini on osunut.


Hedelmien kuivaaminen on varsin helppoa. Varma keino onnistua on valita vain puhtaita, moitteettomia hedelmiä. Hedelmät voi viipaloida tai leikata lohkoiksi ja sen jälkeen levittää puhtaalle pyyhkeelle tai uuniritilöille tai vaikka pujottaa puikkoihin, sen jälkeen ne kuivataan uunissa. Kuivuttuaan niiden tulisi napsahtaa poikki katkaistaessa. Omenat kuivuvat nopeimmin - 6-12 tunnissa - persikat taas saattavat vaatia jopa puolitoista vuorokautta kuivuakseen.


Kiertoilmauunissa esimerkiksi omenarenkaita voi kuivata monessa kerroksessa. Peitä ritilät talouspaperilla ja asettele renkaat niiden päälle. Lämpötila tulisi olla n. 40-50 astetta. Kuivumiseen menee näin noin 12 tuntia, renkaita olisi hyvä käännellä välillä. Hedelmäkuivaimella kuivaus onnistuu nopeasti, helposti ja energiatehokkaasti. Se toimii oikeastaan lähes samalla periaatteella kuin kiertoilmauuni.


Kasviksista kuivattaviksi sopivat erityisesti palkokasvit kuten herneet ja pavut sekä seient ja sipulit. Kuivattavat kasvikset on käsiteltävä nopeasti sadonkorjuun jälkeen. Kuivatut sipulirenkaat helpottavat kastikkeiden ja keittojen valmistusta, lisäksi kuivattu sipulirouhe on erittäin maukas lisä ateriaan kuin ateriaan! Sienistä taas varsinkin tatit, mustatorvisienet kanttarellit ja suppilonvahverot sopivat kuivattaviksi. Kuivatut sienet voi käyttää esimerkiksi paistin höysteenä ja keitoissa. Kuivattuja sieniä kannattaa liottaa vedessä noin puoli vuorokautta ennen käyttöä.


Säilytyksessä kannattaa käyttää kierrekannellisia laseitölkkejä, muovirasioita tai kannellisia saviruukkuja. Tärkeää on, että purkki on tiivis, niin ettei kosteutta pääse kuivattuihin tuotteisiin.

Kesä ja syksy purkkiin.


Innostuttiin tuon toisen puoliskon kanssa käyttämään hyväksemme puutarhan antia. Keittiöön löysi tiensä varaston uumenista vanha mehumaija, äidiltäni lainattu kuivain sekä kasa tyhjiä purkkeja ja purnukoita. Luulisi näillä saavan jo osan "sadosta" talteen. Kotona tuoksuu omenalta ja viinimarjalta, ihanaa!


Omenoita tuntuisi ainakin riittävän. Niitä on omalla pihalla ja vanhempieni pihalla, myös tuttavat ovat tarjonneet puittensa hedelmiä vapaasti käytettäväksi. Pian meillä siis syödään omenaa kaikissa muodoissaan. Koko talven. Nam.


Luulen että suurin osa mehustuu kuitenkin raikkaaksi omenamehuksi, sitä meillä nimittäin kuluu ihan järjettömiä määriä. Hilloa on tarkoitus tehdä muutama purkillinen (äidille myös, kun niin avokätisesti antoi maukkaita omeniaan meidän käytettäväksi). Loput sitten kuivataan lastuiksi, mukava vaihtoehto rasvaisille ja suolaisille sipseille. Mielummin sitä kuivattua omenaa napostelee leffan aikana kuin pelkkää suolaa ja rasvaa olevia raksuja.


Mitähän muuta sitä vielä keksisi. Jospa vain löytyisi hyvä sienipaikka, niin saisi kuivattua talven tarpeisiin maukkaita sieniä. Kriikunoita löytyisi myös pihalta, mitähän niille voisi tehdä?

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Vastuuta yhteistyöstä vai välinpitämättömyyttä?


Yhteistyöllä se hoituu, usein sanotaan. Ja varmasti tämä pitää paikkansa, yhteistyössä on paljon voimaa. Mutta miksi yhdessä toimiminen ja asioiden hoitaminen saattaa joskus olla niin vaikeaa? Usein tuntuu siltä, että yhteisissä asioissa suurin vastuu ja työ jää kuitenkin aina yhdelle ihmiselle.


