Hyvää matkaa...

Ei tarvinnut isoisän montaa viikkoa sairaalassa viettää, ennenkuin pääsi lepoon ja rauhaan. Tänä aamuna on isoisä nukahtanut viimeisen kerran. Isoisä jatkaa elämäänsä meidän muistoissamme ja uskon että hän on nyt paremmassa paikassa. 

 Lähti lentoon enkeli hellä taivaan,

tuli luokse väsyneen, sairaan.

Kosketti hiljaa posken nukkaa,

silitti hellästi hopeista tukkaa.

Nosti siivilleen hänet armaan,

vei turvaan paikkaan tähtien taa. 

Huoli ja suru on isoäidin puolesta, on varmasti vaikeaa jatkaa jokapäiväistä elämäänsä yksin. Onneksi hänellä on meidät läheiset ihmiset, lapset ja lasten lapset. On vain yritettävä parhaansa mukaan olla läsnä ja tukena kun elämä muuttaa muotoaan.

Muistoja

 Tänään sain kuulla ikäviä uutisia. Isoisäni tila on mennyt huonompaan päin ja hän on tällä hetkellä tajuttomana sairaalassa. Sain ohjeen, että pitäisi alkaa valmistella sydäntään suru-uutiselle. Mutta miten se tapahtuu?

Mielessä pyörää viimeiset kymmenen vuotta. Isoisä ei ole enää moniin vuosiin ollut se oma itsensä, johtuen dementiasta ja aivoinfarktin jättämistä jäljistä. Kun isoisä nyt viimeisimmän kerran joutui sairaalaan huonossa kunnossa (vielä tajuissaan kuitenkin, mutta toimintakyvyttömänä), tuli mieleeni kyllä ajatus, että olisiko jotenkin parempi että hän pääsisi pois kaikesta tästä. On vaikea sanoa, kuinka paljon isoisä on ymmärtänyt omasta tilastaan. Ihan onnelliselta hän kuitenkin on vaikuttanut, vaikkakin tavallaan poissaolevalta.

Pitää oikein terästää muistiaan, jotta saisi mieleensä millainen isoisä oli ennen dementoitumista ja muita vaivoja. Pitää melkein mennä lapsuuteen asti, jolloin vietin aina kesällä joitakin viikkoja "kaupungin mummolassa". Muistan isoisän ajamassa vanhaa ladaansa, viettämässä aikaa kerrostalon yhteisellä grillillä naapuruston kanssa. Muistan kun yhdessä kuunneltiin Reinikaista kasetilta ja naurettiin. Muistan että isoisä oli aina kiinnostunut harrastuksestani ja jotenkin ylpeä siitä että omassa suvussa jatkui hänellekin tärkeä musiikkiharrastus.

Isoisän ongelmana oli läpi elämän alkoholi. Muistan kyllä senkin. Vaikka se ei minun läsnäollessani niin näkynytkään, ja hän kohteli lapsenlapsiaan aina hyvin. Äitini kertomukset omasta lapsuudestaan kertoivat karua tarinaa alkoholin huonoista vaikutuksista. Alkoholi taisi olla lopullisena syynä myös isoisän terveyden huononemiseen, hän ei siitä täysin päässyt eroon kuin vasta parin viimevuoden aikana.

Muutos hiukan ärhäkästä, sanavalmiista ja terävästä isoisästä dementoituneeseen, tunneherkkään ja hiljaiseen isoisään tapahtui aika nopeasti. Oli suuri yllätys, että yhtäkkiä isoisä ei enää tiennyt mikä päivä tai edes vuosi oli menossa. Oli aikoja, ettei voinut olla varma siitä, että isoisä tunnisti läheisiään. Kun hänelle jutusteli, hän kyllä hymyili ja usein pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Pyysipä hän ennen dementoitumisen pahenemista anteeksi lapsiltaankin.

Ehkäpä voi sanoa, että isoisä on valmis. Ehkä minäkin olen niin valmis, kuin voi olla.

Koskaanhan ei voi tietää, miten asiat menevät. Voihan olla, että isoisä sitkeästi pitää kiinni elämän langastaan. Aika näyttää. Aikaa ei kuitenkaan ole kenelläkään loputtomasti, ja joskus tosiaan on niin, että elämä väsyttää ja kuluttaa niin paljon, että siitä voisi jo mielelläänkin laskea irti.

