tiistai 13. marraskuuta 2012

Aika kuluu - mitä kuuluu?

Elämäni menee aina jotenkin kausissa. On vauhdikkaita kausia, jolloin jaksaa rynnistää paikasta toiseen, olla sosiaalinen ja kiinnostunut kaikesta. On rauhallisia kausia, jolloin tekee mieli vain olla kotona ja keskittyä omiin juttuihin - tai telkkarin tuijottamiseen. On kausia, jolloin kaikki vapaa-aika menee käsitöihin, on kausia jolloin kaikki vapaa-aika menee lukemiseen. On kausia jolloin jaksaa kirjoittaa blogiin kaikesta siitä, mitä pään sisällä liikkuu, ja joskus taas pohdinnat jäävät pään sisälle (tai ulostautuvat puolisolle eräänlaisina saarnoina).

Nyt on kausi, jolloin työt väsyttävät, vapaa-aika (se vähäinen) menee käsitöihin ja raha-asioista huolehtimiseen sekä surkutteluun. Tuntuu, että tämä kausi värittyy sillä, että otan kaikkien muiden murheista ainakin puolet itselleni - suren vieraiden ihmisten kuolemia, sairauksia ja muita ongelmia. Siis en vain harmittele ja "elä rinnalla", vaan konkreettisesti itken ja suren.

Alakulo ja masennus - se on siis syksy taikka alkutalvi nyt!

Olen kyllä edelleen kiinnostunut maailmanmenosta ja kaikesta mitä tapahtuu ja herättää keskustelua. Mutta ehkäpä kerään ajatuksiani jonnekin pääkopan pöytälaatikon alimmaiselle hyllylle, ja koitan löytää ne sitten, kun taas blogikirjoittelu tuntuu mielekkäältä.

Nyt keskityn joululahjaneulontoihin - tänä vuonna luvassa läheisille pehmeitä paketteja ja ihan itse tehtyjä. Kun on rahassa tiukkaa, tulee kai annettua ne parhaimmat lahjat... itsetehtyä, suoraan sydämestä!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Murtumispisteeseen

Olen jo yli 15 vuoden ajan seurannut sivusta vailla minkäänlaisia työkaluja puuttua asiaan erittäin ahdistavaa ja ikävää työpaikkakiusaamisen muotoa. Se ei tapahdu omalla työpaikallani, mutta sitä tapahtuu läheiselle ihmiselle. Ehdin jo salaa iloita ystäväni puolesta, kun kuulin että hänen kiusaajansa olisi viimein jäämässä eläkkeelle, mutta ilo oli ennenaikaista, sillä kiusaaminen ja ahdistelu jatkuu edelleen.

Kiusaamisesta, ja erityisesti nyt myös työpaikalla tapahtuvasta kiusaamisesta, on ollut mediassakin viimeaikoina puhetta. Ihmiset ovat tulleet esiin ja kertoneet kokemuksiaan. Läheisenikin on jo itku silmässä tätä asiaa miettinyt, että mitä jos vain kirjoittaisi kaiken ulos ja julkaisisi. Uskallus ei kuitenkaan taida riittää, pelko siitä, mitä tapahtuu kiusaajan taholta on liian suuri. Lisäksi työyhteisö ja kiusaajan ammatti ovat sellaisia, joita läheiseni ei haluaisi leimata kokonaan - yksi mätä omena ei tee koko puusta huonoa.

En voi edes kuvitella sitä ahdistuksen määrää, jota läheiseni on saanut kokea menneen 15 vuoden aikana. Voin vain ihailla sitä sisua ja voimaa jaksaa tilannetta. Nyt taitaa kuitenkin olla murtumispiste lähellä. Hän sai ensimmäiset uhkailut jo silloin kun tuo kiusaaja odotti valituksi tulemistaan työhönsä samassa työyhteisössä ystäväni kanssa. "Et sitten puhu mitään menneistä, ei sinua kuitenkaan uskottaisi - minun sanani on painavampi asemani takia". Tätä sitten seurasi yli kymmenen vuotta samassa pienehkössä työyhteisössä, jossa oli voitava tehdä erittäin paljon yhteistyötä. Oli panettelua, syyttelyä, vähättelyä, monet yhteentörmäykset työasioissa ja myös muissa asioissa. Kaikesta tästä huolimatta läheiseni jaksoi, eikä hän toki ollut ainoa uhri. Vähitellen myös työyhteisön ulkopuolella alettiin huomata, ettei kaikki mene ihan sääntöjen mukaan kiusaajan toimissa. Lopulta nämä muiden huomiot johtivat asioiden käsittelyyn korkeammalla taholla ja monien "sairaslomien" jälkeen kiusaaja pääsi sitten eläkkeelle.

Sitten kävi ilmi, että kiusaajan silmissä kaikki tapahtunut on tämän minun läheisen ihmisen syytä. Alkoi katkeruuden sävyttämä sähköpostitulva. Nimittelyä, panettelua, valehtelua siitä miten muutkin "vihaavat" läheistäni, kaikenlaista uhkailua. Ahdistavinta oli ehkä kuulla tuttujen tutuilta juttuja siitä, miten tämä kiusaaja oli puhunut läheiseni olevan hankala ja ikävä ihminen joka tulehduttaa työyhteisön. Monesti olen saanut korjata "tietoja" joita tuttuni olivat kuulleet - mietin, kuinka monesti nämä väärät tiedot ovat saaneet jäädä ihmisten mieliin ilman korjausta?

Näinkö vain voidaan mustamaalata ahkera ja hyvä ihminen, joka jopa kaikessa kiltteydessään on yrittänyt tulla toimeen ja hoitaa asiat kaikesta huolimatta? Taisipa toisinaan jopa suojella tätä kiusaajaa suuremmilta rangaistutoimilta jne.

Itse tunnen myös kiusaajan, olen tehnyt hänen kanssaan töitä. Tiedän että hän osaa olla erittäin miellyttävä ja asiallinen, mutta olen saanut todistaa myös sitä toista puolta ihan omin silmin. Kotipsykologi sisälläni sanoo että tuo ihminen on narsisti pahimmasta päästä.

Läheiseni on nyt murtumispisteessä, itkuinen, masentunut eikä pysty keskittymään mihinkään. Miettii yöt läpeensä onko tehnyt jotain väärin ja mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat. Kiusaaja on siis ilmeisesti päässyt tavoitteeseensa ja musertanut yhden ihmiselämän ja yhden itsetunnon.

En voi hyväksyä! Eikö ole mitään mitä voisi tehdä?! Ahdistaa ja surettaa sekä suututtaa.

Suututtaa myös siltä kantilta, että tuo kiusaajan ammatti on sellainen jota haluaisin arvostaa. Ja arvostankin. Mielestäni hän toimiessaan niinkuin on toiminut viimeisten 15 vuoden aikana, on mustamaalannut ja tehnyt tyhjäksi monen hyvän kollegansa työn. Aloin miettiä, eikö ole mitään keinoa jotenkin säädellä sitä, millaisia ihmisiä tähän tiettyyn ammattiin valitaan. Se säätely nimittäin tuntuu olevan olematonta ja irtisanominenkin lähes mahdotonta. Joko arvaatte ammatin? Liittyy läheisesti lähimmäisen rakkauteen, tai ainakin siitä saarnaamiseen...

Voin vain kulkea rinnalla ja tukea ... mutta se tuntuu niin vähältä... haluaisin voida auttaa enemmän.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Pikkupojat leikkauspöydällä

Katsoin eilen MOT-ohjelman, ja tällä kertaa aiheena oli poikien ympärileikkaukset. Saako niitä suorittaa vai ei? Ympärileikkaus kuuluu vuosituhantisiin perinteisiin islaminuskossa sekä juutalaisuudessa ja tuo perinne koetaan ilmeisesti hyvin merkittävänä ja tärkeänä osana uskontoa ja poikien elämää. Leikkaus tehdään jo hyvin varhain - muistaakseni juutalaisuudessa perusteena pidetään raamatunkohtaa, jossa käsketään ympärileikkaamaan poikalapsi ennen kahdeksan kuukauden ikää.