Viimeksi tänään kuuntelin erään läheisen ihmisen kertomusta siitä, kuinka he hoitavat yhdessä siskonsa kanssa sairasta äitiään ja dementoitunutta isäänsä. Ei ole helppoa, ei varsinkaan kun molemmat ovat vielä tiiviisti työelämässä. Toinen siskoista asuu sentään samassa kaupungissa kuin vanhempansa ja tämä kertojakin alle 50km päässä. Ei siis kovin mahdottoman matkan päässä. Tosin, lähempänä asuva on juuri itsekin toipumassa leikkauksesta, eikä aina pysty auttamaan jokapäiväisissä arkisissa asioissa. Toinen siskoista on myös jollain tavalla herkempi, ja välttää tilanteita joissa joutuisi liian usein näkemään isänsä kyyneleisiä silmiä. Tämä toinen siskoista (jonka kanssa olen keskustellut) uupuu töidensä, vanhempiensä ja tuon välimatkan takia joutuessaan ajelemaan sitä useamman kerran päivässä milloin mitäkin asiaa toimittaen. Kokee siis tekevänsä enemmän, ja turhautuu.


Itsekin koin jotain vastaavaa tässä taannoin. Ja yllätys yllätys, veljeni kanssa. Meidän piti yhdessä perheidemme kanssa koota valokuva/muisto/vinkki-kirja äidille. Kirjaan oli tarkoitus saada kertomuksia äidin lapsuuden ystäviltä, työkavereilta, sukulaisilta jne. Lupasin ottaa ensimmäisen vuoron kokoamistyössä. Kun olin kierrättänyt kirjaa sukulaisilla ja soitellut äidin vanhoille työkavereille tarinoita keräten, jätin kirjan veljelleni, joka lupasi jatkaa siitä mihin jäin. Eivät sitten kuitenkaan työkiireiden takia ehtineet sitä työtä jatkaa. Veljeni ei saanut kirjoitettua lausettakaan omasta äidistään tuohon kirjaan... suututti ja harmitti. Itse tunsin kuitenkin tärkeäksi sen että tuo työ saataisi valmiiksi, sillä se oli syntymäpäivälahjaksi tarkoitettu. Niinpä koostin sitä lopulta isän kanssa kaiken vapaa-aikani.


Miksi se niin usein on niin, että kun luvataan yhdessä huolehtia jostain, käy loppujen lopuksi niin että asia jää pääpainoltaan yhden ihmisen hartioille. Muille riittää, että joku kokee vastuunsa ja huolehtii että kaikki tarvittava tehdään. Ja vastuunkantajaksi jää se, joka kokee yhteisen asian tärkeäksi, välittää siitä tuleeko valmista vai ei.


Onkohan tämä se suurin syy siihen, miksi suvun sisällä niin usein tapahtuu välirikkoja? Tosin, oma suuttumukseni on jo lientynyt, mutta voisin kuvitella että harmistus kasvaisi eksponentiaalisesti jos vastaavaa tapahtuisi jatkuvasti ja päivästä toiseen.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Lusikkaliike


Törmäsin hauskaan kampanjaan tässä taannoin.Tekoja-kampanjan lusikkaliikkeeseen. Bongasin nimittäin sattumalta lusikan lusikalle epätavallisesta paikasta, ja sen jälkeen huomasin että siihen oli liitetty pieni viesti. "Nälkä. Paha pala purtavaksi."


Idea on hauska, yksinkertainen ja helppo tapa olla mukana jossain hyvässä asiassa. Lusikkaliike on jättänyt löydettäväksesi lusikoita ympäri Suomea. Lusikat on varustettu ohjeilla, miten toimia. Etsi lusikka, laita se liikkeelle ja olet mukana nälänhädän vastaisessa taistelussa!


Itse ainakin innostuin välittömästi. Uuden piilon ja hyvien vihjeiden keksiminen on jännittävää ja haastavaakin. Lisäksi jänskättää, löytääkö tuota lusikkaa kukaan... ja jos löytää, niin tekeekö asialle mitään. Ehkä se on käytävä vakoilemassa piilo säännöllisesti...