Suuri Ruokahuijaus

 Aamu-uutisia lukiessa sattui kohdalle artikkeli siitä, mitä meille Suomalaisille syötetään. Varsinaisesti mitään uutta tässä ei ollut, mutta pisti kyllä melkein vihaksi taasen. Lähinnä se, kuinka vaikeaksi tehdään ihmiselle ostaa "puhtaita" tuotteita. http://www.taloussanomat.fi/omatalous/2011/02/24/miksi-meille-syotetaan-tallaista-roskaa/20112692/139

Erityisesti hämmentää alun selitys sille, miksi meille tarjotaan niin paljon lisäaineilla kyllästettyä ruokaa tai lähestulkoon roskasta tehtyä ruokaa: "Ruokateollisuuden mukaan syy on meissä itsessämme; saamme sitä mitä haluamme." kysynnän ja tarjonnan laki siis, niin kauan kuin ihmiset ostavat sitä halvempaa "ruuatonta ruokaa", sitä myös meille ilomielin tarjotaan.

Mutta kuinka moni oikeasti haluaisi syödä kanannahkaa kun ostaa lihapullia, tai pelkkää vettä ja lisäaineita kun ostaa mehua? Eikö kysymys ole lopultakin siitä, miten tuotteita meille markkinoidaan ja kuinka hyvin on kerrottu mitä ruoka oikeasti sisältää. Todellisuus kun avautuu kuluttajalle vasta jos vaivautuu lukea sen pienellä kirjoitetun ja hyvin piilotetun tuoteselosteen. Esimerkiksi jos herkkuasi on mustat oliivit, voi tulla yllätyksenä että oliivit eivät oikeasti ole mustia vaan ne on värjätty seuraavalla tavalla: Vihreät oliivit pannaan lipeäkylpyyn. Sen jälkeen ne käsitellään hapolla, joka muuttaa värin. Seuraavassa vaiheessa musta väri tasoitetaan rautaglukonaatilla E579 (Ja tätähän ei tietenkään missää varsinaisesti lue). Fun light persikan makuinen juomatiiviste taas sisältää ainoan valmistusaineensa veden lisäksi pelkästään lisäaineita: Happamuudensäätöaineet (E296, E331), aromi, makeutusaineet (aspartaami ja asesulfaami K), stabilointiaineet (E415, E414, E445), väri (E160e), säilöntäaine (E202), hapettumisenestoaine (E300).

Toisin sanoen, pitäisi lukea jokaisesta ostamastaan tuotteesta tuoteseloste hyvin tarkkaan ennen ostopäätöksen tekemistä. Kuinka moni jaksaa näin tehdä? Kauppareissuihin käytetty aika ainakin nelinkertaistuisi...

Helpointa varmasti olisi tehdä ruuat itse alusta asti ja käyttää mahdollisimman vähän valmisruokia. Itse tehty leipä onkin usein paljon parempaa kuin kaupasta ostettu ja lähiruokaa tietenkin voi aina suosia. Ostaa siis läheisestä leipomosta! Lihapullat tulevat kohtuu nopeasti vaikka ne pyörittelisi itse, ja ainahan voi tehdä pakkaseen isomman erän. 

Ne elintarvikkeet, joita tarvitsee ostaa valmiina, jäävät tällöin hiukan pienemmiksi määriksi, ja ehkäpä niitä tuoteselosteitakin jaksaisi lukea. Ja kun löytää hyviä puhtaita tuotteita, pysyttelee niissä.

Vaatii omistautumista, mutta varmasti kannattaa. Ja kun kysynnän ja tarjonnan laki on voimassa, niin ehkäpä ruokateollisuuskin alkaisi vastata kasvavaan kysyntään lisäaineettomien ruokien osalta. 

 

Haluaisitko sinä oikeasti syödä seuraavanlaista ruokaa? Kinkkupizzassa käytetyssä kinkkuvalmisteessa ei ole kinkkua vaan makkara-aineksia, kevytmajoneesissa ei ole lainkaan majoneesia, savustetuksi mainostettu kinkku ei ole savustettua vaan aromilla maustettua, kasvisrasvasekoite on valmistettu maitorahkasta ja eläinperäisistä lisäaineista, italiansalaatissakin on 17 erilaista E-merkinnän sisältävää lisäainetta. Moni elintarvike sisältää lisäaineita, joita käytetään mm. maali-, räjähde-, pesuaine- ja kosmetiikkateollisuudessa. 

Minä en.