Hurjaa tästä tekee mielestäni nykypäivänä se, että koska toimenpidettä ei (ilmeisesti) mielellään tehdä terveydenhuollon piirissä, toteutetaan näitä kotioloissa - ehkäpä jopa epäpätevien (ei-lääkäreiden/kirurgien) toimesta. Itse näen koko toimenpiteen täysin turhana, enhän kuulu kummankaan näiden uskontojen piiriin. Tuntuu oikeastaan järjettömältä, että pieni terve vauva asetetaan riskialttiiseen tilanteeseen ilman terveydellisiä syitä. Jokainen operaatio sisältää omat riskinsä.

Erityisen järkyttävää ohjelmassa oli nuoren äidin kertoma kokemus siitä, kuinka oma lapsi oli hänen tietämättään (ja hänen aiemmin jo monesti ilmaisemastaan vastustuksesta huolimatta) ympärileikattu - isän vaatimuksesta. Tuntuu pahalta että sellaista voi tapahtua - ja että siinä ei nähdä minkäänlaista rikosta tapahtuneen. Kuitenkin esimerkiksi lapsen fyysinen kurittaminen (tukistaminen, tai sormille näpsäyttäminen) on rikos.

Ohjelmaa katsoessani mietin, että näinköhän tässä jossain vaiheessa otetaan puheeksi myös kristillinen kaste. Sehän suoritetaan myös useimmiten vauvaiässä, silloin kun lapsi ei vielä itse voi ilmaista suostumustaan. Ja kyllähän se sieltä tuli, Suomen juutalaisyhteisön johtajan (?) toimesta. Hän ilmeisesti koki, että on täysin sama asia tehdä leikkaus kuin valella päähän vettä. Mielestäni näissä kahdessa rituaalissa on kuitenkin selkeä ero. Esimerkiksi vauvana kastettu ja kirkkoon liitetty lapsi voi myöhemmin päättää erota kirkosta. Ympärileikattu poika ei (kai) voi päättää "perua" ympärileikkausta ja istuttaa esinahkaa takaisin paikoilleen. Kastetta ei pääsääntöisesti voi suorittaa ilman molempien vanhempien suostumusta - ellei kyse ole yksinhuoltajuudesta. Ilmeisesti ympärileikkauksen voi. Ja ihan tuomioistuimen hyväksynnän alla. (esimerkkitapauksessa kun rikosta ei nähty tapahtuneen, sillä ympärileikkaus kuului osana isän kulttuuriin - viis siitä, että se ei kuulunut äidin tai lapsen kotimaan kulttuuriin).

Ohjelman jälkeen jäi päällimmäisenä tuntemuksena pinnalle hämmennys ja jonkinlainen suru. Tilanne tuntuu erittäin ongelmalliselta. Vauvojen uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus ei tunnu hyvältä - siinä aiheutetaan turhaa kipua pienelle ihmisenalulle ja tehdään jotain peruuttamatonta. Toisaalta, sen totaalinen kieltäminen johtaisi luultavasti vain siihen, että yhä enemmän nuo leikkaukset suoritettaisi kotioloissa vailla kunnollisia välineitä ja tietämystä. Minun on myös vaikea uskoa, että islaminuskoiset tai juutalaiset luopuisivat ihan tuosta noin vain vanhoista perinteistä - ja vain siksi, että Suomen laki kieltää.


tiistai 18. syyskuuta 2012

Pikkusieluisuutta

Kaikenlaisia asioita sitä saattaa miettiä unta odotellessa. Viime yönä pohdiskelin sanaa pikkusieluisuus, ja sitä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Ihan puskista ei tämä ajatus tullut, luin iltalukemisena kirjaa, jonka tapahtumista tuo sana tuli mieleen.

Siinä oli kasa henkilöhahmoja, joista yksi oli "triksteri", aina hauskuuttamassa ja yleensä muiden kustannuksella. Moni sai kokea tulleensa naurunalaiseksi, mikä ei tietenkään tuntunut heistä mukavalta. Muut suuttuivat ja tulivat katkeriksi tuota yhtä kohtaan. Sulkivat hänet ulkopuolelle ja yrittivät kaikin keinoin kostaa kokemansa vääryydet. Katkeruus oli niin suurta, että triksterin suvun läheistenkin joutuessa vaaraan, ei apua näiltä kavereilta löytynyt... kostettiin sukupolvelta toiselle. Ajattelin lukiessani, että onpa pikkusieluista.

Sen jälkeen pyörittelin hyvän aikaa mielessäni kysymystä, mistä tuo sana on saanut alkunsa. Onko anteeksiantamattomilla pienempi sielu kuin muilla? Miten sielu edes käsitetään? Olenko itsekin toisinaan pikkusieluinen?

Mitä tulee mieleen sanasta "pikkusieluinen"? Itse yhdistän sen pikkumaiseen, oman navan tuijottajaan jonka on vaikea antaa yhtään mitään anteeksi. Hän haluaa aina olla oikeassa ja muita näkökantoja ei suvaita. Näkökenttä on pieni, elämänpiirikin muodostuu pieneksi mutta ongelmat suuriksi (liittyen muuhun maailmaan).

Synonyymisanakirja antaa tulokseksi sanoja kuten ahdasmielinen, pikkumainen, omahyväinen ja poroporvari.  Viimeisin oli yllättävä, joten pitipä katsoa myös sen määritelmä (sovinnainen, vanhoillinen). Mikä sitten on sielu? Wikipedia kertoo asiasta näin: "Sielu on nimitys, jota käytetään ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon väitetystä tajuisesta, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta". Pikkusieluisella on siis vajautta henkisissä toiminnoissa?

Onko pikkusieluisen vastakohta suurisieluinen? Ja millainen sellainen suurisieluinen ihminen oikein on? Avarasydäminen, maailmaa syleilevä, terveellä tavalla nöyrä?

Ehkä oleellisin kysymys kuitenkin aina kuuluu "Kumpaa itse edustan?"


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pettäjien sivut

Hämmennys valtaa usein tajuntani... varsinkin tänään, kun lueskelin uutisotsikoita ampparit.com palvelusta. "Uusi pettämissivusto kiinnostaa suomalaisia: Satojatuhansia kävijöitä!" - Anteeksi mitä?

Muistan kuulleeni jo aiemminkin tällaisesta palvelusta - liekö sitä ihan radiossa tahi jossain muussa mediassa mainostettu. Kuulostaa inhottavalta, kurjalta, ahdistavalta. Onko tarpeen perustaa oikein internetsivusto helpottamaan pettämistä? Sanotaan, että tapahtuuhan sitä pettämistä muutenkin, sivustolla tai ilman. Se onkin varmasti aivan totta - mutta väittäisin, että kynnys pettämiseen madaltuu huomattavasti "pettäjäsivuston" kautta.

En oikein voi mitenkään päin kokea tätä hyväksi kehitykseksi yhteiskunnassamme. Millaisen viestin tällaisen sivuston hyväksyminen antaa meistä ihmisistä? Olemme omaan napaan tuijottajia, emme välitä toisen ihmisen tunteista, etsimme nautinnon muualta kun oma parisuhde tuntuu ongelmalliselta. On helpompi paeta vaikeita asioita kuin yrittää ratkoa niitä. Mielummin kulissiliitto kuin rehellinen ero. Jännitystä elämään hinnalla millä hyvänsä - se mistä ei tiedä ei voi satuttaa.

