perjantai 31. joulukuuta 2010

Vuoden viimeinen päivä


Tänään on vuoden 2010 viimeinen päivä. Miten aiot sen käyttää? 


Olen monesti miettinyt tätä ihmisen tarvetta viettää uutta vuotta, tehdä jotenkin merkittäväksi se päivä kun vuosiluku kalenterissa vaihtuu. Moneti kuulee puhuttavan eräänlaisen tilinpäätöksen tekemisestä omassa elämässä. Vuoden viimeisinä päivinä mietitään kulunutta vuotta, mitä se on sisältänyt, miten itse on pärjännyt, onko tulema positiivinen vai negatiivinen. Hieno asia sinänsä. On välillä hyvä pysähtyä miettimään omaa elämäänsä.


Mutta miksi se pitäisi tehdä vain kerran vuodessa? Miksi juuri nyt? Toisaalta, miksipä ei. Ihminen tarvitsee selkeitä rajoja, tavoitteita, etappeja, jopa omassa elämässään. Olkoon siis tämä vuoden vaihde yksi sellainen. Itse tosin olen sitä mieltä, että omaa elämää kannattaa tarkastella jopa vähän useamminkin, ja sellaisella lempeällä katseella.


Monet tekevät uuden vuoden lupauksia. "Lupaan etten ensi vuonna polta tupakkaa" "Lupaan laihduttaa 10 kiloa" "Lupaan huomioida enemmän puolisoani" "Lupaan kohottaa kuntoani". Niillä on taipumus jäädäkin sellaisiksi - vain lupauksiksi. Itseään on helppo huijata ja lupaus on helppo unohtaa ja vedota siihen että eihän ne uuden vuoden lupaukset koskaan pidä, ne nyt vaan on sellaisia. 


Minä en aio luvata mitään. Teen päätöksiä silloin kun päätöksen hetki kohdalle tulee. Mikä tahansa päivä on hyvä päivä aloittaa terveellinen elämä tai puolison huomioiminen. Paras hetki on aina "Nyt".


No entäs se välitilinpäätös? 


Minulla vierailee "tilintarkastajat" sen verran usein, että olen aika hyvin kärryillä oman elämäni koukeroista ja niiden vaikutuksista ja syy-seurauksista. Voinkin siis vain todeta, että elämä on kaunis. :) Lopputulema on positiivinen.


Vuosi vaihtunee rakkaassa seurassa, rauhallisissa  merkeissä. Huomenna sitten nostellaan maljaa myös ystävien seurassa ja aloitetaan vuoden ensimmäisen päivän ilta hauskoissa merkeissä. Siitä on hyvä jatkaa.


Iloista, onnellista, parempaa (tai yhtä hyvää), rauhallista, turvallista, menestyksekästä, rakkauden täyteistä Uutta Vuotta 2011 kaikille! :)

lauantai 25. joulukuuta 2010

Yöpaitapäivä


Tänään aion olla koko päivän kotona yöpaitasillani. Ja mikä olisikaan parempaa? Kuusen alta löytyi vielä paketti, joka sisälsi ihanan yöasun, satiiniset paita ja housut. Nyt saan siis heti uudistaa lahjan! Tulee ihan lapsuuden joulut mieleen...


Moni ei varmaan lapsena paljoa perustanut pehmeistä paketeista, ja voin myöntää että itsekään en oikein aina osannut iloita kerrastosta tai mielestäni oudosti kuvioiduista (korkeakauluksisista, hyi) villapaidoista. Mutta yksi pehmeä paketti sai minut aina hihkumaan ilosta, ja se oli yöpaita. Olen siis ollut yöpaitojen ystävä jo lapsesta saakka. Jouluun KUULUI yöpaitapaketti. Ja tuo yöpaita kiskottiin päälle heti kun vieraat olivat lähteneet koteihinsa ja se myös pysyi päällä Tapaninpäivän aamuun saakka.


Nyt ajattelin kunnioittaa perinteitä tässä asiassa. 


Tämä päivä on pyhitetty hyvän kirjan lukemiseen, suklaan syömiseen ja yöpaitasillaan oleiluun. Käperryn kissojen seuraksi sohvalle ja "naatiskelen" joulun rauhasta.


Asiasta kukkaruukkuun... Amaryllis mietityttää. Kuinka paljon sitä pitäisi kastella (tai ei pitäisi). Jostain luin, ettei saisi juurikaan kastella, mutta alkaa jo nuupattaa.. lisäsin taannoin hiukan vettä, mutta nuupattaa silti. Minä en osaa hoitaa kasveja. Mistä voi tietää pitääkö kastella vai ei, ja kuinka paljon?


Taisi tämäkin kukka kukoistaa vain hetken, kunnes kuivuu/hukkuu ja kuihtuu pois...

torstai 23. joulukuuta 2010

Kohtahan se sitten on


 ...Joulu.

Hiukan haikealta taas tuntui laittaa mies matkaan ja jäädä itse kotiin joulua viettämään. Mutta töiden vuoksi näin oli jälleen kerran tehtävä. Miehellä taas on muut läheiset 400km päässä (ja perheessä ollut viimeaikoina surua), joten ymmärrän hyvin sen, että tämä joulu vietetään eri osoitteissa.

Minulla on työt kuuluneet aina olennaisena osana joulua. En oikeastaan osaa edes kuvitella, millaista olisi jos en ajelisi kodin ja työpaikan väliä aattona ja sitä seuraavina päivinä. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa senkin koen.

Rauhallinen joulu siis tiedossa, ateria vanhempien luona ja hiukan töitä illalla, sen jälkeen kotiin kisujen seuraksi sohvalle löhöilemään. Lämmin glögilasi nenän eteen ja telkusta joku jouluinen konsertti tai muu ohjelma päälle. Kenties katson Lumiukon dvd:ltä (hommasin sen aikoinaan, kun huomasin etten töiden takia ehdi sitä telkusta aattona seurata).

Ei minua varsinaisesti sureta viettää joulua omassa rauhassa, en kaipaakaan ihmisiä ympärilleni koko jouluksi, riittää kun saa nauttia yhteisen jouluaterian. Oikeastaan olen löytänyt näistä muutamista "yksinäisistä jouluistani" jotain hienoa ja jollain tavalla pyhää. Voin hiljentyä joulun tunnelmaan ja sanomaan, voin rauhoittua ja levätä.

