tiistai 31. elokuuta 2010

Voihan Nukku-Matti minkä teit!


Tai oikeastaan jätit tekemättä.


Hyvä Nukku-Matti. Missä olit eilen illalla klo 23 eteenpäin kun olisin sinua tarvinnut? Ei se tunnin myöhästyminenkään olisi haitannut, mutta saapua nyt paikalle vasta kellon lähestyessä neljää. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan. Tänään vaan sattuu olemaan pitkä päivä ja pitäisi olla iloisena ja hymyilevänä vastaanottamassa juhlavieraita. Olisin tarvinnut sinua yöllä. Kipeästi.


Nukkuminen on kyllä minulle aina ollut sellainen mysteeri, ettei paremmasta väliä. Se ei koskaan ole ollut itsestäänselvyys. Ei edes lapsena. Opin kyllä opiskeluaikoina viimein olemaan stressaamatta unen saannista. Tulee jos tulee, ja kyllä yksi päivä menee vähän vähemmilläkin unilla. Taustalla kai se, että tuolloin oli mennyt jo useammankin kerran elämässä reilu kuukausi vähillä unilla. Useamman viikon unettomuus aiheuttaa kyllä jo sen verran oireita arkipäivään, ettei sitä toivoisi itselle eikä muille. Olo on kuin elävällä kuolleella (vaikken tiedä millainen olo se mahtaa todellisuudessa olla), ja ympäröivä maailma tuntuu epätodelliselta.


Tänään ei vielä ole zombie-olo. Yksi yö muutaman tunnin unilla ei aiheuta vielä suurempia ongelmia, ainoastaan herääminen oli erityisen hankalaa ja tuntuu kuin olisi flunssa tuloillaan.


Ehkäpä tämän illan treffit  Uni-Jukan kanssa onnistuisivat. Ehkäpä työasiat eivät pyörisi mielessä. Ehkäpä puoliso ei kuorsaisi. Ehkäpä muistaisin ottaa allergialääkkeen eikä hengitys vinkuisi. Ehkäpä...


 

maanantai 30. elokuuta 2010

Erikoistarjous...


Ovat löytäneet tiensä tännekin, valitettavasti. Hetken jo ihmettelinkin, että kuka on jaksanut innoissaan kommentoida jokaiseen ( tai vähintäänkin joka toiseen) kirjoitukseeni. Mainostaja tietenkin. Ärri ja murri!


Saako tuollaiset jotenkin pois ja kiellettyä/estettyä? Eihän tässä ole mitään järkeä...


Tulee jopa melkein sellainen olo, että yksityiselle alueelleni on murtauduttu. Jännä juttu. Bloginihan on kuitenkin julkinen ja kommentoida saa. Mutta eipä ole tullut mieleenkään, että joku hömppäkrääsädatasivusto jaksaisi laittaa tänne omia ilmoituksiaan. Kuka niitä edes lukisi? Onko tuollaisesta oikeasti jotain hyötyä kellekään?


Ärsytys on lähes yhtä suuri kuin vastatessani erityisen sinnikkään puhelinmyyjän soittoon. (Normaalisti en anna myyntipuheluiden ärsyttää, mutta jos kovinkin kauan väitetään vastaan kun kieltäydyn, niin saattaa tämäkin lempeä tyttönen suutahtaa)


Missä kulkee mainostamisen raja? Välillä tuntuu siltä, ettei missään...

torstai 26. elokuuta 2010

"Se on muuten tuossa sun takana...."


Niin on käynyt varmasti lähes kaikille jossain vaiheessa elämää. Se on ainutlaatuinen ja nolo tunne kun huomaat, että ihminen josta olit juuri puhumassa ystävällesi, seisookin takanasi. Miten se tilanne ohitetaan sujuvasti? Omassa kaveripiirissä tähän ei ole löytynyt ratkaisua. Vain pitkä hiljaisuus ja kun kasvot ovat keränneet tarpeeksi punaisuutta, seuraa kaverien "lohduttava" nauru.


funny pictures of cats with captions

 


Opiskeluaikoina tätä tapahtui useinkin. Jostain syystä professorit ja luennoitsijat vain sattuivat ilmestymään läheisen nurkan takaa juuri kun olit kertomassa hauskaa kaskua heihin liittyen. Sen jälkeen punnittiinkin sitten sitä, mahtaako kyseisellä henkilöllä olla millainen huumorintaju...


Vaan mistä johtuu, että itse ei koskaan satu paikalle "sopivaan aikaan"? Riittäisikö oma ymmärrys?