En voi väittää olevani itse puhdas pulmunen mitä pettämiseen tulee. Olen ollut nuori, tyhmä ja ajattelematon aikanani. En ole siitä ylpeä, en muistele ilolla. Suhteeni oli jos vuosia pikkuhiljaa ajautunut totaaliseen umpikujaan ja rakkaudettomuuteen - mutta en ole koskaan ajatellut, että se olisi syy (hyvä tai huonokaan) tai peruste siihen mitä tein. Oma oloni oli teoistani johtuen masentunut, ahdistunut ja surullinen. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Miksi siis nyt kannustetaan sellaiseen?

Voin uskoa, että jos tilanne omalla kohdallani olisi jatkunut pitkään, olisin varmasti turtunut... ihminen sopeutuu ja tottuu. Muuttaa ajatusmalliaan ja moraaliaan pikkuhiljaa. Joku voisi luonnehtia sitä sielun kuolemiseksi.

Miksi edesauttaa sellaista pettäjille suunnatun sivuston kautta? Eikö se ole sama kuin myydä heroiinia julkisesti netissä - "tule ja kokeile!" - yleisesti hyväksyttynä vaihtoehtona, jos sattuu elämässä olemaan tylsää tai muuten vain masentavaa?

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

torstai 6. syyskuuta 2012

Vapaaehtoinen!

Vapaaehtoistyö - kuulostaa ylevältä ja hienolta, sellaiselta jota näkee elokuvissa. "Harrastan vapaaehtoistyötä, käyn kerran viikossa auttamassa paikallisessa ruuan jakelu paikassa." Monesti olen miettinyt, että haluaisin itsekin auttaa ja kantaa korteni kekoon. Olla hyödyksi ihan vain hyvää hyvyyttäni, ilman palkkaa.

Mutta eipä ole tullut koskaan oltua muualla kuin tuttavien talkoissa auttelemassa. Ei ole osunut koskaan silmiin tilaisuutta ja hommaa. Mietinkin, että mistähän vapaaehtoistöitä voisi edes etsiä tässä maassa. Ne tuntuvat olevan jossain erilaisten yhdistysten sisällä, pienessä piirissä. Ehkä tämä mielikuva on väärä, mutta muustakaan en tiedä. Tai oikeastaan en ole aikaisemmin tiennyt.

Nyt kuitenkin eräänä päivänä netissä surffaillessani osui silmiini sanat "Suurella Sydämellä - vapaaehtoistyö". Se on nettisivusto, johon on koottu erilaisia vapaaehtoistöitä eri paikkakunnilla. Sellainen käsitys tuli, että nuo työt ovat seurakuntien organisoimia. Pieni toivon kipinä heräsi. Että osaisikohan sitä. Aika moni toimi näytti olevan sellainen, joka ei mitenkään sido työhön ryhtyjää, voi käydä vaikka vain kerran, tai jos haluaa niin säännöllisemminkin. 

Uskaltaisiko sitä rekisteröityä vapaaehtoiseksi? Jotenkin on sellainen kutina, että siitä saisi itse vähintään yhtä paljon kuin autettavakin.

Toivottavasti tuo systeemi on toimiva.. eikä niin, että kun kysellään "Onko vapaaehtoisia?", nähdään vain paljon maahan painuneita katseita ja yritystä "olla niinkuin ei olisikaan." :) Sen varmaankin näkee vain, kun kokeilee!


tiistai 28. elokuuta 2012

Tekemisen puutetta?

Viimeaikoina olen useasti törmännyt ilmiöön "kaikki paskaksi". Sitä kuulee naapuruston jutuissa, tuttavien kanssa kahvikeskusteluissa sekä uutisoinneissa. Nuoriso juhlii ja samalla hajottaa kaiken ympärillään. Tänään viimeksi osui silmään uutinen kahdesta 13-vuotiaasta pojasta, jotka olivat tekemisen puutteessa kivittäneet ja hajottaneet museovaunun ikkunoita.

Ei voi kun kysyä että miksi.

Tiedän, että ihmisessä on kai jotenkin sisäsyntyisenä taipumus hajottaa. Näet kauniita saippuakuplia, mikä on ensimmäinen reaktiosi? Luulen että suurin osa alkaisi rikkoa niitä. Se on hauskaa. Mutta miksi? Miksi kauniita asioita pitää rikkoa? Miksi ylipäätään mitään pitää rikkoa?

Aikuisille kehittyy käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisen omaisuutta ei saa hajottaa tai siihen kajota. Varmasti nuorillakin on tämä tieto, mutta jostain syystä katsotaan, että esimerkiksi yhteisön yhteinen omaisuus ei ole kunnioittamisen arvoista. Ainakin kotipaikkakunnalla saa jatkuvasti päivitellä sitä, että taas on urheilukentällä/keskustassa/koululla hajotettu paikkoja viikonlopun aikana. Samalla arvellaan sen johtuvan siitä, ettei nuorilla ole tekemistä - vaan kun sitä tekemistä yritetään järjestää, johtaa se paikkojen rikkomiseen.

Onko oikeasti niin, että ainoa mielekäs tekeminen on pullo toisessa kädessä paikkojen rikkominen? Onko taustalla pettymys yhteiskuntaa kohtaan, vai onko se vain kertakaikkista järjen puuttumista?

Kun aiheen tiimoilta järjestetään keskutelutilaisuuksia vanhemmille, käy selväksi, etteivät nämä paikkoja hajottaneet nuoret ole kenenkään lapsia. Ne ovat muiden lapsia. "Meidän nuoret eivät tuollaista tee, muiden pitää miettiä miten lapsiaan kasvattavat!" Mutta kuinka moni voi oikeasti käsi sydämellä sanoa, että tietää mitä oma lapsi iltaisin puuhailee silloin kun on kavereiden kanssa ulkona?

Minun on ehkä helppo sanoa, että kunnioitus esimerkiksi kunnan tai kaupungin omaisuutta kohtaan opitaan kotoa. Ei ole omia lapsia. Mutta jotenkin ajattelisin, että ne moraalisäännöt ja asenteet kuitenkin lopulta voidaan sinne kotiin jäljittää. Toki kaveripiiri aina vaikuttaa - mutta kuinka paljon - siihen mielestäni voidaan kotikasvatuksella vaikuttaa.

Omaa nuoruutta yritin muistella, eikä tullut yhtäkään tapausta mieleen, jossa olisin edes kuullut kenenkään hajottaneen mitään omaisuutta. Ehkäpä sitä tapahtui. Ehkä sain varttua pumpulissa.

perjantai 24. elokuuta 2012

Kuulumisiä menneisyydestä

Löysin vanhan päiväkirjani. Sellaisen joka kertoo erään nuoren naisen elämästä eron jälkeen. Lueskelin sitä lähes transsissa. Olenko tuo kirjoittaja minä? Onko tuo ollut minun elämää? Miten se voi tuntua nyt niin kovin kaukaiselta?

Päiväkirjaa kirjoittava nainen paljastaa yllättävän paljon itsestään teksteissään. Ja toki se onkin päiväkirjojen tarkoitus, että voi kirjoittaa avoimesti kaikista ajatuksistaan. Mutta veikkaanpa, ettei kirjoittaja tiennyt silloin että tämä lukija lukee tekstistä enemmän kuin mitä siihen on kirjoitettu.

Vanhan päiväkirjan lukeminen on todellinen oppimiskokemus. Opin itsestäni ja elämästäni - en ehkä siitä, mitä se on nyt, vaan siitä mitä se on ollut. Aika avaa tekstiä, ja näen selvemmin asioita, jotka silloin olivat minulta piilossa.

Ja lisäksi huomaan, ettei elämäni ole ollut tylsää... tuosta elämästä saisi vaikka pienen tv-sarjan. Oikeastaan uskomatonta, että sitä on silloin(kin) toisinaan ajatellut, että elämä on aina jossain muualla. Elämä on tässä ja nyt. Ainakin silloin. Ainakin sen ikäisenä ja siinä elämäntilanteessa.

Ja onhan se nytkin.