Lusikkaliikkeeseen voi liittyä, vaikka ei olisi vielä lusikkaa löytänytkään tai saanut vihjeitä. Laitat vain viestiä "lusikkaaliikkeeseen", se lähettävät sinulle tarvittavan infotarran, jonka voi liittää omaan lusikkaan, ja sitten vaan piiloa keksimään! (Lähetä yhteystietosi ja tarrojen lukumäärä osoitteeseen lusikkaliike@kirkonulkomaanapu.fi   HUOM! Tarroja on rajoitettu määrä)



Nälkä-teemat näemmä kiinnostaa minua tänä syksynä erityisesti. Kohta se muuten on - Operaatio Nälkäpäivä, josta muistutin aiemmassa kirjoituksessani  :) 

perjantai 10. syyskuuta 2010

Takaisin kouluun?


Olenko kasvattaja ilman oikeita pedagogisia taitoja? Tämä kysymys pompsahti eilen mieleeni iltapäivän kahvikeskustelusta. Opiskeltu on erilaisten ryhmien kanssa toimimista ja tietynlaisten tietojen/taitojen välittämistä toisille, mutta varsinaisesti pedagogisia opintoja (sillä nimikkeellä siis) minulla ei ole. Erikoista. Olen siis kasvattaja ilman kasvattajan taitoja.


Papereilla ja kursseilla ei toki ketään opeteta, ja nykyiseen työhöni olen niin pätevä kuin vain voi olla. Mutta nousi silti mieleeni ajatus siitä, jospa sitten kuitenkin lukisi vaikka kasvatustieteistä jonkun kokonaisuuden. Ei siitä koskaan haittaakaan olisi. Lisäksi minua on aina kiinnostanut aihe, joten saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.


Niinpä ajauduin selailemaan avoimen yliopiston tarjontaa maassamme. Ja suureksi riemukseni ja yllätyksekseni löysin avoimen yliopiston nettisivuilta sanan "etäopinnot". Avoin yliopisto ja kasvatukstieteet löytyvät toki omasta kaupungistanikin, mutta epäsäännöllisten työaikojen ja ajoittain pitkien päivien takia säännöllisesti luennoilla istuminen tuntuu mahdottomalta. Etäopinnot sen sijaan kuulostavat loistavalta vaihtoehdolta. Täytyy myöntää etten osannut edes unelmoida moisesta mahdollisuudesta, vaikka toki tiedossa on että nykyään voi elää melkein koko elämänsä internetin kautta.


Nyt sitten vaan pohtimaan, onko minulla oikeasti aikaa, intoa ja se pieni summa rahaa aloittaa etäopinnot. Kestääkö pää sitä, että työn lisäksi pitäisi jaksaa lukea kasvatuksen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, kirjoittaa esseitä ja tehdä ryhmätöitä jne. Olenko tarpeeksi motivoitunut, että saisin tosiaan ne opinnot suoritettua vaaditussa ajassa.


Jonkinlainen varovainen innostus kyllä nousi. Ja tulihan sitä eilen kirjoitettua pari sanaa vapaudesta... joten ehkäpä sitä mielen ja valinnan vapautta pitäisi toteuttaa tässä omassa elämässä... :)

torstai 9. syyskuuta 2010

Olet vapaa


Ihmiset luovat itselleen kahleita monenlaisista asioista. Vapaus ja vankila on kuitenkin usein vain asennekysymys. Sitä tässä itsekin vielä opetellaan, olemaan vapaita oman alitajunnan yrityksistä kahlita tiettyyn asiaan/paikkaan/tunteeseen.


Muistan hyvin sen päivän, kun kuulin tulleeni valituksi virkaan. Ja vielä paremmin sen päivän kun sain siitä virallisen dokumentin käteeni. Tunsin iloa ja helpotusta, mikä kuuluukin asiaan kun voi luottaa säännöllisen palkan kilahtavan tilille kerran kuussa. Samalla kurkkuuni nousi kuitenkin iso pala. Olenko nyt sitten tässä eläkeikään asti?


Samanlaisen palan tunnen joskus nousevan, kun mietin parisuhdetta ja yhteiseloa. Toisinaan haaveilen naimisiinmenosta, toisinaan mietin pystynkö elämään tuon saman ihmisen kanssa koko loppuelämäni. Jaksanko useita kymmeniä vuosia tästä eteenpäin arkea tuon saman ihmisen kanssa, kaikkien niiden pienten ärsyksen aiheiden kanssa (ja myös kaiken sen hyvän kanssa).


Miksi ajattelemme näin? Miksi ahmimme hetkessä koko loppuelämän syliimme? Miksi unohdamme sen, että nyt on hyvä olla. Ja miksi ihmeessä unohdamme sen, että joka päivä ja joka hetki saamme edelleen tehdä valintoja? Toki sitoudumme johonkin, mutta se ei tarkoita sitä että kaikki elämässämme jämähtäisi johonkin muuttumattomaan tilaan. Meillä on vieläkin vapaus tehdä asioita, muuttaa ajatusmallejamme ja ympäröivää maailmaammekin.