Yksi asia on tullut vuosien varrella jouluperinteeseeni vahvasti mukaan, ja sitä voi pitää yllä ihan itsekseenkin. Jouluaattoillan hartaus kirkossa. Meillä se on ollut monena vuonna klo 22 ja kirkko on täynnä väkeä. On ihana seurata miten erilaiset perheet ja pariskunnat, sekä tällaiset "yksinäiset" ja kaikki muutkin kokoontuvat yhteen täynnä iloa ja rentoutta. Sellainen joulun ilo huokuu ympärillä, kaikki hymyilevät ja toivottelevat hyvää joulua... tulee tosiaan mieleen laulun sanat "oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen".

perjantai 17. joulukuuta 2010

Painaumia


 Minulla on joskus paha tapa unohtaa nesteytys työpäivän lomassa. Ei vain kertakaikkiaan muista juoda tarpeeksi päivän aikana, usein voi mennä koko päivä yhdellä tai kahdella lasillisella vettä (ja muutamalla kupilla kahvia).

Eilen illalla havahduin taas tähän todellisuuteen, kun riisuin sukkani. Jalat olivat täynnä painaumia, jokainen vaatekappale oli jättänyt jälkensä ihooni. Tuntuu jotenkin takaperoiselta, että kun ei muista juoda tarpeeksi, kerääntyy se vähäinenkin neste elimistöön ja jalat turpoaa. Nesteen kerääntymistä ehkäisee siis yksinkertaisesti se, että juo tarpeeksi.

Mitenhän sitä saisi parannettua tapansa? Ehkä tässä voisi auttaa se, että kantaa mukanaan pientä vesipulloa, josta päivän mittaan hörppii.Auttaisikohan se samalla myös kuivaan ihoon? Käsien iho kun tuntuu välillä rapisevan kokonaan pois. (En muista myöskään rasvata käsiäni).

Vai pitäisikö vain hommata dementialääkkeet?

torstai 16. joulukuuta 2010

Postipohdintoja


 Ohi meni niin että humpsahti. Miksi olen aina tässä asiassa auttamattoman myöhässä?

Joulukortit piti postittaa viimeistään eilen. Aamulla väkersin muutaman kortin ajatuksena heittää ne postiin jossain välissä, mutta niinhän siinä kävi, ettei sellaista taukoa työpäivästä löytynyt. Kun sitten yhdeksältä illalla ajelin töistä kotiin, oli jo liian myöhäistä.. postimerkit kun puuttuivat ei kortteja voinut vain heittää lähimpään postin laatikkoon.

Tokihan ne kortit voi lähettää tavallisellakin merkillä varustettuna...

Postikortit ovat mukavia yllätyksiä sen normaalin postin seassa. Muistan joitain vuosia sitten olleeni mukana sellaisessa postcrossing-ryhmässä, jossa läheteltiin kortteja eri puolille maailmaa (ja myös saatiin niitä kortteja eripuolilta maailmaa). Oli mukava saada terveisiä Afrikasta tai vaikka Uudesta Seelannista ja hauskaa oli myös etsiä mielenkiintoisia kortteja lähetettäväksi. Pitäisiköhän etsiä, josko tuo olisi vielä olemassa? Hauska harrastus!

tiistai 14. joulukuuta 2010

Taatelikakku


Löysin eilen itsestäni pienen leipurin taas vaihteeksi. TV:n töllötys kun ei jaksanut kiinnostaa ja mitään muutakaan mielekästä ei tullut mieleen, niin aloinpa leipoa (kun ensin olin passittanut miehen kauppaan leipomatarpeita ostamaan).


Ensimmäinen haaste oli keksiä jotain hyvää mitä leipoa. 


Silmiin osui taatelikakun ohje. Siitä tulikin paljon muistoja mieleen. Isoäitini tapasi tehdä joka joulu kaikille lähisukulaisille taatelikakkuja joululahjaksi. Ne olivat hyviä. Se oli yksi parhaista lahjoista :) Nyt ei isoäiti enää jaksa kakkuja tehdä, pari vuotta on jo mennyt ilman tuota mummon taatelikakkua. Siispä päätinkin kokeilla tehdä sellaisen nyt itse!


Suunnittelin jo, että jos tämä nyt onnistuu, voisin tällätavoin periä tuon mummon roolin ja tehdä kaikille lahjaksi taatelikakun.


Noh... tein mielestäni kaiken ihan ohjeen mukaan. Kypsyttelin kakkua pitkään ja hartaasti alhaisessa lämmössä (n.160-175 astetta). Ja kyllähän se ihan meheväksi kypsyikin lopulta. Mutta tuo väri.. miksi se ei ole sellainen kuin mummolla? Mummon kakut (ja tuossa ohjekirjassa oleva kakku) ovat tumman ruskeita... minun kakku on vaalean ruskea.. vain muutaman asteen tummempi kuin vaalea kuivakakku... Maku on kyllä ihan hyvä, muttei läheskään niin herkullinen kuin mummon tekemissä kakuissa. Onko vika taateleissa, uunissa, aineksissa, sekoituksissa, minussa...? Ehkä se taatelimössö ei ollutkaan tarpeeksi pientä mössöä? Nyt kakkuun jäi aika isojakin taatelin palasia.


Pitänee yrittää vielä toistamiseen. 


 Tässä ohjeeni:


n. 150- 200g kivettömiä taateleita


2dl vettä


200g voita/margariinia


2 kananmunaa


1 1/2 dl sokeria


1 dl hapanta kermaa tai kermaviiliä


1tl vanilliinisokeria


2 tl leivinjauhetta


n. 3 1/2 dl vehnäjauhoja


 


Keitä taatelit pehmeiksi kattilassa. Lisää kuumaan seokseen rasva sulamaan.


Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Lisää kerma ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu vanilliinisokeri ja leivinjauhe. Lisää lopuksi taateli-rasvaseos


Kypsennä hyvin voidellussa kakkuvuoassa 175 asteessa (loppuvaiheessa 150 asteessa) noin tunnin ajan.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tuloksia


 Testailin eilen siis näitä Ecoballs pyykkipalloja. Olen erittäin tyytyväinen tuloksiin!