Melkein harmittaa, että lopetin sellaisen varsinaisen "oikean" päiväkirjan kirjoittamisen syyskuussa 2006. Nyt kun tarkemmin mietin, niin päiväkirjan jälkeisiinkin vuosiin on mahtunut monenlaista. Sellaistakin josta haluaisin omia sen hetkisiä ajatuksia lukea nyt myöhemmin. On mielenkiintoista saada tutustua itseensä.

lauantai 11. elokuuta 2012

Turhautuminen

Ihminen on herkimmillään sairastaessa. Niin kai se useimmiten on, eikö? Itse ainakin huomaan, että sitä tuntee oman heikkoutensa ja pienuutensa jotenkin niin konkreettisesti. Varsinkin silloin kun yrittää etsiä itselleen apua. 

En ole ikinä pitänyt lääkärille hakeutumisesta. Olisi liioittelua sanoa, etten pidä lääkäreistä, sillä pidän paljonkin kaikista niistä lääkäreistä, jotka ovat kuunnelleet, ottaneet tosissaan ja yrittäneet auttaa. Lääkärille hakeutuminen taas on turhauttavaa.

Mistä tietää, minne pitää soittaa? Työterveyteen, terveyskeskukseen/-asemalle, päivystykseen sairaalalle, poliklinikalle, minne? Luulisi, että kun soittaa johonkin näistä, niin sieltä osataan ohjata oikeaan suuntaan.

Itse olen nyt ravannut tämän loppukesän näissä terveyskeskuspäivystyksissä. Sieltä on sisukkaasti tarjottu antibioottikuuria, ja pakon edessä sitten pientä lievitystä vaivaan (bartholinin kysta) neulalla.  Mietin mielessäni, että eihän se näin voi olla?! Miksei päivystyksestä pääse erityislääkärille, joka voisi asialle jotain tehdäkin?

Viimein sitten rohkaisin mieleni, ja soitin sairaalalle (ensiapuun, kun en muuta keksinyt, ja sieltä olin saanut avun keväällä kun vaiva kasvoi megalomaanisiin mittasuhteisiin). Selvisikin, että siellä tiedoissani luki "Ei kannata hakeutua terveyskeskuksiin tms., sillä siellä ei osata auttaa. Voi tulla suoraan -ilman lähetettä- poliklinikalle, jos vaiva uusii."  ...  Niin ... Voi kun olisin tiennyt tämän. Voi kun nuo päivystävät lääkärit olisivat tienneetä tämän. 

Minä oikeasti luulin, että kaikki saman alueen lääkärit näkevät kaikki potilastietoni yms. Olen joskus jopa jonkun lupalapun allekirjoittanut aiheesta. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos ei itse tarvitsisi sairaana ollessaan pitää huolta siitä, että lääkärillä on kaikki mahdollinen tieto. Ja jos tarvii, niin voisiko palata johonkin vanhaan potilaskorttijärjestelmään. Sellaiseen, jossa olisi jokaisella oma vihko, johon lääkäri sitten kirjoittelee ja jonka potilas pitää itsellään aina mukana...

Noooh, 
sainpa kuitenkin nyt tietää vihdoin ja viimein miten minun tulee toimia. Sain ajan poliklinikalle maanantaihin. Ja lohduttavana tietona vielä sen, että jos vaiva pahenee, voi tulla milloin vain. Heillä on päivystävä lääkäri ympäri vuorokauden siellä. Ja siinä kaikki mitä oikeastaan tarvitsen. Tieto siitä, että tulen saamaan ihan oikeaa apua. Joko sitten alkuviikosta, tai jos tulee hätä, niin heti.

Nyt tässä vain arvon, että mahtaakohan se hätä tulla kuitenkin jo ennen maanantaita. Patti se vaan kasvaa ja kipeytyy... tällä vauhdilla olen tuskissani huomiseen aamuun mennessä. :/

perjantai 10. elokuuta 2012

Siirtymä

Blogi siirtyi nyt tänne bloggeriin. Vuodatus ei tuntunut palvelevan - tökki ja herjasi - ei toiminut.

Nyt alkaa siis uuden opettelu ihan teknisestikin, katsotaan millaiseksi tämä blogi tästä vielä kehittyy. Ihan jo ensinäkemältä näyttäisi aika mukavalta asetuksien ja määritysten suhteen. Kaikki löytyy suhteellisen helposti, enkä vielä ole repinyt yhtäkään hiusta päästäni. Jopa blogin siirtäminen vuodatuksesta tänne onnistui muutamalla napinpainalluksella. Huisaa!

Se mitä katosi siirron myötä, oli tunnisteet. Siinäpä sitä onkin näpyttelemistä jos elämästä muutoin tekeminen loppuu.

torstai 9. elokuuta 2012

Sairastamista


Loppukesä on ollut yhtä sairastamista. Ei oikein kesäfiilis pääse pinnalle, kun saa kipuilla ja ravata vastaanotolla, se siitä kesälaitumille kirmailusta.



Se vanha vainooja pääsi jälleen niskan päälle. Vaikka kuinka uskoin ja toivoin, että saisin olla vaivalta rauhassa ainakin vuoden tai jopa kaksi, niin toisin kävi. Bartholinin rauhanen, tai itseasiassa kysta, ärtyi vain kolmen kuukauden tauon jälkeen. Kun sairaalassa sanottiin toukokuisen operaation jälkeen että vaiva voi kyllä uusia, en ajatellut että se sitä tekisi vuoden sisällä. Vaan sen se teki.



Tällä kertaa olin vielä nopeampi hakeutumaan hoitoon. Heti kun ensimmäiset oireet painoivat päälle hakeuduin lääkärille, joka sitten määräsikin antibiootin. Kivut kasvoivat yllättävän nopeasti, jo seuraavana aamuna ryntäsin päivystykseen vaatimaan puhkaisua. Pienen suostuttelun jälkeen sinne pääsinkin. Sanoivat ensin että, "ei se lääkekuuri ole vielä ehtinyt auttaa, jos tulisit parin päivän päästä jos vaiva ei helpota." Kun tarpeeksi kauan vakuuttelin, että tiedän miten tämä etenee sillä viimekerrasta on niin vähän aikaa, pääsin lääkärin pakeille. Paise puhkaistiin neulalla ja märkää sieltä tuli järjetön määrä. Eipä ole ihme, että tekee kipeää!



Turhautuminen tässä jo iskee. Eihän se voi olla niin, että saan muutaman kuukauden välein tuosta vaivasta kärsiä ja juosta lääkärillä! Vaiva on erittäin epämiellyttävä silloinkin, kun se ei ole varsinaisesti kipeä. Ja vaikuttaahan tuo jo melkotavalla parisuhteen intiimimpään puoleen - rajoittaa kovasti ja paljon.



Ilmeisesti minun pitäisi jotenkin päästä operaatioon, jossa poistettaisi tuo kysta. Sen voi kuuleman mukaan tehdä, kun tulehdus rauhoittuu... Nyt vaan tuntuu siltä, että vaikka paise on puhkaistu ja antibiootti päällä, ei se ikävän tuntuinen patti katoakaan niinkuin keväällä. Pelko hakkaa takaraivossa, mitä jos se pian taas alkaa paisumaan.



Pääseekö tästä vaivasta ikinä eroon?

torstai 2. elokuuta 2012

Blogia ei ole...


..vai onko sittenkin?



Liian pitkä kirjoittelutaukoko tässä on takana, kun yrittäessäni tiirailla tilastoja väittää masiina että "Blogia ei ole!". Tiedän kyllä, että tulee kirjoiteltua harvakseltaan, mutta että niin harvoin! Poissa päivitysjonosta, poissa internetmaailmasta?



Lienee kuitenkin vain jokin bugi... ehkäpä se korjaantuu itsekseen. Tämä ratkaisu minulla on käytössä moneen muuhunkin tietotekniseen ongelmaan, ja yleensä se aina toimii.



