maanantai 31. elokuuta 2009

Oikeus onneen


Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä, onko kenties olemassa jotain rajoituksia siinä kuka saa elämäänsä hyviä ja onnellisia asioita ja kuka ei. Onko minulla oikeus onneen, vaikka olen juuri tuottanut toiselle surua? Onko onni palkinto hyvin elestystä elämästä tai onnen puute rangaistus? Kellä on oikeus onneen?


Kaikki tämä pohdinta siis siitä syystä, että yhtäkkiä koen olevani onnellinen. Ainakin hetkittäin. Ja juuri nyt kun sitä onnea vähiten osasin odottaa. Juuri eron pyörteissä tai myrskyn silmässä. Heti sen jälkeen kun olen sanonut asioita jotka ovat ehkä jollain tasolla satuttaneet tai ainakin tuottaneet pahaa mieltä.


Olen kokenut huonoa omaatuntoa tästä onnellisuudestani. Morkkis. Eihän minun pitäisi vielä olla onnellinen. Vasta sitten joskus, kunhan ensin kärsin vähän eroahdistusta ja kaipaan takaisin johonkin vanhaan jota ei edes ollut olemassa. Ei minulla ole oikeutta tavata uusia ihmisiä ja viettää iltapäiviäni hauskassa seurassa. Ei ole oikeutta nauraa ja olla onnellinen, edes hetkittäin.


Miksi ajattelen niin?


Usein kuulee sanottavan, että onni tulee yllättäen. Onnea ei voi ansaita, se joko tulee tai ei tule. Mutta et voi tehdä mitään temppuja sen saadaksesi. Et voi suorittaa onnea. Eikö se sitten toimi myös niinpäin, että onneen ei ole kellään oikeutta. Sitä ei myöskään voida evätä keneltäkään rangaistuksena eletystä elämästä. Onni on jotakin, mikä ei toimi matematiikan lakien mukaan. Sitä ei voi annostella.


Olisi niin helppo sanoa, että onni tulee tasaisina sykleinä. Siihen olisi mukava uskoa. Vuoden epäonnea seuraa vuoden onni. Onnen kukkuloilta pudotaan aina laaksoon. Ja ehkä se pitääkin paikkansa.


Ehkä minullakin on oikeus onneen, ehkä nyt on sen aika. Ystäväni muistutti minua siitä, että olen ollut ahdistunut, surullinen, uneton ja onneton jo pidemmän aikaa. Elämässä on eletty rankkoja kuukausia. Ei ihmissuhde ole onnen tae. En voi ajatella että lopetettuani epätoimivan ja kuluttavan parisuhteen, minulla ei enää olisi oikeutta onneen. Tähän haluankin uskoa, vaikka se välillä on vaikeaa.


Tunnen edelleen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, että tunnen oloni mukavaksi ja ehkäpä jopa onnelliseksi toisen ihmisen seurassa. Mutta yritän välillä unohtaa itse itselleni asettamat rajoitukset ja nauttia tästä hetkestä.


Sitähän se onni on. Elää hetkessä, tuntea olonsa kotoisaksi, mukavaksi, levolliseksi ja vielä nauttia siitä hetkestä täysin sydämin. Se joko tulee tai ei tule, ja kun se tulee, ei sitä pidä analysoida rikki. Onni on mysteeri jota ei voi ansaita, mutta sen voi saada  yllättäen ilman omaa ansiota.

maanantai 24. elokuuta 2009

Hädässä ystävä...


Viikonlopun aikana sain kuunnella monia mielenkiintoisia keskusteluita ja luentoja, moni asia jäi tuonne pääkoppaani muhimaan, mutta päälimmäisenä silti ajatuksissa pyörii oman elämän muutokset ja eräänlainen pysähtynyt tila ennen varsinaista myrskyä.