Mutta varmasti olen mennyt useammin kuin muutaman kerran mainostajien koukkuun ja uskonut esim. guacamole-dipin sisältävän vähän enemmän avokadoa kuin 0,7%... luulin siis syöväni guacamola, mutta oikeasti söin lisäaineita jotka oli maustettu pienellä määrällä avokadoa.

Koskaan ei tiedä tulevaa..

Voit elää elämäsi onnellisinta aikaa, suunnitella suurta juhlaa, odottaa toiveikkaana tulevaisuutta, luottaa huomiseen. Se kaikki voidaan ottaa hetkessä pois. Täysin yllättäen, ilman varoitusta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kaikki mitä odotit katoaa, yksi elämäsi suurimmista onnen hetkistä joka häämötti lähitulevaisuudessa ei koskaan tule tapahtumaan. Se, mitä odotit tulevaisuudeltasi, särkyy yhdessä lyhyessä hetkessä.

Sota on hirveä asia, ja vaikka elämme omassa maassamme rauhan aikaa, on moni suomalainenkin keskellä sotatannerta. Ja heidän rakkaimpansa odottavat heidän palaavan sieltä... aina ei käy niin.

Ja toisaalta, eivät onnettomuudet tarvitse sotaa. Joka aamu rakkaasi lähtee töihin, hän ajaa autolla sinne ja illalla takaisin. Odotamme heidän palaavan ehjin nahoin. Aina ei käy niin.

Osoita rakkautesi joka aamu, joka ilta, joka hetki. Sillä et voi tietää mikä niistä on viimeinen.

----

Jostain syystä tämä päivä kaikesta auringonpaisteesta ja pirteästä pakkasilmasta huolimatta, tuntuu alakuloiselta. Mielessä on läheisten ja tuttujen suuret menetykset... Itse olen vielä saanut pitää rakkaimpani lähelläni. Olen siitä kiitollinen, mutta tunnen silti surua toisten ihmisten puolesta. Kuolema on osa jokaisen elämää, se on luonnollinen asia, mutta joskus se tuntuu tulevan aivan liian aikaisin.

"Herra, opeta minulle, miten lyhyt on aikani, jotta saisin viisaan sydämen."

Rymsteeraus

 Huonekalujen siirtely ja kodin uusiksi järjestely on joskus lähes terapeuttista. Mistähän mahtaa johtua? Ainakin itse huomaan saavani jotain outoa tyydytystä siitä, että keksin uuden (toimivamman?) järjestyksen huonekaluille. Se, että kovan huhkimisen jälkeen näkee kotinsa taas uudella tavalla on palkitsevaa.

Muistelen muinoin kuulleeni lauseen "huonekalujen siirtely on merkki seksuaalisesta turhautumisesta". En oikein osaa allekirjoittaa tuota. Saattaahan se toki olla niinkin, että jotkut järjestelevät kotiaan, kun ei muutakaan tyydyttävää liikuntaa saa...

Usein kotini järjestys tai epäjärjestys (lähinnä epäjärjestyksen sietokyky) kuvastaa myös sitä, millainen on mieliala tai stressitaso. Joskus ei pieni sotkuisuus ja epäjärjestys haittaa juuri lainkaan, ja toisinaan taas on pakko siivota ja järjestellä koko koti että saa jotenkin sitä kautta myös muun elämän järjestykseen. Varsinkin kovissa työpaineissa, huomaan että minun täytyy järjestellä koti kuntoon ennenkuin pystyn tarttumaan työasioihin. Tuntuu kuin sotkuinen koti estäisi asioiden järjestelemisen myös omassa mielessä.

Eilen raahasin digi-pianoni toiseen huoneeseen sekä muutin hiukan eteishallin järjestelyjä. Tuli mukava tunne. Aivan kuin kodissa olisi jotain uutta, vaikka ainoa asia mikä muuttui oli tavaroiden paikka. Uusi ilme pikkurahalla (ilmaiseksi). Tosin, nyt minusta tuntuu, että pitäisi ostaa sellainen hattuhylly..  se sopisi mainiosti erääseen kulmaan joka tyhjeni järjestelysession aikana...

Kätkössä

Olen hurahtanut, ihan vähän vaan, mutta varmasti. Vietän monet vapaapäiväni ryömien, kontaten, kahlaten, kaivaen, kiipeillen, rämpien, tarkkaillen, miettien, etsien. Ja se jos mikä on mukavaa! 