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Palaverin paikka


...se tuntuu olevan useita kertoja viikossa, tai vähintäänkin kerran viikossa (kokouksen omaisesti) omassa työyhteisössäni. Varmasti erittäin hyödyllinen tapa vetää naruja yhteen ja tarkistaa missä ollaan menossa. Vaan miksi kuitenkin usein se on pakkopullaa joka on vain kestettävä?


Wikipedia kertoo palaverista seuraavaa: Palaveri on yleisnimitys erilaisille ryhmäviestintätilanteille. Olennaista on, että asioita valmistellaan ja päätetään yhdessä. Siksi ryhmäviestintätilanteen hallinta on palavereissa olennaista. Palavereissa tarvitaan ryhmätyötaitoja, jotta päästäisiin yhteisiin ja harkittuihin päätöksiin ja palaveriaika käytettäisiin tehokkaasti. Myönteinen ilmapiiri on lähtökohta.


Meillä nämä ryhmäviestinnät menevät niin, että eteen lykätään pari paperia täynnä tekstiä, jonka jälkeen se luetaan vielä yhteisesti ääneen. Jokainen saa kertoa työhönsä liittyviä kuulumisia sekä lopuksi vielä yleinen lätinä-kierros. Toisin sanoen 75% kaikesta käsitellystä on jotain jonka voi kukin itse lukea paperista, tai jotain mikä ei mitenkään liity omaan työhön. Tuo hieno palaverin määrittely ei jostain syystä tunnu toteutuvan, ei ainakaan tehokkuuden näkökulmasta. Myönteinen ilmapiirikin on usein hakusessa (tai sitten mennään toiseen ääripäähän ja nauretaan jollekin yhdentekevälle asialla puolet ajasta).


Olen huomannut, että monet ovat kehitelleet omia tapojaan selvitä näistä ryhmätilanteista. Aika menee kenties nopeammin ja kivuttomammin jollain itselle luontevalla toimintamekanismilla.


Yksi ryhmä keskittyy vaihtamaan henkilökohtaisia kuulumisia keskenään palaverin ajan. Tietenkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti, mutta valitettavan usein hiukan häiritsevästi. Tärkeän asian esille tullessa he ovat eksyksissä ja asiaa kommentoidaankin silloin asian vierestä.


Toinen ryhmä uppoutuu kalenteriinsa, tehden merkintöjä seuraaville viidelle kuukaudelle. Myös kännykkä saattaa tällöin olla yhtenä keskeisenä työvälineenä. Tärkeitä päivämääriä sovittaessa tämä henkilö tarkistaa päivämäärää ja kellonaikaa useampaan otteeseen, päätyen silti merkitsemään ajankohdan kalenteriinsa väärin.


Kolmas ryhmä keskittyy taiteilemaan kokousmuistioon tai palaverimateriaaliin kauniita somistuksia ja piirroksia. Nämä piirtelijät saattavat kuitenkin tietää yllättävän hyvin missä ollaan menossa.


On tietysti myös se ihmisryhmä joka on aktiivisesti mukana kaikessa mitä käsitellään. Heillä on mielipide asiaan kuin asiaan ja se on saatava tuoda julki, olkoon vaikka niin että kyseistä asiaa ei olla edes käsittelemässä. Pieni variaatio tästä on ihmisryhmä, joka päätyy asiaan kommentoidessaan kertomaan jännittävää kaskua tai tapahtumaa omasta yksityiselämästään.


Ehkä mielenkiintoisin palaveri-ihminen on se, joka kykenee istumaan koko kaksituntisen palaverin ajan selkä suorana, eteenpäin katsoen ja täysin puhumatta. Liekö tässä kyse jostain ruumiista irtautumisesta?


Ja toki on olemassa monenlaista yhdistelmää näistä kaikista.. ehkäpä joku osallistujatyyppi jäi mainitsemattakin?


Itse olen kokenut hyväksi eräänlaisen on/off-tyylin. Käyn käsiteltävät asiat paperista läpi katsoen onko mitään minulle merkittävää asiaa. Sen jälkeen keskityn piirtämiseen/kalenteriin/yleiseen jumitukseen. Aika ei kiidä siivillä, mutta selviydyn.

maanantai 23. elokuuta 2010

Raoul vs. Phantom


Yksi vaikuttavimpia musikaaleja joita olen nähnyt, on Andrew Lloyd Webberin Phantom of the Opera. Muistan, kun näin sen ensimmäistä kertaa, oppuduin tarinaan täysin. Musiikki tuntui sielussa asti ja sai monessa kohtaa kyyneleet silmiini. Oli helppo samaistua tarinan hahmoihin.