En kuitenkaan halua käyttää tätä aamua omassa itsessäni velloen, vaan annan ajatukseni hyvälle ystävälleni. Minulla on huoli ystävästäni ja hänen jaksamisestaan, toivon että pystyisin pitelemään häntä jollain lailla pinnan yläpuolella. Kannattelemaan. 


Joskus, tai itseasiassa aika usein, tuntuu siltä että ongelmat tai surut keräävät ympärilleen lisää murhetta, niin kauan kunnes padot murtuvat. Ja kun vihdoin päästään siihen vaiheeseen, että taakka tuntuu jo ylitsepääsemättömältä, alkavat jo pienimmätkin elämän vastoinkäymiset tai pikkuiset esteet tuntua valtavilta muureilta joita ei voi läpäistä ja ylittää. Lopulliseen murtumiseen ei tarvita mitään suurta kriisiä, sen voi aiheuttaa jo toisen ihmisen harkitsematon sana tai myöhemmin aiheettomaksi osoittautuva pelästys.


Yhtäkkiä huomaakin kaiken sisälleen padotun pääsevän valloilleen. Monen vuoden ajaltakin. Se ikäänkuin ryöpsähtää kaikki kerralla päälle, niin että jopa hengittäminen tuntuu vaikealta.


Vaikka tuo padon murtuminen tuntuu pahalta ja tuntuu murskaavan ihmisen, on se lopulta välttämätön asia. Se on kai ainoa keino selviytyä ja saada asiat käsiteltyä. Ehkä vasta myrskyn jälkeen voi nauttia elämästä ja löytää siitä iloa. Sisälle piilotetut surut ja ongelmat eivät katoa ilman tuota murtumista, vaikka ne unohduksissa hetken olisivatkin. Ennenkuin voi rakentaa, täytyy repiä rikki.


Mitä voi ystävä tässä tilanteessa tehdä?


Itse ajattelin vain kulkea rinnalla, olla lähellä  ja valmiina kannattelemaan jos/kun jalat eivät enää tunnu kantavan. Silloin kun mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä... silloin ystävää tarvitaan eniten.


Päässäni on soinut jo päiviä Juha Tapion kappale Kelpaat Kelle Vaan. Se kuvaa hyvin ajatuksiani tällähetkellä.


...Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan...

maanantai 17. elokuuta 2009

Your love is just a lie


Sattuipa korviini kappale, joka jotenkin kuvaa tämän hetkisiä tunteita ja ajatuksia. Tai ainakin pientä osaa niistä.



Simple Plan - Your love is just a lie


I fall asleep by the telephone
It's 2 O'clock and I'm waiting up alone
Tell me where have you been?
I found a note with another name
You blow a kiss, but it just don't feel the same
Cause I can feel that you're gone

I can't bite my tongue forever
While you try to play it cool
You can hide behind your stories
But don't take me for a fool

You can tell me that there's nobody else
(But I feel it)
You can tell me that you're home by yourself
(But I see it)
You can look into my eyes and pretend all you want
But I know
Your love is just a lie
It's nothing but a lie

You look so innocent
But the guilt in your voice gives you away
Yeah you know what I mean
How does it feel when you kiss when you know that i trust you
And do you think about me when he fucks you?
Could you be more obscene?

So dont try to say you're sorry
Or try to make it right
Don't waste your breath because it's too late, it's too late.

You can tell me that there's nobody else
(But I feel it)
You can tell me that you're home by yourself
(But I see it)
You can look into my eyes and pretend all you want
But I know, I know,
Your love is just a lie
It's nothing but a lie
You're nothing but a lie


sunnuntai 16. elokuuta 2009

Haku päällä


En ole ikinä ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset kokevat tarvetta hakea seuraa erilaisilla deittisivustoilla silloin kun ovat jo sitoutuneet. Kuulun siihen vanhanaikaiseen ryhmään, jotka haluavat parisuhteessa vain sitä yhtä tiettyä henkilöä. Ja jos tekee mieli hakemalla hakea muuta seuraa, niin eikö silloin ole jotain vialla?