Olin jo pidemmän aikaa haaveillut, että pääsisin kokeilemaan geokätköilyä. Se kuulosti varsin hauskalta ystävien kertomuksien mukaan ja koska itsekin nautin aivopähkinöistä, peleistä ja leikeistä sekä aarteenetsinnästä, niin ajattelin että tuollainen kätköjen etsiminen voisi olla minulle omiaan. Jostain syystä minulla pitää olla joku hauska päämäärä tai syy liikkumiselle ja ulkoilulle (varsinkin talvella). Ei tule lähdettyä urheilemaan ihan vain urheilemisen ilosta...

Päätin viime vuoden lopulla, että tämä vuosi on se, kun nykäisen itseni liikkeelle ja kokeilen geokätköilyä - vaikka sitten yksin jos ei kaveria löydy. Aloin etsiä tietoa ja vinkkejä siitä, miten aloitetaan ja mistä niitä kätköjä voisi alkaa etsiä. Ensimmäisenä löysin tieni suomalaiselle kätkösivustolle (www.geocache.fi) josta löytyikin kattava paketti tietoa "Älä ryhdy geokätköilijäksi" -oppaasta. Suosittelen tuota tietopakettia kaikille kätköilystä kiinnostuneille.

Heti tammikuun alussa lähdinkin etsiskelemään ensimmäisiä kätköjä. Alku tuntui vähän takkuiselta, mutta kun osasi valita niitä vähän helpompia kätköjä niin viimein löytyi se ensimmäinen... ja toinen ja kolmaskin. Riemu oli suuri, kun purkki ehkä pitkällistenkin etsintöjen jälkeen vihdoin osui käteen!  Sain vanhemmiltani lainaksi käsigepsin, sillä huomasin että sellaisesta laitteesta on suunnaton hyöty tässä puuhassa. Ilmankin kyllä pärjää, mutta silloin täytyy osata katsoa etukäteen kartasta oikea paikka ja silloinkin varsinainen etsintäalue on hiukan laajempi. (koordinaateilla paikkaa voi hakea esim. retkikartasta)

Onnekseni sain houkuteltua myös kaverin mukaan kätköilyn jännittävään maailmaan. Yhdessä ollaan nyt koluttu paikallisia kätköjä ja opeteltu etsimisen jaloa taitoa. Ensimmäiset kymmenen kätköä löydetty ja mielessä pyörii taas, että milloinka pääsisi seuraavan kerran etsimään. Talvi toki asettaa omat haasteensa tähän harrastukseen, eikä moni kätkö ole saavutettavissakaan näin talviaikaan. Onneksi monen kätkön kohdalla on maininta siitä, onko kätkö talvilöydettävä. Lumessa saa kyllä pohrustaa sydämensä kyllyydestä ja vaihtohanskoja on hyvä olla mukana useampi pari, sillä kaivuutöihin usein joutuu ja siinähän ne lapaset tuppaa kastumaan!

Kesää odotellessa... suunnitelmissa on kiertää luontopolkuja ja etsiskellä samalla polkujen varsille/läheisyyteen piilotetut kätköt. Luulenpa että kesällä addiktoidun lopullisesti.

Ensi talveksi hommaan lumikengät ja ehkäpä jo kesäksi oman gps-laitteen (sellaisen geokätköilyyn suunnatun, johon saa näppäräsi ladattua Suomen kätköt. Sitten vaan kesälomareissuilla hauskoja etsintätaukoja autoilun lomaan) :)

(Wikipediasivut - Geokätköily)

Porukoissa vai ei?

 Eilen sen hoksasin. Minäkin olen eräänlainen väliinputoaja. Tavallaan.

Mietittiin ystävän kanssa kaveripiirejämme ja sitä miten nykyään vietämme vapaa-aikaa, ja miten ennen. Tuntuisi siltä, että tuttavapiiri jakautuu kahteen ryhmään. Se, mihin itse sijoittuu ei aina ole niin kovin selvää. Tuntuu että on olemassa kolmaskin ryhmä, joka ei ole niin järjestäytynyt...

Ensimmäinen ryhmä ovat ne, jotka ovat elämässään siinä kohtaa, että perustavat kovaa vauhtia omaa pientä perhettä. Ensimmäinen lapsi on saatu tai tuloillaan. Elämä pyörii luonnollisesti oman perheen ja lapsen ympärillä. Jos oma elämäntilanne on toisenlaisessa vaiheessa, ei ole lapsia eikä niitä ole ehkä tulossa lähitulevaisuudessakaan, on tuohon elämään jotenkin vaikea päästä "sisään". Tuntuu että yhteydenpito vähenee huomattavasti ja perheelliset viihtyvät parhaiten perheellisten kanssa. On jotain mistä vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. On ymmärtävä vertaisryhmä ympärillä. Se on vain ymmärrettävää.