Käytin pesukoneen kirjopyykki-ohjelmaa, ja säädin sitä niin että pesuaika oli n. 45min ja veden lämpötila 40 astetta. Valitettavasti huuhtelua ei voinut valta jätettäväksi pesuohjelmasta pois, mutta toisaalta kun pesuaika oli noin lyhyt huuhtelun kanssa, niin ehkäpä tuo ei haittaa.

Sen verran täytyy sanoa, että noiden pallojen poukkoileminen koneessa kuului selvästi. Hetken ehdin jo ruokaa keitellessäni miettiä, että nytkö se kone on sanomassa poks! Luultavasti hiukan suuremmalla pyykkimäärällä tuo ääniefekti ei ole niin suuri (minulla oli vain puolikoneellista tavaraa peseytymässä).

No tuliko siis puhdasta?

Tuli! :) Vaatteet olivat puhtaita, tuoksuivat hyvälle (siis ihan vain puhtaalle) ja olivat pehmeitä. Heräsi tosiaan kysymys, miksi pesemme pyykkejämme kaikenlaisten myrkyllistenkin kemikaalien avulla, kun myrkkyvapaita, ihan yhtä tehokkaita, tapoja on olemassa? Tosiasiassahan nykypäivänä pestään lähes puhdasta pyykkiä, mitä nyt hentoa hienhajua voi paidankainalosta tuoksahtaa. Tahroja toki tulee aina, mutta niihin voi sitten laittaa hiukan tehokkaampia aineita paikallisesti. Yksi viisi vuotta paidassa muhinut kestotahra ei kyllä lähtenyt ecoballsienkaan mukana tulleella tahranpoistoaineella pois (nokitahra), mutta kokeillaan vielä sappisaippuaa, josko sillä lähtisi. Luulen tosin, että tuo tahra on jo enemmänkin paidan ominaisuus kuin jotain mitä voisi saada siitä pois...

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Ekopallerot - Ecoballs


 Löysin ilokseni näitä pyykinpesuun tarkoitettuja ekologisia pyykkipalloja jo ihan lähimarketista. Olin jo pidemmän aikaa miettinyt, että pitäisi kokeilla niiden pesutehoa ja sitä luvattua pitkää käyttöikää (yksi pakkaus riittää 150 pesuun), nyt kun tavallisella kauppareissulla löytyi kaupan hyllyltä tämä tuote, niin pakkohan se oli ostaa.



Ecoballsin toimintatapa on perustuu siihen, että palloista vapautuu negatiivisia ioneita veteen laitettaessa. Ne nostavat vedden pH-arvon yli kymmeneen, jolloin vesimolekyylit aktivoituvat ja heikentävät vaatteen ja lian välistä sidosta (lika irtoaa vaatteista). Korkea pH-arvo tappaa myös kaikki bakteerit. Ecoballs-pallot ovat myös anti-allergeenisia ja sopivat loistavasti herkällekin iholle.Vaikeita tahroja, kuten marjatahroja, suklaata, kahvia tai verta pallot eivät poista, mutta ratkaisuksi tähän on olemassa loistava tuote - sappisaippua, jota sitäkin saa useimmista marketeista. Myös noiden Ecoballsien mukana tulee erillinen tahranpoistiaine.


Ainesosalista:



  • Anionisia pinta-aktiivisia aineita > 25 %

  • Kalsiumkarbonaattia > 29 %

  • Natriumkarbonaattia > 17 %

  • Natriummetasilikaattia > 4 %


Ainesosat luokitellaan kemikaaleiksi, mutta ne ovat paljon miedompia kuin tavallisissa pesujauheissa. Niitä ei myöskään pidetä myrkyllisinä eikä ympäristölle haitallisina. Ainesosat luokitellaan oksidimineraaleiksi ja ne ovat luonnossa hajoavia. EcoBalls-palloissa ei ole lainkaan optisia valkaisuaineita.


 


Vettä säästävää ohjelmaa ei voi käyttää näitä palloja käytettäessä, mutta huomattavaa on myös se, että erillistä huuhtelua ei tarvita, sillä pesupelleteistä ei irtoa mitään aineita jotka voisivat jäädä koneeseen tai vaatteisiin. Kuumia lämpötilojakaan ei tarvita, 30-60 astetta on sopiva pesulämpötila.


 


Tänään sitten testataan tuota kyseistä tuotetta. Toivon todella, että toimii vähintäänkin yhtä hyvin kuin tavalliset pesuaineet


 

perjantai 10. joulukuuta 2010

Ilmastonmuutos?


 Muuttuuko ilmasto ja millä tavoin seuraavien kymmenien vuosien aikana? Moni varmasti voisi todeta näillä keleillä, ettei ilmaston lämpenemisestä ole tietoakaan. Viime talvikin oli yllättävän kylmä. Toisaalta taas kesällä saimme nauttia hellepäivistä tavallista enemmän, monelle olisi viileämpikin kesä riittänyt.

Tavallisen talliaisen näkökulmasta tuntuisi, että ääri-säät ovat lisääntyneet. Ihan siis vain mutu-tuntumalla ajateltuna. Talvet ovat kylmiä, lunta tulee paljon ja nytkin talvi alkoi yllättävän aikaisin. Kesällä taas on kuivaa ja kuumaa, intiaanikesiä on kohtalaisen usein. Enää ei voi kai sanoa, että Suomen kesä olisi kylmä ja vähäluminen...

Suomen ilmaston muuttumista on tutkittu Ilmatieteen laitoksen FINSKEN-ohjelmassa. Skenaarioiden mukaan Suomen keskilämpötila nousee 2–7 astetta vuoteen 2080 mennessä ja sadanta lisääntyy 5–40 %. Joulu-helmikuun keskilämpötila nousee yläskenaariossa keskimäärin yhdeksän astetta ja alaskenaariossakin melkein neljä astetta. Myös sademäärät lisääntyvät lähinnä talvella.

Sademäärien lisääntyminen on kyllä huomattu jo nyt... toinen talvi peräkkäin kun lunta tulee enemmän kuin tarpeen olisi. Kohta on pihoilla lunta yhtä paljon kuin viime talven lumisimpina kuukausina. Paljonko sitä on vielä luvassa?