Petyin ja harmistuin kun minulle selvisi puolisoni pitäneen treffi-profiilia koko seurustelumme ja yhteiselomme ajan. Kyse ei selvästikään ollut edes asian unohtumisesta, sillä profiilia on käyty silloin tällöin päivittämässä. Jostain syystä tuo status vaan ei ollut milloinkaan päivittynyt sinkusta seurustelevaan. Jostain syystä tämä asia tuotiin minulle esille kun kerroin meidän olevan "erätauolla". Kai se antoi tutullenikin jonkinlaisen oikeutuksen kertoa missä mennään.


Miksi kertoa haluavansa sitoutua ja jakaa elämäänsä jos kuitenkin samalla kokoajan etsii jotain muuta? Jos ei ole varma tunteistaan, niin eikö sitä voisi sanoa suoraan sen sijaan että suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja elämää? Onko kyse siitä, että tahtoa rakastamiseen on, mutta sydän ei kuitenkaan ole täysillä mukana?


Luulen että noilla deittisivustoilla on paljon tällaisia miehiä ja naisia. Hakevat jännitystä elämään, tai testailevat viehätysvoimaansa. Tai ehkä eivät itsekään tiedä miksi seuranhakuprofiilinsa tekevät.


Olisiko tällainen suhteessa haku päällä oleminen niin yleistä, jos internettiä ei olisi olemassa? Luulen että ei. Netissä tuo on vain niin kovin helppoa, ja kiinnijäämisen riski lopulta pieni. Baareissa ja latotansseissa salaa seuran metsästäminen voisi olla jo paljon vaikeampaa, tai ainakin puoliso voisi paljon helpommin alkaa epäillä jotain "filunkia".


Jos suhde tuntuu tylsältä ja kaipaa elämäänsä jännitystä ja ihastumisen tunnetta, niin miksi on niin vaikeaa yrittää puhua siitä puolisolleen ja kenties korjata tilannetta siinä parisuhteessa? Tai jos tilanne tuntuu toivottomalta, niin eikö olisi reilumpaa laittaa peli poikki ja lähteä ihmissuhdemarkkinoille puhtaat jauhot pussissa?


Tai jos kyse on pelkästään uusien kavereiden hankkimisesta, niin voisiko asian ilmaista jotekin muuten kuin "sinkku etsii seuraa" tai "salaista seuraa luottamuksella"...


Ikävältä tuntuu kun silmälaput poistetaan, ja saa todeta itselle tärkeän ihmisen etsineen jotain koko yhteisen matkan ajan.

tiistai 11. elokuuta 2009

Päätöksiä


Toisinaan tuntuu, että ei ole helppo tehdä päätöksiä. Joskus asiat saavat ympärilleen paljon toissijaisia yksityiskohtia, jotka peittävät alleen sen tärkeimmän ja näin hankaloittavat päätöksentekoa. Kun karsitaan kaikki epäolennainen, voi ratkaisu olla yksinkertainen. Tätä taitoa olen opetellut koko elämäni, ja tuntuu että siinä  voi myös kehittyä.


Ihmissuhteissa ei ole lainkaan harvinaista se, että jäädään miettimään jopa vuosiksi sitä, mitä pitäisi tehdä kun suhde ei toimi. Voisi ajatella että ratkaisut ovat täysin yksinkertaisia. Jos toisen läsnäolo enemmän ahdistaa kuin ilahduttaa pitäisi kai joku ratkaisu tehdä. Ainakin olisi syytä tehdä se päätös, että keskustellaan asioista ja mietitään yhdessä missä menee vikaan ja onko mitään tehtävissä.