Esimerkiksi nyt tämä virka... tällä hetkellä viihdyn edelleen hyvin nykyisessä työpaikassani. Mutta olen oppinut sen, että minulla on edelleen mahdollisuus punnita erilaisia vaihtoehtoja. Jos joskus tulee eteen se päivä, että paikan vaihdos on mielestäni hyvä vaihtoehto elämääni, voin sen tehdä. Kukaan ei pakota minua jäämään samaan paikkaan eläkepäiviini asti. Voin jopa vaihtaa ammattini kokonaan toiseen, lähteä opiskelemaan. Tie on auki. Esteet ovat vain omassa mielessäni.


Ja parisuhde... noh, aika näyttää. Teen parhaani, ja koetan muistaa huonoinakin päivinä ne syyt, miksi haluan olla yhdessä juuri tämän ihmisen kanssa. Ja jos joskus elämä menisikin siihen pisteeseen, ettei niitä hyviä asioita enää olisi, niin silloin saan tehdä ratkaisuni. Hyvä tarina, joka mielestäni sopii tähän aiheeseen on tämä: Olipa kerran nuoripari, joka oli menossa naimisiin. Häitä edeltävänä iltana nainen jakoi ahdistuksensa miehen kanssa: pitääkö hänen todella luvata olla tämän kanssa loppuikänsä? Mies oli nieleskellyt samaa. Hän pohti hetken ja kysyi, voisiko nainen luvata olevansa miehen kanssa vielä vuoden? "Tietysti höpsö!" kuului vastaus. Mies ehdotti salaista sopimusta: "Kulta, otetaanko ihan vain päivä kerrallaan? Jokaisena hääpäivänä minä kysyn sinulta ja sinä minulta: 'Rakas, haluatko olla kanssani vielä yhden vuoden?'" Naisen ahdistus haihtui ja vaihtui hymyyn: tähän hän pystyisi.


Ihminen kahlitsee itsensä myös monessa muussa asiassa. En pysty. En osaa. Enhän minä voi.. Moni sulkee itseltään mahdollisuuksia ja haaveita vain siksi, että ei uskalla yrittää koska ei ole mielestään tietynlainen, ei mielestään voi oppia tiettyjä asioita. Ei uskalla olla vapaa.


Oletko koskaan salaa haaveillut laulamisesta, mutta koulussa sait laulunumeroksi vitosen? Nyt luulet, että et voi osata laulaa, sillä kyllähän tuo numero jo sen kertoo. Mitäpä jos kokeilisit kuitenkin? Mene vaikka johonkin paikalliseen kuoroon, tai laula vaikka salaa kotona karaokea. Et menetä mitään, mutta voit saada paljon!

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kuka heittää ensimmäisen kiven?


Kuolema kivittämällä, kuulostaa hyvin epätodelliselta asialta jota on vaikea sisäistää. Se on jotain josta on kuullut kenties rippikoulussa raamatun kertomuksia läpikäydessä (Jeesus pelastaa naisen kivitystuomiolta: "se joka on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven"). Eilen kuulin uutisista, että kivittäminen on todellisuutta myös nykypäivinä.


Iranilainen nainen on tuomittu kivitystuomiolla aviorikoksesta. Myöhemmin tosin on alettu epäillä että hänellä olisi jotain tekemistä miehensä murhan kanssa. Tietenkin ennen varsinaista kivitystä nainen kärsii myös raippatuomion säädyttömyydestä. Tästä voi huomata ainakin sen, että aviorikos luokitellaan pahemmanlaatuiseksi rikkomukseksi.


Kivitystuomio. Sitä alkaa väistämättä miettiä, kuinka kauan ihmisen pitää kärsiä kivisateessa ennenkuin pääsee tuskistaan? Ei kuulosta kovinkaan inhimilliseltä tavalta kuolla. Entä kuka nuo kivet heittää? Onko siellä suuri vapaaehtoisten joukko viskelemässä kiviä naista kohti? Millainen ihminen pystyy osallistumaan tuollaiseen kuolemaan, saati edes katsomaan sitä kärsimystä?