Taidan siis vetäytyä takaisin kesälaitumille ja tulla vilkuilemaan blogiani sitten syksymmällä. Harmaat päivät yleensä lisäävät bloggailemisen tarvetta... kesällä sitä vaan on ja nauttii!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kröähhh!!


Pitkästä aikaa tuli yllättäen ylimääräistä aikaa kirjoitella blogia. Heräsin klo 3.50 siihen, että hengitys vinkuu ja rohisee. Allergiaa. Siihen ei sitten muutama yskäisy ja nenän niisto auta (vaikka ainahan sitä yrittää), vaan on pakko nousta ylös ja keittää kupillinen teetä. Teekupin äärellä sitten yskiä ja niistää, niistää ja yskiä, kunnes röörit on tarpeeksi avoinna nukkumiseen.



Taitaa olla joku uusi pölyttäjä taas toiminnassa, sillä näitä yöllisiä allergiavaivoja ei ole ollut moniin moniin kuukausiin. Allergialääkkeitä napostelen kyllä ympäri vuoden, kun on tuo kissakaveri talossa. Se onkin todella fiksua asustella allergisena ihmisenä kissan kanssa, mutta kun se muutti puolison mukana eikä siitä kyllä raaski luopuakaan. Kissa-allergia on huomattavasti helpottanut vuosien mittaan, mutta keväisin ja kesäisin oireet palaavat tai pahenevat. Syytän siitepölyjä.



Pitäisi varmaan syyttää myös itseä, sillä siivoukset on taas jääneet vähemmälle kesärientojen myötä. Säännöllinen imurointi ja petivaatteiden vaihto olisi erittäin suositeltavaa... Pitänee tarttua itseään niskasta kiinni heti töiden jälkeen ja laittaa tämä asia kuntoon. Ehkä ne allergiaoireetkin siitä taas helpottavat.



                                     





maanantai 28. toukokuuta 2012

Kaunis maailma


Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille... ja mielenvapaus, ja mielenvapaus...



On helppo nähdä maailman kauneus silloin kun aurinko paistaa ja omassa elämässä on kaikki suurinpiirtein kohdallaan. Mutta on vaikeaa nähdä maailman kauneus silloin, kun uutiset kertovat siitä miten aikuinen ihminen ajelee tahallaan lasten päälle autolla, nuori mies ampuu silmittömästi väkijoukkoon ja tappaa sekä vakavasti vahingoittaa muita ihmisiä ja nuori tyttö tekee itsemurhan koulukiusaamisen vuoksi.



Kertovatko nämä uutiset jostain tämän ajan ilmiöstä, vai onko kauheita asioita tapahtunut aiemminkin? Varmasti ihmisen kyky tehdä kauhistuttavia tekoja on vakio. Uskon että jokainen meistä on kykenevä vahingoittamaan toista ihmistä ja itseä. Se, mikä vaikuttaa siihen, että kaikki eivät tuollaisia uutisiin nousevia tekoja tee on luultavasti ympäröivien olosuhteiden, ihmisen sisäisen herkkyyden, kasvatuksen, mielenterveyden tai "mielenvapauden" summa. Nyt varmasti moni sanoisi, että ei itse koskaan kykenisi tapaamaan toista ihmistä...



Kuinka moni muistaa vielä Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan? Tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat? Tavalliset ihmiset ilmiantoivat naapureitaan ja tuttaviaan, ehkäpä olivat jopa itse toteuttamassa murhia. Syö, tai tule syödyksi. Lyö tai tule lyödyksi. Tapa, tai tule tapetuksi. Emme voi mitenkään tietää miten itse käyttäytyisimme vastaavanlaisessa tilanteessa, jos sellaiseen joskus joutuisimme.



Kansanmurhasta, jonkinlaisesta joukkohysteriasta tai aivopesusta (miten nuo kansanmurhat haluaakin sitten tulkita) on vielä pitkä matka esimerkiksi yksittäiseen kouluammuskeluun. Mutta luulen, että jonkinlainen pakko sielläkin on taustalla. Vääristynyt ja sairas, ahdistava, pelottava pakko. Mikä ajaa ihmisen tuollaisiin tekoihin? Mikä tässä maailmassa on sellaista, joka opettaa nuoren tai aikuisenkin siihen, että kun itsellä on paha olo, on se purettava muihin. Mistä juontaa juurensa ajatus, että kun itse kärsii, on muidenkin kärsittävä?



En usko että on olemassa mitään yksittäistä ihmeratkaisua siihen, miten laivan voisi kääntää tästä nykytrendistä pois. Mutta jotenkin toivoisin, että sellainen entisaikojen "koko kylä kasvattaa" tulisi takaisin. Yhteisöllisyys, toisen ihmisen huomioiminen ja naapurista välittäminen. Nykyään kun tuntuu, että kaikenlainen välittäminen on kyttäystä, naapurin lapsen opettaminen on lähes rikollista ja kuulumisten kyseleminen tungettelua. Yksityisyydesta alkaa tulla jo vankila, joka takaa sen, että on mahdollista elää yhteisössä niin ettei kukaan tunne sinua tai sinun elämääsi. Yksityisyys muuttui yksinäisyydeksi, eristäytymiseksi ja ehkäpä jopa sellaiseksi omaan napaan tuijotteluksi. On olemassa vain Minä.



Niin... mitä tapahtuukaan maailmassa, jossa on ainoastaan Minä. Minä ja minun tuntoni. Ei ole Sinua, ei Niitä, ei Häntä. Vain Minä. Silloin kukaan ei ymmärrä, ketään ei kiinnosta, millään ei ole merkitystä (paitsi Minulla).



Mutta entäpä jos olisikin Sinä? Jos huomaisimme toisen ihmisen, olisimme kiinnostuneita, yrittäisimme ymmärtää, jollain olisi merkitystä...



Aina voi unelmoida. Ja ehkä kuitenkin maailma on kaunis ja hyvä elää...



 

torstai 10. toukokuuta 2012

Pää kainalossa lääkäriin


Opinkohan viimein hakeutumaan ajoissa hoitoon? Ainakin nyt tuntuisi siltä, että oppi olisi saattanut mennä jo perille. 



Olen kärsinyt vuosia tukkeutuneesta Bartholinista (vai olikos se jo kysta) - useimmiten vähemmän ja toisinaan vähän enemmän. Patti muodostui jo osaksi elämää, ja siihen tavallaan tottuikin. Pari vuotta sitten se tulehtui, mutta hoitui antibioottikuurilla taas takaisin ruotuun. Kyllähän se elämää pienesti haittasi jatkuvasti, mutta ei niin paljoa että olisin "vaivautunut" menemään lääkäriin.



Joku aika sitten kuitenkin tuo patti alkoi oireilla. Se tuntui kipeytyvän ja kasvavan. Yritin varata aikaa lääkärille, mutta kovasti olivat varattuja ja sain ajan vasta viikon päähän. Ajattelin, että kyllähän se menee näinkin - pystyn vielä toimimaan, työskentelemään ja elämään kohtalaisen normaalisti särkylääkkeen avulla. Seuraavana päivänä kivut olivat kuitenkin jo sietämättömät. Patti oli kasvanut yhden yön aikana lähes kaksinkertaiseksi, eikä ollut enää olemassa asentoa jossa olisi voinut olla. Huusin, itkin ja kirosin yksin kotonani. Soitin lääkäriä uudelleen, nyt itkuisena ja hädässä. Aika löytyikin samalle päivälle.



Ystäväni sain itselleni kuskiksi sekä henkiseksi tueksi. Hän sai kuunnella tuskaisia ääntelyjäni ja itkuani koko matkan lääkäriin. Yritti lohduttaa ja saada ajatuksiani kivusta pois. Olen siitä kiitollinen! Lääkäri passitti polille operaatioon. Kaikki se liikkuminen - istuminen, käveleminen, seisoskelu - sai kivun määrän nousemaan entisestään. En muista koskaan olleeni niin kipeä. Hoitajien ohjeet ja neuvot eivät tahtoneet mennä ymmärrykseeni asti, mutta sen verran ymmärsin että "makaa tässä, lääkäri tulee kyllä katsomaan, kunhan saamme hänet kiinni". 