Entäpä sitten tuo talvien lämpötila? Pakkastakin on vielä riittänyt, tuleeko tämä muuttumaan seuraavien kymmenien vuosien aikana? Skenaarioissa oletetaan, ettei Suomen ilmastoa lämmittävä Golf-virta heikkene merkittävästi, tällöin siis lämpötilat nousisivat. Jos Golf-virta kuitenkin heikkenisi, Suomen ilmasto jäähtyisi voimakkaasti muuhun maailmaan nähden. Paukkupakkasia olisi siis luvassa, ja niitä vähälumisia kesiä...

Jos tuo muutaman asteen lämpötilan ero ei tunnu paljolta, tai huolestuttavalta, kannattaa sitä verrata 20 000 vuoden takaiseen viime jääkauden huipun keskilämpötilaan, joka oli vain yhdeksän astetta nykyistä alempi. Lämpötilaero riitti peittämään Suomen yli kahden kilometrin paksuisella mannerjäällä.

Me ihmiset vaikutamme ilmastoon monin tavoin. Yleisesti tunnetuin tekijä on varmasti ihmisen ilmakehään päästämät kasvihuonekaasut, jotka sitovat auringon lämpöä ja voimistavat näin kasvihuoneilmiötä. Lisäksi tuhoamme toiminnallamme kasvihuonekaasuja sitovia "nieluja" (valtameret, maaperä ja kasvillisuus).

Tarttis tehrä jottai ennenkuin tämä on todellisuutta...

- Kuivat alueet kuivuvat entisestään, kun taas kosteilla alueilla sateet lisääntyvät voimakkaasti.

- Rankkasateet ja tulvariskit lisääntyvät, kun taas esimerkiksi Aasiassa yli miljardia ihmistä koskeva vesipula pahenee.

- Trooppisten myrskyjen määrä ja voima lisääntyvät ja myrskyt yleistyvät alueilla, joilla ne aiemmin ovat olleet harvinaisia.

- Merenpinta nousee voimakkaasti

maanantai 6. joulukuuta 2010

Kiitollisena


Kiittäen ja kunnioittaen menneitä ja vanhempia sukupolvia siitä, että saan elää vapaassa, itsenäisessä, Suomessa. Muistoissa tänään oma vaarini, joka vietti rintamalla lähes viisi vuotta elämästään, ja joka tämän jälkeen eli muistoissaan päivittäin sodan hetkiä. Muistan myös mummuani, joka palveli kotirintamalla pitäen huolta läheisistään ja kaikista jotka apua tarvitsivat. Ilman heitä, eläisimme toisenlaista todellisuutta...

Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois. Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa kuin itse taivahan kansi sois. Yön vallat aamun valkeus jo voittaa, sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse Suomi, nosta korkealle pääss' seppelöimä suurten muistojen. Oi nouse Suomi, näytit maailmalle sä että karkoitit orjuuden. Ja ettet taipunut sä sorron alle, on aamus alkanut, synnyinmaa.

  




perjantai 3. joulukuuta 2010

Tunteiden tulkki


 Törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen eräästä Yhdysvaltalaisesta tutkimuksesta. Siinä yliopistotutkinnon suorittaneita ja vähemmän koulutettuja pyydettiin tunnistamaan ihmisten tunnetiloja. Havaittiin että korkeammin koulutettujen ja varakkaammista perheistä tulevien oli vaikeampaa  tunnistaa kuvien ihmisten tunnetiloja kuin vähemmän koulutettujen ja ns. alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevien.

Kokeessa muodostettiin myös tilanne, jossa hyväosaiset olivat tilapäisesti  alhaisemmassa sosiaalisessa asemassa, tässä tilanteessa heidän kykynsä lukea toisten tunteita parani.

Olen usein mietttinyt, miksi tuntuu välillä siltä että mitä pidemmälle kehityksessä mennään ja mitä paremmissa oloissa ihmiset elävät, sitä kovemmat arvot nousevat esiin. Onko tässä joku selitys sille? Hyväosaiset eivät koe itse tarvitsevansa muita ihmisiä, joten heidän kykynsä tulkita muiden tunteita ja samalla myös kokea empatiaa pienenee. Huonommassa asemassa olevat taas tarvitsevat muita ihmisiä, joten muiden ihmisten tunteiden tulkitseminen nousee merkitykseltään suuremmaksi.

Juontaako tästä ihmisen ominaisuudesta kaikki ne kovalta tuntuvat kommentit esimerkiksi työttömien kohdalla? "Hankkisivat töitä, eivätkä vain eläisi yhteiskunnan kustannuksella". Tai kommentit pakolaisista? "Tullaan tänne meille ja nostetaan meidän maksamilla verorahoilla taattua sosiaaliturvaa". Tai kohdatessamme alkoholisoituneen ja elämässään syrjäytyneen ihmisen... "Itsehän on pulloon tarttunut!" Minne katoaa ihmisen kyky nähdä kokonaisuuksia ja asettua toisen asemaan?

Voimmeko aidosti kohdata ihmisen, jos koemme olevamme jotenkin muita parempia?  Onko toisen ihmisen osaan asettuminen kenties jotain, mitä pitäisi pitää aktiivisesti esillä esimerkiksi Suomessa - elämmehän hyvinvointivaltiossa?

Vai olisiko ratkaisu ehkäpä se, että keskittyisimme enemmän siihen, mikä meitä ihmisiä yhdistää, kuin siihen mikä meitä erottaa. Jospa nostaisimme katseemme omasta navastamme ja katselisimme aidosti ympärillemme. Toinen toistaan tarvitsee, vaikka oma sosiaalinen asema olisi mikä tahansa...

torstai 2. joulukuuta 2010

Pieni askel ihmiselle


 Ekologisuus ja ympäristötietoisuus on nykyään kovasti esillä. Silti tuntuu, että iso osa ihmisistä kokee sen haastavana omalla kohdallaan. Ajatellaan usein, ettei omilla ratkaisuilla tai teoilla ole merkitystä kokonaisuutta ajatellen. Miten yhden ihmisen valinnat voisivat vähentää kasvihuonekaasujen määrää tai energiankulutusta sellaisia määriä, että se oikeasti merkitsisi jotain?

