maanantai 22. marraskuuta 2010

Pimeys valtasi talon


 Juuri kun olin asettunut sohvalle mukavasti, avannut mölytoosan (TV) ja päässyt Kuorosodan makuun, tapahtui illanvietossani yllättävä käänne. Ympärilläni pimeni täysin. Naps ja poks, istuin yhtäkkiä pimeässä huoneessa, täydellisessä hiljaisuudessa.

Sitten kuului ääni makuuhuoneesta: "eihän täällä nyt nää lukea yhtään mitään!"

Tuntuu että tässä osassa kaupunkia noita sähkökatkoja tapahtuu verrattain usein. Yleensä ne ovat parista sekunnista muutamaan minuuttiin, mutta eilen saatiinkin sitten viettää reilu puoli tuntia pimeässä, vailla sähköisiä ärsykkeitä. Tulipa etsittyä muutama kynttiläkin. Ei ollut helppoa pelkässä kännykän näytön valossa...

Tulipa eilen taas mieleen se, että entisaikoihin ihmiset ovat varmaakin menneet nukkumaan paljon aikaisemmin kuin nykyään. Mitä voi tehdä pimeässä? Nukkua. Kynttilänvalokin on sen verran pieni, että silmäthän siinä menee jos yrittää pitkiä aikoja sellaisessa valossa lueskella.

Ihmeellistä on myös se, kuinka hölmistynyt olo on, kun ei voikaan katsella telkkua, tai selata nettiä. Ensimmäinen ajatus on, että eihän tässä nyt voi tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja tuijottaa seinää. Näinkö riippuvaisia kaikenlaisista laitteista ja passiivisesta viihdykkeestä meistä ihmisistä on tullut? Hui!

lauantai 20. marraskuuta 2010

Pettymyksiä ja oivalluksia


Aamu alkoi vähän surullisissa merkeissä. Ystävä peruutti viimehetkellä vierailunsa, harvoin nähdään ja kovasti odotin tapaamista, mutta eihän sille minkään voi ettei pääsekään. Pari kyyneltä tirautin ja fiilis jäi jotenkin surulliseksi pitkäksi aikaa.

Välillä tuntuu raskaalta tämä oma herkkyys näissä ystävyyteen liittyvissä asioissa. Minun on vaikea pyytää ketään mihinkään, sillä pelkään kieltävää vastausta. Pelkään sitä pettymystä ja hylkäämisen tunnetta. Ja tämä herkkyys on varmaankin suurelta osalta lapsuuden suruista johtuvaa. Olin silloin koulukiusattu ja muistan itkeneeni itseni uneen kun "minulla ei ole yhtään ystävää..".

No, nyt aikuisena toki ymmärrän, että onhan niitä ystäviä vaikka ei aina nähdäkään. Joskus vain aikataulut ei natsaa ja on muuta menoa. Ei se tarkoita sitä, etteikö minusta pidettäisi tai minua hyväksyttäisi.

Piristystä päivään on tuonut tieto siitä, että muutama muu ystävä pääsee kanssani iltaa viettämään kuitenkin. Ja hyvä musiikki saa aina hyvälle mielelle, joten stereot on harvinaisen kovalla käytöllä.

Lisäksi törmäsin erääseen tarinaan viulistista, joka soitti metroasemalla. Tässä onkin tärkeä sanoma kaikille. Lukekaapa!

(http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=76371&ref=nf)

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Osaisipa


 Olen lueskellut viimeaikoina iltalukemisena Markus Kajon kirjaa Kettusen kootut. Ei ehkä parasta unilukemista, sillä nuo lyhyet tarinat ja pohdinnat kirvoittavat usein hymyn huulille, ja joskus on aivan pakko nauraa ääneen. En tiedä arvostaako tuo toinen puoliskoni näitä hihityskohtauksiani.

Eilen illalla lukiessani mietin jälleen kerran, kuinka hienoa on osata katsella maailmaa ihan kuin ei olisi sitä koskaan nähnyt. On innoittavaa huomata, että joku saa ihan arkipäivän asioista mieleen mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja ajatuskulkuja. Ja osaa sen jälkeen vielä kirjoittaa nuo oivallukset paperille muidenkin iloksi.

Osaisipa itsekin.

Mutta ei minulla käy mielessä jääkaappia tutkaillessa ja maitopurkkia etsiessä, että onkohan sen maitopurkin vienyt joku rosvo-varas joka edelleen kyykkii jossain nurkassa piilossa valmiina hyökkäämään. Ja että mitenkä tuo rosvovaras käyttäytyisi ja mitä tekisi pian, ja kuinka sitä itse siihen reagoisi ja miten puolustautuisi. Miettisi vain että "nyt rauhallisesti, ei pidä antaa sen huomata että minä olen huomannut maidon hävinneen".