Toinen ryhmä ovat ne, joilla on ns. haku päällä. Ei ole siippaa vierellä, eikä tarvitse miettiä muita kuin itseään aikatauluja ja menoja suunnitellessa. Vietetään aikaa kaveriporukalla. Istutaan iltaa pitkin viikkoa myöhäänkin ja "sekoillaan" aivan kuin huomista ei olisi. Vietetään niitä viimeisiä "opiskelijaelämän" aikoja. Jostain syystä sitoutuneet ihmiset taas jäävät tästä ulkopuoliseksi. Vapaus ruokkii vapautta, miksipä pyytää parisuhteessa elävää extempore-rientoihin kun "eihän se nyt kuitenkaan lähde, vaan viettää laatuaikaa". Tämäkin on ymmärrettävää. Ja täytyy myöntää, etten oikeastaan enää edes kaipaa niitä nuoruuden sekoiluja, kai sitä on vanhaksi tulossa.

Sitten on tämä elämässään rauhoittunut seesteinen porukka, joka nauttii vakituisesta parisuhteesta mutta myös kavereiden kanssa puuhailusta. Tämä ryhmä ei kaipaa "kännisekoiluja" eikä jaksa innostua siitä, kuka milloinkin pussailee ketä ja kuka jää mustasukkaiseksi. Piiripienipyörii-asiat tuntuvat enemmän ahdistavalta kuin jännittävältä. Vauvanhoitovinkkejä ei osata antaa, eikä raskausajan vaivat ole tuttuja. Innostusta on havaittavissa matkustelusta ja remontoinnista puhuttaessa, työ on myös isossa osassa elämässä. 

Omassa lähipiirissä vaikuttaisi nyt olevan enemmistö perheellisiä ystäviä sekä näitä sinkkutovereita. Yhtä tai kahta ystävää lukuunottamatta. Onneksi on siis vielä muutama ihminen jäljellä, joiden elämäntilanteeseen pystyy samaistumaan ja yhteisiä mielenkiinnonkohteita löytyy. Heidän kanssa voikin sitten yhdessä ihmetellä, että "mihinkäs ne muut katosi?". Välillä tosiaan tuntuu, että sitä on väliinputoaja kaveriporukassaan. Ei ole perhettä, mutta ei myöskään "vapaa sinkkusielu". Sitä nauttii oman siippansa seurasta, mutta välillä kaipaa myös kaveriporukassa höpisemistä.

Loppuun täytyy vielä sanoa, että olihan tämä sepustus ihan mahdotonta yleistämistä. Ei se aina ihan noinkaan mene. Mutta toisaalta, on luonnollista että oma elämäntilanne vaikuttaa siihen, mitä mielessä pyörii ja millainen puuhailu tai keskustelu kiinnostaa. :)

Kun äänet puhuvat

 Mielenkiintoinen uutinen vilahti eilen televisiossa. Yhdysvaltalainen psykologian professori Andrew Moskowitz luennoi torstaina Helsingissä lähes sadalle psykiatrille. Tutkimusten mukaan noin neljä prosenttia ihmisistä kuulee todistettavasti päänsisäisiä ääniä ja joka kymmenes ihminen on joskus elämänsä aikana kuullut ääniä.

Yleensä äänien kuuleminen on liitetty vakaviin mielenterveydellisiin häiriöihin ja niihin on määrätty mm. skitsofrenialääkityksiä. On ajateltu että esimerkiksi skitsofreenikot ja psyykkisesti normaalit ihmiset kuulisivat aivan erityyppisiä ääniä. Niin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ääniherkkyyttä voi olla esimerkiksi stressin yhteydessä. Joku voi kuulla ääniä vain kerran elämässään eikä koskaan sen jälkeen, tällöin ei ole kysymys psyykkisestä sairaudesta.

"- Nämä ihmiset voivat kuulla lohduttavia tai opastavia ääniä. Joskus he kuulevat syytteleviä ääniä. Esimerkiksi seksuaalisesti hyväksikäytetyt voivat kuulla hyväksikäyttäjänsä äänen. Äänien kuuleminen traumaattisten kokemusten jälkeen on yleistä, Moskowitz toteaa."