Kuitenkin tosiasia on se, että iso osa päästöistä syntyy juuri yksilöiden kulutustottumuksista. Mitä enemmän on siis ihmisiä, jotka kiinnittävät huomiota hankintoihinsa ja toimiinsa ympäristön hyväksi, sitä enemmän sillä on vaikutusta. Ja paras tapa vaikuttaa on olla itse tekemässä ja myös omalla esimerkillään opastamassa muita.

Tästä kumpusikin ajatus liittää myös omaan blogiini "eko-osio". Jospa itsekin pitäisi esillä helppoja tapoja olla mukana vähentämässä ympäristön kuormitusta.

Aloitetaan kasvihuonepäästöistä. Vaikka ei vielä tiedetä, kuinka suuri merkitys kasvihuoneilmiön voimistumisella on ilmastoon, niin tiedetään, että ilmasto on muuttumassa nopeammin kuin kertaakaan yli 10 000 vuoteen. Tällaiseen muutokseen ei maapallon ekosysteemi ehdi sopeutua. Miten siis voisin omalta osaltani olla hillitsemässä kasvihuonepäästöjen syntymistä?

Energiatuotannon päästöt:

- Lämmitän vain sen verran kuin on tarpeen. Sopiva huonelämpötila on n. 20-22 astetta. Käytän uusiutuvia energialähteitä kuten ekosähköä, puuta tai maalämpöä.

- Säästän sähköä enkä pidä sähkölaitteita tai valoja turhaan päällä.

Liikenteen päästöt:

- Jätän auton kotiin, jos on mahdollista kävellä, pyöräillä tai käyttää julkisia kulkuneuvoja.

- Talvisin käytän wepastoa/lohkolämmitintä - en aja kylmällä moottorilla (päästöjen osalta viisi kilometria kylmällä moottorilla ajoa vastaa n. 600 kilometriä lämpimällä moottorilla ajettua matkaa)

- Suosin Suomalaista ruokaa. (Ruuan kuljettamiseen kuluu paljon energiaa)

Jätehuollon päästöt:

- Vältän ylimääräisen jätteen syntyä. Ostan tuotteita, joita ei ole pakattu useaan kääreeseen ja muovilaatikkoon.

- Lajittelen biojätteen kompostiin tai biojätteen kierrätykseen. (biojätteen mädäntyessä kaatopaikoilla syntyy metaania, joka voimakas kasvihuonekaasu)

- Ostan kestäviä tuotteita. Selvitän jo tavaraa hankittaessa sen huolto- ja korjausmahdollisuudet.



... ja maailma pelastuu ... ;)

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kalentereista ja luukuista


 Tänään alkoi joulukuu, monet saivat avata kalenterista ensimmäisen luukun. Minä olen niin onnekas, että omistan adventtikalenterin, tänään aukesi siis jo neljäs luukku.

Vaikka olen jo ihan aikuinen, tai oikeastaan nuori aikuinen (jotka ovat usein vakavamielisempiä kuin "vanhat aikuiset"), minusta on edelleen mukavaa omistaa joulukalenteri. Parhaat kalenterit ovat mielestäni sellaisia, joissa on joku kaunis kuva, ja jokaisen luukun takaa tuo kuva ehkä vähän muuttuu ja samalla luukun alta paljastuu pieni pala tarinaa. Pidin näistä kuvakalentereista jo lapsena. Muistelen, että jonain vuonna sain ison kuvakalenterin, jossa oli isot luukut ja niiden takana aina ihan kunnon pätkä jännittävää tarinaa ja siihen liittyvä kuva. Seuraavan luukun avaamista todellakin odotti, ja mieli olisi tehnyt avata kaikki luukut kerralla. Mutta maltoin aina odottaa seuraavaan päivään, sillä en halunnut pilata itseltäni tuota jännityksen iloa (ja eihän tarinaa olisi riittänyt jouluksi asti, jos olisin lukenut sen heti ensimmäisenä päivänä...)

En muista lapsuuteni jälkeen törmänneeni ihan tuollaisiin kalentereihin. Onkohan se sittenkin ollut vain unta...

Tarrakalentereista ja suklaakalentereista en koskaan oikein pitänyt. Tarrat tuli lätkäistyä vain johonkin (seinään?) ja suklaakin oli pahaa. Kauheimpia kalentereita olivat ne, joista tuli joku pieni muovinen "lelu" joka luukusta. Lelut menivät suoraan roskikseen. Nykyään kun kaupoissa kiertää, niin tuntuu että suurin osa kalentereista on suklaakalentereita, pieniä kuvakalentereita näkyi ehkä Suomalaisessa kirjakaupassa. Krääsäkalentereita en onnekseni ole nähnyt enää... vai osaanko jo ummistaa silmäni asioilta joista en pidä?

Suomen lähetysseuran adventtikalenteri on aika lähellä tuota ajatustani "oikeanlaisesta kalenterista", joten olen aivan tyytyväinen tämänhetkiseen adventtikalenteriini :) Siipalleni ostin Partion joulukalenterin, ja huomasin juuri että vaikka siitä löytyi luukut ensimmäisestä adventista alkaen, niin joulupäivän luukku puuttuu! On siis vain 24 asti luukkuja... onko tämä yleistäkin?

Tiedänhän kyllä, että Suomessa on tapana juhlia vain aattoa, eikä itse juhlapäivää ollenkaan (se menee kenties potiessa jotakin "oloa"?), mutta että jouluakaan ei enää aaton jälkeen odoteta? Vai eikö luukkua ole siksi, että juuri silloin 25. päivä tuo odotus loppuu ja se varsinainen lahja saadaan?

Monenlaisia joulunodotuskalentereita on siis olemassa, jokaiselle joulunviettäjälle.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Pimeys valtasi talon


 Juuri kun olin asettunut sohvalle mukavasti, avannut mölytoosan (TV) ja päässyt Kuorosodan makuun, tapahtui illanvietossani yllättävä käänne. Ympärilläni pimeni täysin. Naps ja poks, istuin yhtäkkiä pimeässä huoneessa, täydellisessä hiljaisuudessa.

Sitten kuului ääni makuuhuoneesta: "eihän täällä nyt nää lukea yhtään mitään!"