Monesti roikutaan vanhassa vain sen takia, että on niin paljon asioita jotka vaikeuttavat lopullisen päätöksen tekoa. "Mitä tehdään kaikelle tavaralle? Miten asunto? Mitä käy taloudellisesti jos tiet eroavat? Miten lemmikit? Mitähän suku ajattelee ja menetetäänkö osa ystävistä?" Eikö tuo kaikki ole kuitenkin lopulta toissijaista? Kysehän on lopulta kuitenkin kahden ihmisen välisestä suhteesta eikä tavarasta ja ympäröivistä ihmisistä. Toki siinä kohtaa kun mukana ovat yhteiset lapset, on enemmän mietittävää eikä se ole toissijaista...


Itse tein tälläkertaa päätökseni ripeästi. Ehkä olen oppinut jotain menneestä? Muistan vuosia sitten kitkutelleeni liitossa, joka vain ei toiminut. En silti osannut tehdä ratkaisua suuntaan tai toiseen. Mielessäni pyöri tavaroiden jakamisen vaikeus, puolisoni suku josta pidin kovasti sekä tietysti asunnon etsimisen vaikeus. Ja lopulta, kaikki tuo on jotain, mikä on helposti ratkaistavissa kunhan vain se tärkein päätös on tehty. Kun lopulta asiasta keskusteltiin, kävi ilmi että myös toinen oli pyöritellyt pitkän aikaa samoja asioita mielessään. Vaikealta näyttänyt päätös muuttuikin helpoksi.


Entä nyt? En jäänyt ahdistukseen enkä alistunut siihen tulevaisuuden kuvaan joka piirtyi horisonttiin tämän kesän aikana. Tiesin, että mitä pidemmälle siirrän päätöksen tekoa, sitä vaikeampaa siitä tulee. En kuitenkaan halunnut tehdä aivan lopullisia ratkaisuja, mutta pyysin erätauon. En vain voi asua näennäisesti parisuhteessa, jos parisuhde ei ole muuta kuin kulujen ja saman osoitteen jakamista. Kyllä sieltä täytyy jotain muutakin löytyä. Ja mielestäni minulla on oikeus vaatia jotain enemmän.


Aika näyttää, missä kohtaa on uusi päätöksenteon hetki. Onko tämä todellakin vain erätauko, vai käykö ehkä niin että seuraavaa erää ei tule.


 

lauantai 8. elokuuta 2009

Face to face


Kasvotusten. Niin pitäisi mielestäni puhua vakavat asiat. Asiat joilla on merkitystä. Kasvotusten pitäisi puhua tunteista, tulevaisuuden haaveista ja peloista. Ei sähköpostitse, tekstiviestillä, edes puhelimessa puhuen. Ei facebookin chatissä tai viesteissä, ei mesessä eikä skypessä. Ei, vaikka näkyisi kuvat ja kuuluisi ääni. Kasvotusten - face to face!


Tärkeät asiat pitäisi puhua kasvotusten, koska sillä osoitetaan että välittää asiasta, välittää ihmisestä ja haluaa selvittää asiat mahdollisimman hyvin kuuntelemalla ja puhumalla. Kasvotusten vältetään myös usein väärinkäsitysten mahdollisuudet, kun voidaan tarkastella sanojen lisäksi ilmeitä ja eleitä. Kehonkieli on valtavan suuressa osassa ihmisten välisessä kommunikaatiossa.


Kasvotusten puhuminen vaatii varmasti myös rohkeutta. Onhan paljon helpompaa kirjoittaa ajatuksensa, ilman että tarvitsee niitä varsinaisesti toiselle sanoa. Eikä kukaan keskeytä tai kysy tarkentavia kysymyksiä. Ei tarvitse edes nähdä toisen reaktiota. Jos se vaikka itkee? Tai suuttuu? Tai jos se ei reagoi ollenkaan?


Voihan olla, että kirjeellä saa helpommin aloitettua keskustelun vaikeasta, vakavasta ja tärkeästä asiasta. Mutta mielestäni keskustelun pitäisi jatkua tämän jälkeen kasvotusten. Ainakin se pitäisi jossain kohtaa käydä läpi myös kasvotusten. Itselleni on ainakin viesti-keskustelujen jälkeen vaikea asettaa sitä ihmistä sanojensa taakse kun jälkeenpäin nähdään. "Sanoiko tuo tosiaan niin.. tarkoittikohan se sitä.." Joten keskustelu on pakko käydä uudestaan.