Muistelen että läheiseni kertoi kuulleensa lohduttavia ja opastavia ääniä ollessaan eristyksissä kun mieli järkkyi, silloin tosin kyseessä oli hyvin luultavasti psykoosi... mutta muistan jo silloin miettineeni tuota äänien kuulemisen tapaa. Samoin kuultuani tämän uutisen heräsi jälleen ihmetys siitä, millaisia nuo äänet mitä ihmiset kuulevat ovat. Onko päänsisäinen ääni samanlainen kuin jos joku puhuisi vieressä? Onko kokemus sama kuin jos samassa huoneessa olisi toinen ihminen puhumassa, vai onko ääni selkeästi kuulijankin havaittavissa pelkästään pään sisäiseksi? Voiko tuo ääni olla kuin "äänekäs" ajatus joka ei tunnu olevan henkilöstä itsestä?

Itse en ole kuullut päänsisäisiä ääniä, ja voisin kuvitella että jos yhtäkkiä kuulisin jonkun puhuvan minulle esimerkiksi ollessani yksin kotona, voisi tuo kokemus olla aika pelottavakin. Omat "äänimuistot" ovat enemmänkin sitä että muistikuva jonkun sanomasta lauseesta pompsahtaa mieleen...

Ihminen on ihmeellinen olento kaikkine outoine ominaisuuksineen. Paljon on tutkimatta vaikka paljon on tutkittu.

Tuon yhdysvaltalaisen professorin neuvo miten ääniin kannattaa suhtautua on mielestäni hyvä: "Moskowitzin mukaan täyttä yksimielisyyttä siitä, mitä äänien kanssa pitää tehdä, ei tutkijapiireissä ole. Professorin oma mielipide on, että on parempi kuunnella ja yrittää ymmärtää ääniä kuin torjua niiden olemassaolo."

Lajitteluongelma

 Minulta pursuaa ja tursuaa ihan yli... varmasti monikin asia, ja erityisesti vyötäröseudulta, mutta nyt en puhu siitä.

Olisi ihanaa jos olisi keittiössä sellainen kätevä jätepiste, jossa olisi oma lokero kaikelle. Olisi sekajäte, biojäte, pahvit/kartongit, metalli, lasi, ongelmajätteelle oma (no sitä nyt ei paljoa onneksi tule). Tietenkin paperille olisi mukava olla kätevä keräyspiste vaikka eteisessä. Tämän lisäksi pitää tietysti olla oma paikkansa palautuspulloille. 

Minun ongelmani vain on se, että minulla on pieni keittiö, pieni roskiskaappi ja koska keittiö on puoliksi avoin myös olohuoneeseen, ei tunnu mukavalta pitää siellä pieniä roskisämpäreitä pitkin lattioita. Roskakaappiin mahtuu juuri sekajäte- (vai pitikös sitä sanoa nykyään loppujätteeksi, eli se mitä ei mihinkään kierrätetä vaan poltetaan energiaksi mikä on poltettavissa) ja biojätepussit. Kartongit ja pahvit on pitkin keittiön tasoja ja metallit sentään omassa pienessä roskiksessaan (keskellä keittiön lattiaa). Pattereita on työpöydän laatikoissa ja milloin missäkin... paperikeräyskin tapahtuu eteisen lattialla ulko-oven vieressä olevaan kasaan. Lasipurkit pestään kyllä suurimmaksi osaksi myöhempään käyttöön, joten lasijätettä ei pääse oikeastaan syntymään. 

Sotkuista hommaa tuo lajittelu.

Pitäisi siis hommata suurempi koti, tai ainakin sellainen koti jossa olisi kätevämpi keittiö tai joku siivoushuone erillisine lajittelupisteineen. Näissä seitsemänkymmenteäluvun rivareissa ei selkeästi ole ajateltu jätehuoltoa (silloin ei lajiteltu). 

Jos nuo jätteet saisi edes kannettua päivittäin ulos omaan keräykseensä....

Tänä vuonna piti tulla voimaan määräys että kiinteistössä, jossa on vähintään kymmenen asuinhuoneistoa, pitää kerätä myös metallia ja keräyskartonkia. Tämä määräys ilahdutti niin kauan kunnes huomasin, ettei meidän taloon keräyspisteitä ilmesty. Meidän talossa on yhdeksän asuinhuoneistoa...