Itse en kannata kuolemantuomiota lainkaan, mutta erityisen pahaa tekee se, että kuolema tapahtuu noinkin väkivaltaisesti. Voidaanko edes olla varmoja naisen syyllisyydestä murhaan? Onko aviorikos oikeutus kuolemanrangaistukseen? Eikö rikollisella ole ihmisoikeuksia? Iranin ulkoministeriön edustaja kommentoi Euroopassa syntynyttä kohua näin: "Valitettavasti Euroopassa puolustetaan henkilöä, joka on tuomiolla murhasta ja aviorikoksesta. Ne ovat kaksi tämän rouvan tekemää vakavaa rikosta eikä niistä pidä tehdä mitään ihmisoikeuskysymystä".


Onko kuolemanrangaistus sitten koskaan inhimillinen? Ehkäpä, jos verrataan sydämenpystäyttämistä kemiallisin keinoin esimerkiksi juuri tähän kivittämiseen, voisi helposti tulla siihen tulokseen että toinen tapa voisi olla inhimillisempi toista. Jos toisen elämä pitää ottaa, eikö sen voisi ottaa mahdollisimman pienellä kidutusmäärällä? Tosin, voisi myös kysyä, kenellä meistä on oikeus päättää toisen ihmisen elämästä tai kuolemasta...


Herää myös kysymys, kuinka monta miestä on tuomittu kivityskuolemalla? Vai onko mahdollisesti niin, että tuo rangaistusmuoto on varattu vain naisille?


Olen järkyttynyt.


 

maanantai 6. syyskuuta 2010

Taistelu syysflunssaa vastaan


Nenä tukossa, yskä herkässä, henki pihisee ja outo väsymys valtaa kehon. Se on syysflunssan aika. Erilaisia keinoja vilustumisen ehkäisyyn on varmasti yhtä monta kuin on sairastajaakin. Itse olen luottanut lämpimän teen voimaan, c-vitamiinipommeihin, carmolikseen ja echinaforceen. Lämpimät villasukat ovat jo jokapäiväisessä käytössä ja kaulahuivi tuo lisälämpöä syksyn viimoihin. Yksi hyvä keino torjua kaikenlaiset kiertävät flunssat on säännöllinen käsienpesu. Tämähän opittiin jo lapsena äidiltä ja viimevuoden sikaflunssa muistutti siitä jälleen.


Muitakin keinoja vilustumisen torjuntaan on. Näin kertoo ainakin Ilta-Sanomat.


1. Kävele reippaasti



Jos flunssasi on vasta pienen tukkoisuuden asteella, voit lähteä reippaalle kävelylle. Tuoreen tutkimuksen mukaan kipakka kävely vahvistaa vastustuskykyä ja auttaa siten pitämään flunssan poissa.



Jos niiskutuksen lisäksi ilmenee muitakin oireita, kannattaa jättää lenkit väliin ja pysyä pedissä.



2. Niistä varoen



Vaikka nenäsi tuntuu kuinka tukkoiselta, ei sitä ehkä kannatakaan niistää auki kaikin voimin. Hurjasti niistämällä saatat työntää limaa sivuonteloihin, jotka saattavat edelleen tulehtua.



Sen sijaan että niistäisit molemmilla sieraimilla, kokeile niistää vain yhdellä sieraimella kerrallaan. Limakalvonturvotusta lääkkeitäkin voi kokeilla.



3. Heitä löylyä



Tutkimukset osoittavat, että saunan kuuma ja kostea ilma vaikuttaa flunssan ensioireisiin samaan tapaan kuin runsas nesteiden nauttiminen: nujertaa myrkyllisiä aineita kehosta.



Saunaan ei kuitenkaan kannata mennä, jos flunssa on jo toden teolla tuloillaan tai kuumevaiheessa. Löylyttely voi nimittäin pahentaa ja pitkittää oireita.



4. Hörppää kuumaa hedelmä- tai marjamehua



Kuuman mehun juominen on entuudestaan tuttu flunssalääke, mutta kuuman omena tai mustaherukkamehun juomisen on nyt myös tieteellisesti todistettu lievittävän muun muassa yskää, kurkkukipua ja nenän vuotamista.



Nyt etsitään todisteita siitä, onko muilla kuumilla juomilla samanlaisia vaikutuksia.



5. Haukkaa paprikaa



Erityisesti C-vitamiinipitoisen punaisen paprikan uskotaan vähentävän flunssan oireita ja pituutta.