Olen siis sitä mieltä, että suurten asioiden äärellä on tärkeää kohdata ihminen. Olla läsnä. Olla siinä tilanteessa kokonaisena, puhumassa ihmiselle joka reagoi sanoihisi.


Internetin välityksellä lähetetyt viestit ovat persoonattomia, tyhjiä, niistä puuttuu ihminen. Missä ovat ilmeet ja eleet. Missä asennossa, millä äänensävyllä, miten katsoen tietyt sanat on sanottu? Ei... ei messagessa kohtaa ihmistä. Ainoastaan kasvotusten.

maanantai 3. elokuuta 2009

Lapsellista haaveilua


Olen keskustellut ystävieni kanssa monesti perheen perustamisesta ja lapsista. Suurimmalla osalla tuntuu olevan kaipuu äidiksi tai isäksi, toive saada joskus omaa jälkikasvua. Itse olen monesti tyytynyt sanomaan vain että, "minun biologinen kello ei ole vielä pitänyt mitään ääntä" tai "minusta tuskin koskaan tulee äitiä, enkä oikeastaan edes haaveile sellaisesta".


Ja tottapuhuen, elämässäni ei tällähetkellä, vakavasta parisuhteesta huolimatta, ole sellainen hetki että voisin kuvitella perustavani varsinaista perhettä. Vaikka nyt olisi oma asunto, vakituinen työ, mies ja yhteiset lemmikit, ei mielessä ole käväissytkään yhteiset lapset. Lisäksi tiedän, että mieheni ei sellaisia halua, eikä koe olevansa ns. "isäainesta".


Olen väittänyt vuosien ajan, etten ole koskaan lapsista haaveillutkaan, en edes pienenä tyttönä. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin lapsuuteni ja nuoruuteni haaveita, taisi sieltä myös se oma perhe ja lapset löytyä. Jopa edellisen avoliittoni aikana muistan miettineeni kuinka mukavaa olisi työnnellä rattaita kaupungilla mieheni kanssa. Hoitaa yhteistä perhettä.


Miksi sitten ajatukseni ovat niin kovasti muuttuneet, ja mieleni on jopa sulkenut nuo vanhat unelmat pois muististani? Onko syynä jokin alitajuinen itsesuojeluvaisto?


Voiko olla niin, että alitajuntani muokkaa toiveeni kulloisenkin elämäntilanteen mukaiseksi? Eli jos tiedän että tässä parisuhteessa perheen perustamisesta ei voisi edes keskustella, suljen myös sen haaveen jonnekin tiiviiseen ja lukolliseen kolkkaan mielessäni. Uskottelen itse itselleni, etten omia lapsia edes kaipaa. Uskottelen itselleni, että olen täysin tyytyväinen siihen tulevaisuuden kuvaan mikä tällä hetkellä häämöttää jossain kaukaisuudessa. Väitän kiven kovaan olevani onnellinen vaikka en ikinä saisi jälkeläisiä ja omaa pientä perhettä.


Jotain kuitenkin pääsi ulos sieltä mieleni lukollisesta laatikosta. Se ei ehkä ollutkaan tarpeeksi tiivis. Huomaan ahdistuvani ajatuksesta, etten koskaan saisi omaa perhettä, johon kuuluisi myös lapset. Mies ja yhteinen koti, yhteinen arki ja yhteiset lapset. Hyvin perinteistä, ehkä jopa naivia, mutta ajatus saa hymyn kasvoilleni.


Se ei kuitenkaan luultavasti ole koskaan mahdollista, ei tässä parisuhteessa, ei tämän ihmisen kanssa.


Rakastanko tarpeeksi voidakseni luopua tuosta jossain pinnan alla lainehtivasta haaveesta?