Pari tuntia siinä meni. Kun sitten viimein pääsin operoitavaksi ei operaatio enää pelottanut (niinkuin olin sitä joskus aikaisemmin pelännyt - silloin kun ei ollut kipuja ja patti oli siedettävissä). Operaatio sujui - ei nyt ehkä mallikkaasti kun puudutus ei toiminut ja tilanteen suuruus yllätti lääkärinkin - ja yhdestä veitsen liikkeestä kipu helpotti. Ompelun aiheuttamat kivut eivät enää tuntuneet suurilta vaikka puudutus ei toiminutkaan. Helpotus oli sanoinkuvaamattoman suuri ja ihana! Ja nytkin, vaikka haavakohta on hieman kipeä ja arka, ei tuo kipu tunnu miltään - onhan vertailukohtana jotain sellaista, joka sai minut itkemään ja huutamaan 12h yhteen soittoon...



Paljolta olisin varmasti säästynyt, jos olisin mennyt tuohon operaatioon jo silloin pari vuotta sitten kun sitä ensikerran suositeltiin. Vaan kun sitä on niin hölmö, että menee hoitoon vasta pää kainalossa. Silloin kun tuntuu, että ei enää kipua kestä. 



Nyt täytyy vaan pitää huolta siitä, että paraneminen tapahtuu oikeaoppisesti eikä tukkeumaa tulisi ainakaan ehti uudestaan. Ja jos tuo vaiva taas joskus palaa, niinkuin olen ymmärtänyt että se voi tehdä, hakeudun hoitoon välittömästi! Ei kannata antaa minkään vaivan kehittyä niin suuriin mittasuhteisiin...





Oppimispäiväkirjamerkintänä olkoon siis: "Hoida pienet vaiva, ettei niistä kasva isoja. Älä odota sitä, että toinen jalka on haudassa, kivut sietämättömät ja tuska suurin."

perjantai 4. toukokuuta 2012

Kevät tuli, lumi suli..


..puro sanoi: puli puli!



Ja samoin sanoo meikäläisen sydän. Pulisee ja pirskahtelee ympäriinsä - etsii pieniä askareita, joita puuhastella valoisien iltojen ratoksi. Tänä vuonna olen huomannut erityisen selvästi sen, että kun valon määrä lisääntyy, lisääntyy samalla myös energian määrä ja päivässä aktiiviset tunnit. Työn lisäksi jaksaa vielä jotain muutakin. Tulee suorastaan tarve ja hinku tehdä myös kotitöitä - rakentaa puutarhaa ja sisustaa kämppää. 



Samalla kun luonto herää uuteen eloon, herää myös ihminen. 



Nyt on myös se aika tässä suomalaisessa kiertokulussa, kun ihmisten ilmeet katukuvassa pikkuhiljaa muuttuvat happamasta valoisaksi ja lopulta suorastaan hilpeäksi. Jos haluaisi tehdä jonkun vähän rankemman vertauksen, niin voisi sanoa että me kaikki Suomessa asuvat omaamme kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Talviaika ollaan pohjattomassa kuilussa ja synkkyydessä ja kesällä sitten on aika pörrätä ja ilakoida.



Omat härväämiseni rajoittuvat tällä hetkellä tuonne maan multiin. Vaikka multapeukalo on kadoksissa kokonaan, niin pakkohan se on kokeilla josko sittenkin saisin uutta kukkaloistoa takapihalle. Ostin pussitolkulla erilaisia siemeniä ja nyt on työn alla kukkapenkkien perustus ja siementen istutus. Saapa nähdä tuleeko niistä koskaan mitään... Toisaalta, ihmeitä tapahtuu joka päivä - miksi ei myös minun puutarhassani!



Jos niitä ihmeitä tapahtuu, niin kesällä olisi tarkoitus nauttia mm. seuraavista kukkasista:

Maariankello, Komeaklarkia, Ruusupapu, Oopiumunikko, Köynnöskranssi, Perhoskukka, Tuoksuherne... 



Olo on kuin jouluna.. mitähän sieltä maasta putkahtaa, vai putkahtaako mitään.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Posiition vai negaation kautta?


On useita tapoja kertoa ohjeita tai muuten vain jutustella. On mahdollista sanoa "Tänään en ole tehnyt mitään" tai "Tänään olen vain ollut". Ohjeistuksissa voi luetella asioita, joita ei saa tehdä - tai kertoa miten olisi hyvä tehdä. Kiellotkin voi oikeastaan sanoa ilman kieltosanaa. "Älä naura" vs. "ole nauramatta"  tai "ei saa nauraa" vs. "saa olla totisena" tms. 



Omassa tavassa kommunkoida voi olla vaikea huomata sitä, mitä kautta tuo asioita esille. Kun nyt mietin omia puheitani ja tapaani puhua ihmisille, en osaa sanoa kumpaa tapaa käytän. Mutta ehkä näistä blogikirjoituksista voisi jo jotain päätellä. Tämä aihe nimittäin pätkähti päähäni kun katselin viimeisimpiä otsiokoitani. Suurin osa taisi sisältää jonkun negatiivisen sanan. 



Luulen, että käytettyihin sanoihin vaikuttaa kovasti kulloinenkin mielentila ja esim. vuodenaika. Varsinkin jos on oikein pahalla tuulella, tulee käytettyä normaalia enemmän kielteisiä lauseita. Hyvällä tuulella taas sitä kallistuu positiivisiin ilmaisuihin. Mutta voisiko se toimia myös niin, että mitä enemmän yrittää puhua ja kommunikoida positiivisten sanojen kautta, sitä positiivisemmalla mielellä pysyy? Ja tietysti myös levittää positiivista asennetta ympärilleen siinä samalla.



Jos mietimme enemmän mitä saa tehdä kuin mitä ei saa tehdä - minne voi mennä, kuin minne ei voi mennä - mikä on mahdollista, kuin mikä ei ole mahdollista, niin olisiko silloin jollain tavalla koko elämämme toivorikkaampaa?



Sitä täytyykin alkaa opetella - jospa aloittaisi ihan ensiksi siitä, että yrittää joka kerta kun kuulee tai näkee kiellon (tai on itse sellaista lausumassa) kääntää sen jotenkin positiiviseen muotoon. Esim. jos työkaveri soittaa huonoon aikaan, voisi sanoa "Hei, voisin soittaa sulle vähän myöhemmin - silloin olisi parempi puhua!" ja jättää sen "en voi nyt puhua" pois....

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kellä on suurin näppylä?


Ihmisillä on tapana kilpailla mitä ihmeellisimmistä asioita, ja mitä oudoimmissa tilanteissa. Välillä tuntuu, että koko elämä on yhtä kilpailua. Erityisesti silloin, kun keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia.



Ehkä ihmeellisintä tuossa kilpailussa on se, että useimmiten se kohdistuu asioihin, jotka eivät ole sellaisia joissa välttämättä kukaan oikeasti haluaisi olla "paras". Kilpaillaan siitä, kellä on eniten töitä - kuka on väsynein ja lähimpänä burn outia.Kilpaillaan siitä, kenellä on kipeimmät niskat ja pahimmat päänsäryt. Kilpaillaan siitä, kuka on saanut vähiten unta viimeisen viikon aikana tai kuka on heräillyt aikaisemmin hakemaan särkylääkettä kipuun.