Tuntuu että tässä osassa kaupunkia noita sähkökatkoja tapahtuu verrattain usein. Yleensä ne ovat parista sekunnista muutamaan minuuttiin, mutta eilen saatiinkin sitten viettää reilu puoli tuntia pimeässä, vailla sähköisiä ärsykkeitä. Tulipa etsittyä muutama kynttiläkin. Ei ollut helppoa pelkässä kännykän näytön valossa...

Tulipa eilen taas mieleen se, että entisaikoihin ihmiset ovat varmaakin menneet nukkumaan paljon aikaisemmin kuin nykyään. Mitä voi tehdä pimeässä? Nukkua. Kynttilänvalokin on sen verran pieni, että silmäthän siinä menee jos yrittää pitkiä aikoja sellaisessa valossa lueskella.

Ihmeellistä on myös se, kuinka hölmistynyt olo on, kun ei voikaan katsella telkkua, tai selata nettiä. Ensimmäinen ajatus on, että eihän tässä nyt voi tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja tuijottaa seinää. Näinkö riippuvaisia kaikenlaisista laitteista ja passiivisesta viihdykkeestä meistä ihmisistä on tullut? Hui!

lauantai 20. marraskuuta 2010

Pettymyksiä ja oivalluksia


Aamu alkoi vähän surullisissa merkeissä. Ystävä peruutti viimehetkellä vierailunsa, harvoin nähdään ja kovasti odotin tapaamista, mutta eihän sille minkään voi ettei pääsekään. Pari kyyneltä tirautin ja fiilis jäi jotenkin surulliseksi pitkäksi aikaa.

Välillä tuntuu raskaalta tämä oma herkkyys näissä ystävyyteen liittyvissä asioissa. Minun on vaikea pyytää ketään mihinkään, sillä pelkään kieltävää vastausta. Pelkään sitä pettymystä ja hylkäämisen tunnetta. Ja tämä herkkyys on varmaankin suurelta osalta lapsuuden suruista johtuvaa. Olin silloin koulukiusattu ja muistan itkeneeni itseni uneen kun "minulla ei ole yhtään ystävää..".

No, nyt aikuisena toki ymmärrän, että onhan niitä ystäviä vaikka ei aina nähdäkään. Joskus vain aikataulut ei natsaa ja on muuta menoa. Ei se tarkoita sitä, etteikö minusta pidettäisi tai minua hyväksyttäisi.

Piristystä päivään on tuonut tieto siitä, että muutama muu ystävä pääsee kanssani iltaa viettämään kuitenkin. Ja hyvä musiikki saa aina hyvälle mielelle, joten stereot on harvinaisen kovalla käytöllä.

Lisäksi törmäsin erääseen tarinaan viulistista, joka soitti metroasemalla. Tässä onkin tärkeä sanoma kaikille. Lukekaapa!

(http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=76371&ref=nf)

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Osaisipa


 Olen lueskellut viimeaikoina iltalukemisena Markus Kajon kirjaa Kettusen kootut. Ei ehkä parasta unilukemista, sillä nuo lyhyet tarinat ja pohdinnat kirvoittavat usein hymyn huulille, ja joskus on aivan pakko nauraa ääneen. En tiedä arvostaako tuo toinen puoliskoni näitä hihityskohtauksiani.

Eilen illalla lukiessani mietin jälleen kerran, kuinka hienoa on osata katsella maailmaa ihan kuin ei olisi sitä koskaan nähnyt. On innoittavaa huomata, että joku saa ihan arkipäivän asioista mieleen mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja ajatuskulkuja. Ja osaa sen jälkeen vielä kirjoittaa nuo oivallukset paperille muidenkin iloksi.

Osaisipa itsekin.

Mutta ei minulla käy mielessä jääkaappia tutkaillessa ja maitopurkkia etsiessä, että onkohan sen maitopurkin vienyt joku rosvo-varas joka edelleen kyykkii jossain nurkassa piilossa valmiina hyökkäämään. Ja että mitenkä tuo rosvovaras käyttäytyisi ja mitä tekisi pian, ja kuinka sitä itse siihen reagoisi ja miten puolustautuisi. Miettisi vain että "nyt rauhallisesti, ei pidä antaa sen huomata että minä olen huomannut maidon hävinneen".

Korkeintaan sitä pohtii, että mitähän tuo kissa tuossa oikein ajattelee. Miettiikö sitä, että miksi tuo iso olio nyt tuijottaa, miksi ei anna ruokaa tai tee jotain hyödyllistä, kuten rapsuta masua?

Ehkä tänään yritän nähdä maailman kuin uusin silmin, ihmeellisenä ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Huolettaa


Haluaisin kysyä muutamalta ystävältäni, mutten ehkä sittenkään kysy...

Miltä tuntuu olla vaikea asia, haastava kysymys tai ylitsepääsemättömältä tuntuva ongelma?

Miltä mahtaa tuntua se, että sinun elämäsi on jollekin instituutiolle sekä yllättävän monelle ihmiselle pelottava, uusi ja hankala asia, johon pitäisi ottaa kantaa?

Miltä tuntuu lukea medioista erilaisten ihmisten mielipiteitä siitä, miten juuri sinun kohdallasi tulisi toimia, ja millä tavalla kohdella?

Miltä tuntuu se, että jokaisessa kahvipöytäkeskustelussa otetaan esille sinun identiteettiisi vahvasti liittyvä asia ja pyöritellään sitä sitten yhteisenä ongelmana?

Miltä tuntuu, kun joku jolla ei ole käsitystä siitä, millaista elämäsi on, jaksaa meuhkata identiteettisi ja elämäsi puolesta tai vastaan, ja siinä samalla haukkuu/puolustaa instituutiota, jossa olet töissä?

Millaiseksi itse koet kirkolliskokouksen päätöksen? Oliko se askel eteenpäin, vai vain tyhjiä sanoja? Haluaisitko parisuhteen rekisteröityäsi osallistua tuollaiseen rukoushetkeen, vai kokisitko sen riittämättömänä?

Ethän masennu tästä kaikesta? Muistathan että sinut hyväksytään ainakin omassa kirkollisessa piirissäsi täytenä ja kokonaisena?