Yksi asia musikaalissa tuntui oudolta. Miksi Christine valitsi Raoulin Phantomin sijaan? Mielestäni tuo Oopperan kummitus oli mielenkiintoisempi, jännittävämpi, mystisempi, jollain tavalla niin ihanan rikki ja epätäydellinen mutta täynnä uskomatonta karismaa. Kun taas Raoul, tuo pelastava ritari, turvallinen, lempeä ja tavallisen tylsä... miksi kukaan rakastuisi tavikseen, pehmoon, naapurin poikaan? Näin siis ajattelin nuorempana.


Tänään satuin puoli vahingossa katsomaan pienen pätkän kyseisestä musikaalista. Tuo kaunis rakkauslaulu - All I ask of You. Huomasin laulua ja sen sanoja kuunnellessani, että ajatukseni Christinen valinnasta on muuttunut täysin. Mietin sitä, kuinka ihanaa on huomata että rakkaus ei ole pelkoa, se ei ole toisen lumouksessa olemista ja rikkinäisyyden korjaamista, se ei ole sitä että vaaditaan. Oopperan kummituksen rakkaus oli vääristynyttä ja jollain lailla pimeää. Ahdistavaa. Kun taas Raoul oli vilpitön, lempeä ja halusi vain sitä mikä on hyvää ja kaunista. 


 


Mietin myös mennyttä elämääni. Hain nuorena niitä jännittäviä ja mystisiä "Phantomeita", ja niitä myös sain. En osannut arvostaa lempeää, rehellistä ja huomaavaista miestä. En osannut arvostaa "tavallista", se oli mielestäni tylsää. Mutta nyt olen huomannut, mikä onni on siinä, että on turvallinen, tasapainoinen ihmissuhde. Olen löytänyt Raoulini.


Eikä Raoul edes oikeasti ole tylsä tai karismaton, ei sitten lainkaan! Tasapainoinen elämä ei olekaan synonyymi tylsyydelle, on yksi elämäni tärkeimmistä oivalluksista. Se on vapaus.


"No more talk of darkness,

Forget these wide-eyed fears

I'm here, nothing can harm you

My words will warm and calm you

Let me be your freedom,

Let daylight dry your tears.

I'm here with you, beside you,

To guard you and to guide you..."

Kiusaaminen


Kiusaamista on monenlaista, aktiivista ja passiivista. Kiusaaminen käsitteenä on varmasti kaikille tuttu, sitä ei voi välttyä kuulemasta. Se alkaa usein koulussa ja sitä voi esiintyä läpi elämän erilaisissa yhteisöissä. Valitettavasti tässä asiassa ihminen ei koskaan ole liian vanha, vaan kiusaajia löytyy niin lapsista, työikäisistä ja vanhuksista.


Vastaani tuli tilanne, joka jälleen kerran osoitti minulle sen kuinka vaikeaa siihen on puuttua. Ja miten mustavalkoinen voikaan olla nuoren kiusaajan ajatusmaailma. Otetaan esimerkkitapaus: Poikaa on kiusattu koulussa lähes koko kouluelämänsä ajan, varsinaisia kavereita ei koulusta löydy lainkaan. Pojalla on myös lievää autismia ja sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita jo muutenkin. Ainoa luonteva tapa "kommunikoida" yhteisöissä on internetin erilaiset sosiaaliset mediat. Eräänä päivänä hän huomaa erään koulunsa oppilaan perustaneen hänelle oman "fanisivuston" ja kutsuneen sinne kaikki tutut koulustaan. Tuo ryhmä/sivusto on perustettu luultavasti kiusaksi ja näin poika sen kokeekin. Yrittäessään saada ryhmää pois internetistä hänelle vastataan vain "Ei se ole kiusaamista, ei siellä ole mitään negatiivista sinusta, oikeudessa sinulla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Ja mä voin tehdä mun kavereille ihan samalla tavalla, ja se on vaan hauskaa läppää."


No niin.. tottahan se on. Tuolla internetin sivustolla ei ole varsinaisesti mitään loukkaavaa tekstiä. Ryhmän perustaja on jopa pyytänyt siellä, että kukaan ei kirjoittaisi mitään negatiivista, jotta sivua ei poistettaisi. Mutta ottaen huomioon sen, mitä tapahtuu internetin ulkopuolella on mielestäni sivuston perustajan motiivi selvä. Harmittava tosiasia on, että pelkästään sen takia, että henkilön nimeä käytetään ryhmän nimessä, ei sivustoa voida poistaa. Se ei ole suoranaista kiusaamista.