En oikeastaan usko, että monikaan tekisi tätä kilpailua tietoisesti ja harkiten. Mutta varmasti tietynlaiseen kilpailuun jokainen joskus sortuu. Minäkin voin sen tunnustaa. Eipä siitä ole aikaakaan, kun tuttavani kertoi kuinka väsynyt hän on töistään - loma edessä, ja se tulee tarpeeseen. Jostain syystä en saanutkaan hillittyä itseäni, vaan aloin kertoa omasta väsymyksestäni, ja kaiken kukkuraksi lomakin on jo pidetty joten mitään helpotusta ei ole tiedossa. Aikomus ei ollut kilpailla siitä, kummalla on se suurin ja kipein näppylä - mutta sellaiseksihan tuo keskustelu sitten muodostui. Kumpikin luetteli vuorotellen väsymyksen aiheita ja kaikenmaailman kivut ja säryt mitä on tuntenut.



Minua alkoi ärsyttää, että pitääkö aina pistää paremmaksi, kunnes tajusin että itsehän olin aloittanut. Liian helposti sitä alkaa luetella omia "ongelmiaan" sen perään kun toinen on kertonut omistaan. Ehkäpä aluksi ajattelee, että "kerronpa, että ymmärrän - samoja kokemuksia on ollut", jonka toinen kokeekin hänen ongelmansa vähättelynä, joten ongelmasta pitää kertoa laajemmin ja syvemmin ja varmistaa että toinen ymmärtää sen vakavuuden. Ja näin kilpailutilanne on valmis!



Ehkäpä minunkin pitäisi oppia keskusteluissa ensin kuuntelemaan toisen ongelma loppuun - käsitellä sitä ja olla empaattinen - ja korkeintaan sitten (jos sittenkään) mainita omat kokemukset, jos on aivan pakko. Eihän kukaan pidä valittajasta! :)



Joskus kyllä mietin sitä, että miksi nuo kilpailutilanteet syntyvät vain tiettyjen ihmisten kanssa? Onko kyseessä vain toinen samanlainen keskustelija vai voisinkohan sälyttää syyn kilpailusta jonkun toisen harteille?



Loppuun totean, että minulla on kyllä suurin näppylä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kun sanat ja teot eivät kohtaa


Tekopyhyydeksikin sitä taidetaan sanoa. Sellaista viisaiden lauseiden ja ajatusten virtaa, jotka eivät koskaan ulotu sanojan omaan elämään saakka. Opetetaan muita, muttei oikein osata itse. On helppo puhua siiten, miten pitäisi olla, mutta teot ovat vaikeampi rasti.



Itse teen työtä instanssissa, jossa työnteon pitäisi olla nautinto - siis ainakin mikäli on uskominen työpaikan mottoihin ja opetuksiin. Kuitenkin harmittavan usein huomaa, ettei käytäntö vastaa sanoja. Osaksi syy on kai siinä, että ihmisiähän me kaikki ollaan. Virheisiin taipuvaisia. Ehkä on myös vaikea nähdä sitä, miten omat toimet näkyvät muille ihmisille - kun taas muiden ihmisten toimet ovat niin selkeästi meidän silmien edessä. On helppo sanoa että "älä tee noin, tuo on hölmösti tehty", mutta vaikea nähdä että itse toimii vielä hölmömmin. Tai kuten meillä töissä "saarnataan" siitä, miten ihmisiä tulisi kohdella, mutta on ilmeisesti aivan liian helppo unohtaa, että myös meidän tulisi osata kohdella ihmisiä niinkuin opetamme.



"Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa"

Kuka arvaa/tietää mistä sitaatti on?



Minulla on se näkysällä keittiössä pienessä taulussa. Välillä se osuu silmiini, ja tunnen piston sydämessäni... toisinaan päättäväisyyden puuskan. "Tänään yritän toimia enemmän kuin puhua."



Itse huomaan monesti tarttuvani maailman epäkohtiin arkisissa pohdinnoissani tuttavien kanssa. Kehotan ihmisiä panostamaan reilun kaupan tuotteisiin, lajittelemaan jätteitään, tekemään vastuullisia valintoja jotka edistävät kestävää kehitystä ja auttavat jotenkin poistamaan erilaisia kuiluja maailmassa. Vaan ehkäpä pitäisi enemmän keskittyä siihen, mitä itse teen. Jaksanko tutkia pakkausselosteita ja etsiä tietoa miten eri tuottajat tuotteensa valmistavat? Ehkäpä se joskus jää - aina ei jaksa vaikka tietää että niin olisi hyvä tehdä.



Ja kaikille maailmanparantajille (myös minulle) hyvä huomio on, että esimerkin kautta oppii parhaiten. Saarnajista tulee helposti tekopyhiä, sillä ihminen on vain ihminen. 



Älä puhu siitä, kuinka jokainen ihminen on saman arvoinen. Kohtele itse jokaista ihmistä saman arvoisena.



Tässä riittää opiskeltavaa vaikka koko elämäksi.





tiistai 13. maaliskuuta 2012

Missä se selkäranka oikein on?!


Kun johonkin jää koukkuun, on siitä vaikea päästä eroon. Tämän tietää jokainen - ja sen tietää vielä paremmin jokainen, joka on joskus ollut koukussa tai on edelleen koukussa (haluten päästä eroon tuosta asiasta).



Minä olen addiktoitunut moneen asiaan, mutta yksi niistä on sellainen josta todella haluaisin päästä eroon. Voisin mielelläni korvata sen vaikka jollain terveemmällä asialla. Olen myös yrittänyt monesti päästä tästä huonosta ja epäterveellisestä tavasta eroon, joskus jopa hetkellisesti onnistuen. Aina siihen kuitenkin palaa. Ihan kuin haluaisi tehdä itselleen pahaa.



Olen siis riippuvainen tupakasta. Pitäähän se nyt tunnustaa. Vaikkei haluaisi. En koe olevani tupakoitsija - se ei ole osa minua, ja koitankin salata riippuvuuteni muilta ihmisiltä. En ole seurassa tupruttelija, en baaritupruttelija.. olen salatupakoitsija.



Sitä on nyt kestänyt kymmenisen vuotta. Mahtuipa väliin pari pidempää taukoa, toinenk esti reilun vuoden, toinen puolisen vuotta. Viimeisin tauko kesti parisen viikkoa... ja olin jo lähes varma, että nyt se loppui. Pystyn siihen! Vaan ei, jostain löytyi puolikas aski, ja siitä se ajatus sitten lähti.



Mikähän siinä on, ettei tahdonvoima riitä. Vaikka kuinka päättää, että enää en osta, enää en polta, ei enää ikinä! Ei tee edes mieli! Niin kohta huomaan tallustelevani lähimmälle kioskille. 



Nyt nuoriso, tärkeä viesti. Jos kuvittelet voivasi vain hetken kokeilla - olla mukana porukassa ja kokea jotain yhteenkuuluvuutta tai egon nostatusta tupakan poltosta - niin voin kertoa, että se ei jää hetkeen. Siitä tulee vähintäänkin vuosia kestävä riesa. Siinä vaiheessa kun heräät, ja haluat lopettaa, ei se onnistukaan niin helposti. Edessä on ahdistuksen ajat... Älä siis koskaan aloita.



Se on vahva, joka vastustaa ryhmäpaineen tuomat kiusaukset. Tupakka on turha keksintö - toivoisin, ettei sellaista olisi koskaan keksittykään.



Aamen!

perjantai 27. tammikuuta 2012

Tarina elävästä elämästä


 Osui silmiini pieni pala historiaa, joka sai jostain syystä tipan linssiin. Se kosketti ja herkisti ja sai ajattelemaan, että olisipa omassakin elämässä ollut tuollainen kanssakulkija silloin lapsena...


Hannes Tiiran kirjoitus Satakunnan Kansassa 25.1.2012:


"Sokkee, polkee, puolsokkee!" Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin tahallaan likaojaan. Jos vain... olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä. Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään.



Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan. "Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla" sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin. Tytön ääni oven takaa: "Pekka, sä oot pihan Pressa"



 


Presidenttikisaan en enää halua ottaa kantaa (tulee kannanotot jo korvista ulos), mutta henkilöstä tuo kertoo paljon, ja en voi muuta sanoa kuin: arvostan! 