Vastustuskykyä parantavina ruokina pidetään myös jogurttia, valkosipulia, oreganoa, vihreää teetä ja kurpitsaa.


 


Nyt siis lenkkeilemään, saunomaan ja kuumaa mehua juomaan! Pidetään ikävät niiskutukset poissa syksyistä eloa häiritsemästä.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Ring ring!


Minusta on tullut vuosien varrella todella varovainen mitä tulee puhelimeen vastaamiseen. Nykyään en oikeastaan vastaa juuri muulloin kuin silloin, kun tiedän kuka soittaa. Harvassa on ne kerrat, kun vastaan jos näytöllä näkyy vain joku numero. Tuntemattomiin puheluihin en vastaa lainkaan.


Varovaisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että olen kokenut puhelinterroria useammaltakin taholta. Yhdessä vaiheessa elämää oli päiviä, kun puhelin soi yhtäsoittoa useamman tunnin ajan. Soittaja soitti aina uudestaan kun puhelimeni lakkasi hälyttämästä, enkä itse päässyt käyttämään puhelintani lainkaan. Henkilö oli mieleltään sairas ja jostain minulle tuntemattomasta syystä halusi häiritä elämääni. Tämän jälkeen on ollut muutamia minulle tuntemattomia "häiriköitä", jotka kokivat tarpeelliseksi soittaa nimettöminä ja "jutustella"...


Onko siis ihme, etten halua vastata puhelimeen?


Välillä sitä miettii, että toisinaan saattaa joku mieleinen tai tärkeä puhelu jäädä vastaamatta varovaisuuteni takia. Useimmiten vieraista numeroista, joihin olen rohkaistunut vastaamaan, soittelee puhelinmyyjä. En siis ole toistaiseksi nähnyt tarpeelliseksi muuttaa toimintamalliani. Päivän päätteksi tarkistelen numeronetistä tai muusta vastaavasta palvelusta, että kukapa se on soitellut, oliko kenties joku tuttava tai muuten tärkeä taho.


Oliko silloin helpompaa, kun oli vielä lankapuhelimet käytössä? Silloin ei koskaan tiennyt kuka soittaa, mutta toisaalta ei ollut paineita olla aina tavoitettavissa. Nykyään saattavat tuttavat jo huolestua, jos et pääse useampaan tuntiin vastaamaan puhelimeen tai vaikkapa tekstiviestiin. Oletetaan että kännykkää pidetään aina auki ja siihen vastataan ensitilassa. Lankapuhelimen aikaan ei kukaan ihmetellyt jos ei heti saanut vastausta.


Miltähän tuntuisi elää vaikka kuukausi ilman kännykkää? Tekisi mieli joskus kokeilla sitä...

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Kamala nälkä!


Se iskee säännöllisin väliajoin, vaikka täytyy totuuden nimissä tunnustaa että on päiviä jolloin se ei iske lainkaan. Nälkä. Usein sitä tulee sanottua näläksi myös sitä tunnetta kun tekee vain mieli syödä jotain herkullista. Olisiko se sitten se "pikku-nälkä". Mutta voiko tavallinen länsimainen työssäkäyvä ihminen oikeastaan koskaan sanoa kärsivänsä nälästä? Nälkä on enemmänkin valinta kuin pakko, ainakin omalla kohdalla. Jos nyt ei pakoksi lueta sitä, että ei vain kertakaikkiaan ehdi syödä säännöllisin väliajoin.


Maailmassa suurin osa ihmisistä elää aidosti nälässä, joka päivä, joka hetki. Omat pikkunälät ovat sen rinnalla lähes hävettäviä ylellisyyksiä. Juuri tänäänkin maailmassa on yli miljardi nälkää näkevää ihmistä - se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nyt olisi taas aika kantaa oma korsi yhteiseen kekoon ja jakaa hyvinvointia.


Operaatio Nälkäpäivä järjestetään tänäkin vuonna. 16.-18.9. kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon, näillä varoilla autetaan heitä, jotka kulloinkin eniten apua tarvitsevat. Operaatio nälkäpäivä on alkanut tasan 30-vuotta sitten ajatuksesta "Syö yhtenä päivänä vähemmän tai edullisemmin ja lahjoita säästyneet rahat heille, joilla on aina nälkä." Minusta tuo ajatus on loistava!


Nyt siis kaikki juhlimaan Operaatio Nälkäpäivän 30-vuotis syntymäpäiviä.