Suorastaan suututtaa se oikeuteen ja lakiin nojaaminen tässä tapauksessa. Entä moraalinen vastuu? Jos tietää loukkaavansa ja aiheuttavansa mielipahaa, niin eikö siitä jo pitäisi tyhmemmänkin ymmärtää tekevänsä kiusaa jollekin? Ja luultavasti se ymmärretäänkin... ja jos ei ymmärretä, niin surullista sekin. Ei elämä ole vain pykäliä ja porsaanreikiä.


Voihan olla, että itse olen vain yliherkkä kaikelle kiusalle. Olinhan itsekin koulukiusattu, ei niin että ketään voisi siitä haastaa oikeuteen, ei niin että siitä olisi jäänyt fyysisiä merkkejä. Ja silti, olin.


Maailma on raaka ihmiselle joka on jollain lailla erilainen, tai jostain syystä ei heti pääse porukkaan mukaan. Maailma on kova. Toiset ihmiset vain vahvistuvat elämän kolhuissa, ja toiset murtuvat. Joku kokee kiusoittelun ja tönimisen kaverillisenä läppänä ja toiselle se on helvetti. Kaikki riippuu asiayhteydestä, henkilöiden välisistä suhteista, tilanteesta, paikasta...


Loppujen lopuksi kiusaaminenhan on heikkoutta. Se ei vaan paljoa kiusattua lohduta siinä tilanteessa kun on kiusaamisen kohde.


Surullista.

perjantai 20. elokuuta 2010

Muutos ja vastarinta


Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt ihmisten ajatusmallia liittyen kirkkoon ja sen ympärillä tapahtuvaan muutoskeskusteluun. Tai oikeastaan, ei tarvitse puhua edes muutoksista. Ainoa "vaikuttamisen" keino tuntuu olevan eroaminen, mielipiteistä riippumatta. Eroamisella uhkailevat niin "tosiuskovaiset" kuin tapakristitytkin, konservatiivit ja liberaalit.


Vallalla tuntuisi olevan käsitys, että kirkko on joku kaukainen pieni ryhmittymä jolla on yksi selkeä suunta johon ei voi kukaan vaikuttaa. Että jäsenet olisivat vain vastaanottava ja ulkopuolinen taho jolla ei ole vaikutusvaltaa. Milloin tajutaan se, että kirkko on kaikki ketkä siihen kuuluvat? Että asioihin voi vaikuttaa? Kirkon mielipide on jäseniensä summa.


Lopultahan tullaan siihen, että jos kaikki liberaalit eroavat, tulee kirkosta yhä ahdasmielisempi ja päinvastoin. Kirkko toimii siis monella tapaa samalla lailla kuin yhteiskunta yleensäkin. On vaaleja joissa valitaan päättäviä elimiä, on vaikutusmahdollisuuksia. On turha nurista nurkassa että "kirkko on väärää mieltä tästä asiasta" jos ei tiedosta että itse on osa sitä kirkkoa. Jokainen on osa kirkon mielipidettä. Se on vähän sama kuin valittaa eduskunnan toimista sen jälkeen kun itse on jättänyt äänestämättä.


Olen ehkä parantumaton optimisti kun ajattelen että elämme aikaa jolloin kirkko löytää entistä ihmisläheisemmän tavan toimia. Keskustelut joita käydään ovat tärkeitä. Mediassa tulee esille entistä paremmin se, että kirkkoon mahtuu monenlaista mielipidettä ja suuntausta. Se voi toisaalta olla hämmentävääkin, onhan ihmisien mieliin taottu vuosisatojen ajan, kuinka kirkko opettaa sen mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt kun puolet sanoo yhtä ja puolet toista, voi se aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita.


Onko mitään ristiriitoja koskaan parannettu pakenemalla paikalta? Miten päätöksiä saadaan tehtyä suuntaan tai toiseen jos lyödään vastakkaisen näkamyksen tullessa vastaan hanskat tiskiin? Onko eroamisen aika jo ennenkuin mitään päätöksiäkään on tehty suuntaan tai toiseen?


Onko elämä, yhteiskunta, kirkkokin vain jotain joka tapahtuu jossain meidän ulkopuolella. Olemmeko me vain kohteita emmekä tekijöitä? Miksi ihmiset eivät enää osaa vaikuttaa omaan elämäänsä vaan tönöttävät passiivisina elämän vastaanottajina?


Nyt tarttis tehrä jotain!