Jokainen teko, jokainen sana, joka on kaikenlaista kiusaamista vastaan, on äärimmäisen tärkeä. 

maanantai 23. tammikuuta 2012

Ei pidä uskoa kaikkea...


 Vaalien ensimmäinen kierros on eletty ja koettu. Monille se sisälsi iloa ja toivoa, toisille pettymystä ja hämmennystä siitä, mitä nyt sitten jatkossa tapahtuu. Moni jää miettimään, kenelle antaisi äänensä toisella kierroksella. Millaisia arvoja ja millaista kokemusta löytyy jäljellä olevilta ehdokkailta. Omalla kohdallani tilanne on helppo - kaksi suosikkiani on toisella kierroksella. 


Osalle kannatusjoukoista tuntuu ainoa tapa oman ehdokkaansa mainostamiseen ja esille tuomiseen olevan toisten ehdokkaiden mollaaminen. Ensimmäisellä kierroksella se jakaantui varmasti tasaisesti kaikille - Niinistö tosin sai mielestäni olla aika rauhassa, sillä jatkoon pääsy oli niin varma. Nyt on kuitenkin enää kaksi jäljellä. Kumpi saakaan enemmän rapaa niskaan?


Tämä kiusaamisen kulttuuri on ikävää. Se saa minut surulliseksi ja koen jonkinlaista epätoivoa suomalaista kansaa kohtaan. Miksi pitää keskittää luovuutensa rikkomiseen? 


Sosiaalisessa mediassa on levinnyt kulovalkean tavoin ehdokasvertailu, joka on jokseenkin arveluttava. Asialla on tällä kertaa Niinistön kannatusjoukoissa oleva ihminen. Tämä tosiaan vaikuttaa jotenkin oudosti myös siihen, miten suhtaudun itse ehdokkaaseen... siis Niinistöön. Sympatiani karisevat jokaisen Haavistoon kohdistuvan mollauksen myötä, vaikka tiedänkin ettei Sauli itse varmaankaan tällaista kampanjointia hyväksy.


Onko tosiaan mahdotonta käydä reilu "kisa"? Mikä aiheuttaa ihmisessä sen reaktion, että tulee tarve kehitellä jotain inhottavaa ja ikävää kohdistuen toiseen ihmiseen? Eikö riitä se, että jakaa niitä hyviä asioita joita kokee omassa ehdokkaassaan olevan?


Ja jos joku ei ole vielä törmännyt vertailuun, josta tämä kirjoitukseni kumpuaa, niin pistetäänpä se tähän...



 


Vertailun vuoksi haluan laittaa tähän CV:t, jotka on eduskunnan tiedoista kerätty (puolueettoman tahon toimesta)


 



 


Oma mielipiteeni on, että olkoon tuleva presidentti kumpi tahansa, on hän edustava ja pätevä siihen työhön. Molemmilla on omat vahvuutensa ja varmasti myös heikkoutensa. Nämä kaksi ehdokasta ovat jopa ihmeellisen samoilla linjoilla monissa asioissa, joten ns. arvojohtajuuskin on hyvissä käsissä (oma mielipiteeni siis). Toki painotuseroja löytyy, ja niiden mukaan on sitten kunkin valittava, kumpi olisi mieluisampi presidentti. Tai se pienempi paha.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Lunta tupaan...


 Jouluna sitä ehkä jopa hivenen kaipasin. Nyt toivon jälleen kerran, ettei sitä tulisi niin paljon. Joskus on liikaa, ja joskus liian vähän. Onko milloinkaan sopivasti?

Sattui silmiini vanha, mutta jotenkin ihanan elämän makuinen "päiväkirja" liittyen lumeen ja siitä aiheutuviin sivuvaikutuksiin. Pakkohan se on tänne liittää.

(varoitus: sisältää voimakasta kielenkäyttöä)

Tammikuun 1. klo 17.00



Lunta sataa. Ensilumi on sitten kaunista. Luonto tulee kauniin valkoiseksi ja mieli piristyy, kun ei ole enää niin pimeää.Tein vaimolleni ja itselleni kuuman rommitotin ja istuimme ikkunan ääressä katsomassa hiutaleiden leijumista kevyesti maahan ja peittämässä puun oksia.Todella kaunista.



Tammikuun 2.



Heräsin ja katsoin ikkunasta ulos. Koko maiseman peitti kristallinkirkas uusi lumi. Hieno näky. Jokaisella puulla ja pensaalla oli valkoinen kaapu. Tein talven ensimmäiset lumityöt ja nautin joka kolallisesta. Kolasin sekä pihan että jalkakäytävän. Myöhemmin päivällä teknisen viraston aura aurasi tien ja työnsi lumen portin eteen. Kuljettaja hymyili minulle ja vilkutti. Minäkin vilkutin hänelle ja kolasin portin taas auki.



Tammikuun 3.



Viime yönä satoi vajaat 15 cm lunta ja pakkasta on pari astetta.Pihakoivuista katkesi muutamia oksia lumen painosta.Tein lumityöt. Ja taas saatuani työt valmiiksi, tuli aura-auto. Lumi oli tällä kertaa ruskeanharmaata.



Tammikuun 4.



Sää lauhtui, lumi suli sohjoksi, joka jäätyi liukkaaksi, kun pakkanen taas laski. Kaaduin perseelleni jalkakäytävälle. 150 mk poliklinikkamaksua, mutta onneksi mitään ei ollut poikki. Sääennustus lupasi lisää lunta.



Tammikuun 5.



Yhä kylmää. Myin vaimon auton ja ostin maasturin, jotta hän pääsisi töihin. Auto liukui kuitenkin päin kaidetta ja oikea etukulma meni aika pahasti kasaan. Viime yönä satoi reilut 15 cm lunta. Molemmat autot ovat aivan suolassa ja kurassa. Tiedossa lumitöitä tänään. Se perkeleen aura ajoi meidän ohitse kaksi kertaa.



Tammikuun 6.



10 astetta pakkasta. Lisää tuota perhanan lunta. Pihalla ei ole yhtään puuta tai pensasta, joka ei olisi vahingoittunut.Sähköt oli poikki melkein koko yön. Yritin pitää talon lämpiminä kynttilöillä ja bensiinilämmittimellä, joka tosin roiskaisi hiukan yli, syttyi tuleen ja oli polttaa koko talon. Sain onneksi matolla tukahdutettua liekit, mutta sain toisen asteen palovammoja käsiini ja silmäripset ja kulmakarvat paloivat. Auto karkasi käsistä matkalla poliklinikalle ja hajosi lunastuskuntoon.



Tammikuun 7.



Tuota vittuperkeleen valkoista paskaa tulee koko ajan. Kaikki perkeleen vaatteet pitää olla päällä, jos haluaa käydä postilaatikolla. Jos saan käsiini sen kusipään, joka ajaa tuota aura-autoa, niin revin siltä sydämen rinnasta. Se on varmaan kulman takana kytiksessä ja odottaa, kunnes saan jalkakäytävän puhtaaksi! Sähköt yhä poissa. Vesijohto jäätyi ja näyttää siltä, ettei katto kestä lumen painoa.



Tammikuun 8.



Saatana, 12 perkeleen senttiä uutta vitun lunta ja vitun räntää ja vitun jäätä, ja herra yksin tietää mitä paskaa sitä taivaasta viime yönä tuli. Yritin osua aura-auton kuljettajaa jäähakulla, mutta se pääsi pakoon. Vaimo jätti minut. Auto ei lähde käyntiin. Luulen, että minusta on tulossa lumisokea. En pysty liikuttamaan varpaitani. En ole nähnyt aurinkoa viikkoihin. Ennusteissa luvataan lisää lunta. Viima tekee ilman purevaksi.



Perkele, muutan Espanjaan.

----

Täytyy myöntää, että talvilomaa odotetaan myös meidän perheessä jo kärsimättömästi. Kanaria kutsuu.