Korkeintaan sitä pohtii, että mitähän tuo kissa tuossa oikein ajattelee. Miettiikö sitä, että miksi tuo iso olio nyt tuijottaa, miksi ei anna ruokaa tai tee jotain hyödyllistä, kuten rapsuta masua?

Ehkä tänään yritän nähdä maailman kuin uusin silmin, ihmeellisenä ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Huolettaa


Haluaisin kysyä muutamalta ystävältäni, mutten ehkä sittenkään kysy...

Miltä tuntuu olla vaikea asia, haastava kysymys tai ylitsepääsemättömältä tuntuva ongelma?

Miltä mahtaa tuntua se, että sinun elämäsi on jollekin instituutiolle sekä yllättävän monelle ihmiselle pelottava, uusi ja hankala asia, johon pitäisi ottaa kantaa?

Miltä tuntuu lukea medioista erilaisten ihmisten mielipiteitä siitä, miten juuri sinun kohdallasi tulisi toimia, ja millä tavalla kohdella?

Miltä tuntuu se, että jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa otetaan esille sinun identiteettiisi vahvasti liittyvä asia ja pyöritellään sitä sitten yhteisenä ongelmana?

Miltä tuntuu, kun joku jolla ei ole käsitystä siitä, millaista elämäsi on, jaksaa meuhkata identiteettisi ja elämäsi puolesta tai vastaan, ja siinä samalla haukkuu/puolustaa instituutiota, jossa olet töissä?

Millaiseksi itse koet kirkolliskokouksen päätöksen? Oliko se askel eteenpäin, vai vain tyhjiä sanoja? Haluaisitko parisuhteen rekisteröityäsi osallistua tuollaiseen rukoushetkeen, vai kokisitko sen riittämättömänä?

Ethän masennu tästä kaikesta? Muistathan että sinut hyväksytään ainakin omassa kirkollisessa piirissäsi täytenä ja kokonaisena?



Halataanko?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Rakentavaa keskusteluako?


Keskustelua:

"Minä olen ajatellut, että tämä eräs asia on ainakin omalla kohdallani näin."

 "Miksi sinä ajattelet tästä aiheesta noin typerästi?"

"Mitä tarkoitat? Ajattelen näin, koska olen pohtinut asiaa ja tullut tällaiseen lopputulokseen pohdinnoissani ja kokemuksessani."

"No sehän nyt on ihan järjetöntä, en tajua miten kukaan voi olla noin tyhmä!"

"Miten sinä sitten ajattelet, ja miksi minun ajattelumallini olisi järjetön?"

"No minä olen ihan erimieltä, ja noi sun ajatuksesi vaan ovat ihan älyttömiä, taidat olla vajakki."

"Mielestäni en ole sen tyhmempi kuin muutkaan, voitko perustella vähän? Mitä mieltä itse sitten olet, ja miksi?"

"Ärsyttää tollaset oman kantansa pakkosyöttäjät, idootti!"

"Minun mielestä olisi kohteliasta kunnioittaa erilaisia näkökulmia eikä yhden mielipide-eron vuoksi haukkua toista vajakiksi..."

"No ei tuollaisen älyttömyyksiä ajattelevan kanssa voi keskustella."

"Minusta taas olisi mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä, eihän sitä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä."

"Kaikki noin ajattelevat pitäis viedä saunan taakse ja löylyttää..."

"Jahas.."



Tällä kaavalla tuntuu menevän vähintään kolmasosa ihmisten välisestä keskustelusta, jos kyseessä on aihe josta ollaan erimieltä. (Tai ainakin itse olen viimeaikoina törmännyt tähän keskustelutapaan paljon)

Toinen vaihtoehto on, että molemmat osapuolet vain "keuhkoavat" omista näkemyksistään, mutta eivät vaivaudu kuulemaan toisen ääntä tai yrittämään ymmärtää, miksi toinen on erimieltä.

Kolmas, harvinainen, mutta rakentava ja hedelmällinen keskustelun muoto on, että molemmat kuuntelevat toisiaan ja erimielisyyksistä huolimatta voivat kunnioittaa toistensa näkemyksiä. Silloin sitä on mieli avoinna, ja voi oppia jotain uutta toisesta ihmisestä, eikä se edes tarkoita sitä, että pitäisi hylätä oma katsantakanta.

Miksi on vaikea sietää erilaisia mielipiteitä? Miksi toisin ajattelevaa on niin vaikea ymmärtää ja kunnioittaa? Koetaanko erilaiset näkemykset jollain lailla uhaksi omalle näkemykselle?



Vaikka voinhan minäkin sen myöntää, että monesti jos aihe on itselle tärkeä ja oma mielipide voimakas, tulee sitä helposti provosoiduttua ja silloin lankeaa tuohon "Olen oikeassa, älä sekoita minua tosiasioilla/omilla mielipiteilläsi"-tyyppiseen sanaharkkaan...

Aina on siis varaa parantaa!