Halataanko?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Rakentavaa keskusteluako?


Keskustelua:

"Minä olen ajatellut, että tämä eräs asia on ainakin omalla kohdallani näin."

 "Miksi sinä ajattelet tästä aiheesta noin typerästi?"

"Mitä tarkoitat? Ajattelen näin, koska olen pohtinut asiaa ja tullut tällaiseen lopputulokseen pohdinnoissani ja kokemuksessani."

"No sehän nyt on ihan järjetöntä, en tajua miten kukaan voi olla noin tyhmä!"

"Miten sinä sitten ajattelet, ja miksi minun ajattelumallini olisi järjetön?"

"No minä olen ihan erimieltä, ja noi sun ajatuksesi vaan ovat ihan älyttömiä, taidat olla vajakki."

"Mielestäni en ole sen tyhmempi kuin muutkaan, voitko perustella vähän? Mitä mieltä itse sitten olet, ja miksi?"

"Ärsyttää tollaset oman kantansa pakkosyöttäjät, idootti!"

"Minun mielestä olisi kohteliasta kunnioittaa erilaisia näkökulmia eikä yhden mielipide-eron vuoksi haukkua toista vajakiksi..."

"No ei tuollaisen älyttömyyksiä ajattelevan kanssa voi keskustella."

"Minusta taas olisi mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä, eihän sitä kaikesta tarvitse olla samaa mieltä."

"Kaikki noin ajattelevat pitäis viedä saunan taakse ja löylyttää..."

"Jahas.."



Tällä kaavalla tuntuu menevän vähintään kolmasosa ihmisten välisestä keskustelusta, jos kyseessä on aihe josta ollaan erimieltä. (Tai ainakin itse olen viimeaikoina törmännyt tähän keskustelutapaan paljon)

Toinen vaihtoehto on, että molemmat osapuolet vain "keuhkoavat" omista näkemyksistään, mutta eivät vaivaudu kuulemaan toisen ääntä tai yrittämään ymmärtää, miksi toinen on erimieltä.

Kolmas, harvinainen, mutta rakentava ja hedelmällinen keskustelun muoto on, että molemmat kuuntelevat toisiaan ja erimielisyyksistä huolimatta voivat kunnioittaa toistensa näkemyksiä. Silloin sitä on mieli avoinna, ja voi oppia jotain uutta toisesta ihmisestä, eikä se edes tarkoita sitä, että pitäisi hylätä oma katsantakanta.

Miksi on vaikea sietää erilaisia mielipiteitä? Miksi toisin ajattelevaa on niin vaikea ymmärtää ja kunnioittaa? Koetaanko erilaiset näkemykset jollain lailla uhaksi omalle näkemykselle?



Vaikka voinhan minäkin sen myöntää, että monesti jos aihe on itselle tärkeä ja oma mielipide voimakas, tulee sitä helposti provosoiduttua ja silloin lankeaa tuohon "Olen oikeassa, älä sekoita minua tosiasioilla/omilla mielipiteilläsi"-tyyppiseen sanaharkkaan...

Aina on siis varaa parantaa!

lauantai 23. lokakuuta 2010

Kaipaus kasvattaa


 Tuntuupa ikävältä olla yksikseen kotosalla näin viikonloppuna. Ei sillä, että tässä jaksaisi tai pystyisi mitään "juhlintaa" harrastamaan, mutta normaalisti on tuo elämän ilostuttaja vierellä kun löhöilee lauantai-iltana kotisohvalla. Huomenna saa herätä aikaisin töihin, ja nyt jo mietityttää että miten on unen laita? Usein kun se tahtoo jäädä normaalia vähäisemmäksi kun toinen puoli sänkyä on tyhjänä.

Minussa on kyllä pieni hiven erakkoa. Nautin yksinolosta. Minusta on ihan kivaa viettää aikaa itseni kanssa ja tuhlata sitä aikaa turhuuksiin tai pieneen kotinäpertelyyn. Hyvä kirja on myös oivallinen seuralainen. Mutta nyt sen taas huomaa, kuinka helposti sitä tottuu siihen että on se kainalo johon käpertyä. Kun aikaa kuluu ja yhdessä eletään, niin se saattaa päästä unohtumaan ilman näitä työreissuja tai muita vastaavia, jolloin asusteleekin kolmistaan kissojen kanssa.

Omillaan olo ja välimatka silloin tällöin tekee varmasti hyvää suhteelle, se on se hetki jolloin huomaa mitä puuttuisi jos toinen ei olisikaan siinä. Itsestäänselvyydet muuttuvat lahjoiksi. Jälleen kerran siis huomaan sen, kuinka mukava tunne onkaan se pieni ikävä.




Rakastakaa toinen toisianne, 

mutta älkää tehkö rakkaudesta kahletta. 

Olkoon rakkaus mieluummin meri 

teidän sielujenne rantojen välillä. 

Täyttäkää toistenne juoma-astiat, 

mutta älkää juoko vain yhdestä astiasta. 

Jakakaa leipänne, mutta älkää syökö vain yhtä leipää. 

Laulakaa ja tanssikaa yhdessä ja olkaa iloiset, 

mutta olkoon kukin teistä yksin. 

Juuri niin kuin luutun kielet ovat yksin, 

vaikka ne värisevät samaa sävelmää. 

Antakaa sydämenne toisillenne, 

mutta älkää omistako, 

sillä vain elämä voi sulkea sydämen käteensä. 

Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin, 

sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. 

Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

(Kahlil Gibran)

Elämä on...


 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja tämä kuva kertoo mielestäni kaiken oleellisen elämästä (ja siitä, millaisin eväin siitä pitäisi selvitä). Ainakin toisinaan on elämässä "niitä päiviä", jolloin tuntuu että kaikki eteen asetetut tehtävät toimivat tällä periaatteella...

 epic fail photos - CLASSIC: Emergency Phone Fail



see more funny videos

torstai 21. lokakuuta 2010

Yksinkertaista mutta vaikeaa


 Suvaitsevuus (myös: suvaitsevaisuus) on UNESCO:n määritelmän mukaan


»meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. - - - Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.»

(UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista)



Se on joskus vaikeaa, suvaita. Ja sanotaankin että kaikkea ei pidä suvaita. Omalla kohdallani erityisen vaikeaa on suvaita suvaitsemattomuutta. Tunsinkin piston rinnassani kun luin tuon määritelmän, erityisesti kohta "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan". Toisaalta, sanottiinhan tuossa myös se, että suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä. Kaksipiippuinen juttu siis. Minun ei tarvitsee sietää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisenlaiset vakaumukset pitäisi hyväksyä. Miten on siis silloin kun nuo vakaumukset aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta? Entä mikä luetaan yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaiseksi? Olisiko kuitenkin niin, että suvaitsevaisuutta on pitää kiinni jokaisen ihmisen ihmisarvosta sekä keskinäistä kunnioittamista. Harvassa on ne ihmiset, jotka myöntäisivät olevansa suvaitsemattomia, mutta ehkä välillä jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään toteutuuko se suvaitsevaisuus omassa elämässä.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Mitä minä saan?


Tekipä mieleni listata ulkomuistista ja oman seurakunnan nettisivuja avuksi käyttäen, että mitäs kaikkea sieltä seurakunnasta nyt sitten saa. Ja onhan siellä kaikenlaista, varmasti iso osa jäi luettelosta poiskin (erityisesti nuorille (perheettömille) aikuisille suunnattu toiminta... ellei nyt sitten erilaiset musiikki- ja harrasteryhmät sinkkutoiminnan lisäksi olisi sellaisia tuohon ikäryhmään iskeviä. Näin äkkiseltään näyttäisi, että yhteiskunnan vähäosaiset saavat monenlaista tukitoimintaa. Ehkä pitäisikin olla iloinen jos ei tarvitse kaikkia kirkon palveluita henkilökohtaisesti?

Listaa (jäi kyllä melko suppeaksi, saa täydentää ken tahtoo):

Perhekerhot. Perheleirit. Päiväkerhot. Lastenleirit. Pyhäkoulu.

Erilaisia kerhoja kouluikäisille: aamu- ja iltapäiväkerhot, kokkikerhot, sählykerhot, askartelukerhot, musiikkiryhmät, partio.

Rippikoulutyö, nuorisotyö, erityisnuorisotyö (mm. operaatio Saapas sekä erilaiset tukitoiminnat ja tukiryhmät kouluissa ja lastenkodeissa jne. nuorien auttaminen erilaisissa elämän solmukohdissa ja ongelmissa). Isostoiminta, kerhonohjaajakoulutus ja -toiminta, opiskelijatyö (oppilaitospastorit). Retkiä, leirejä, illanviettoja, harrasteryhmiä, koulutuksia, festarimatkoja jne.



Raamattupiirit, liikuntapiirit, luovan toiminnan piirit, Alfa-kurssit, retriitti, hiljaisuuden talot ja -illat, pyhiinvaellukset, Katekumenaatit. Keskusteluillat ja -sarjat, erilaiset messut ja jumalanpalvelukset (myös erityismessut), kuorotoiminta, bänditoiminta, konsertit (seurakunnan järjestämät konsertit ovat aina ilmaisia!), yhteislaulutilaisuudet.



Työttömien ruokailut ja retket sekä muu toiminta (mm. erilaiset työpajat).

Sinkkutoiminta (yksinelävien tukeminen ja vertaisryhmän löytäminen, sinkkuillat kahvilat jne).

Naisten ryhmät ja miesten ryhmät sekä sateenkaariryhmät.

Varttuneen väen päiväpiirit ja kahvilat. Kuntopiirit ikäihmisille. Diakonian lähimmäispalvelu ja kotikäynnit.

Sairaala- ja palvelutalovierailut ja siellä järjestettävä harraste- ja viriketoiminta. Sukututkimuskurssit.

Maahanmuuttajatyö (sisältää monenlaista toimintaa ja sopeuttamista/koulutusta/tukea). merimieskirkko. Vapaaehtoistyön koordinointi (mm. Suurella sydämellä).

Diakonian  vastaanottotyö. Taloudellinen avustaminen ja neuvonta, tukiasunnot, päihde- ja huumeongelmaisten tukeminen, vankien ja vapautuvien tukeminen. Ruuan jaot, leipäkirkot ja muu avustustyö.

Diakoniapiirit, kylätoimikunnat, vanhusten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten, riippuvuuksista kärsivien ym. tukiryhmät ja piirit, perheryhmät, kriisiryhmät, sururyhmät, sielunhoito ja keskuteluapu.

Kirkolliset toimitukset (häät, hautajaiset, kasteet, konfirmaatiot, kodin siunaamiset ym.)



Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksessa selvitetään parisuhteeseen, perheeseen ja ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyviä kysymyksiä. (Palvelut ovat maksuttomia ja asiakkaaksi voit hakeutua, vaikka et olisi evankelisluterilaisen kirkon jäsen.)



Kirkon ylläpitämä Palveleva puhelin tarjoaa mahdollisuuden purkaa mieltä painavia asioita puhelimitse. 

Tekstari-helpistä taas saa apua ja tukea tekstiviestitse.



Suomen sairaaloissa toimii yli sata sairaalapappia. Sairaalapapit toimivat osana sairaalan organisaatiota, mutta ovat kirkon palveluksessa. Kaikissa suurissa sairaaloissa on vähintään yksi sairaalapappi, pienten yksiköiden sielunhoidolliset tehtävät hoitaa paikallisseurakunta.



Kirkon sisällä toimii lukuisia erilaisia yhdistyksiä ja ryhmiä joille tarjotaan tilat toimintaa varten. Myös seurakuntalaiset voivat varata seurakuntien tiloja (Kurssikeskukset ja seurakuntasalit jne)) perheen kirkollista juhlaa varten. Tällöin seurakunnan tiloissa olevat kalusteet, astiat, koneet ja laitteet ovat vapaasti käytettävissä.



Kansainvälinen vastuu. Kirkon ulkomaanavun ja lähetystyön puitteissa autetaan erityisesti köyhissä maissa olevia lähimmäisiämme ja edistetään kansainvälistä solidaarisuutta.



Kirkko pitää huolta myös suuresta määrästä kulttuuriperintöä erityisesti rakennusten ja soitinten sekä kirkkotaiteen osalta. Samoin myös hautausmaiden ylläpito ja hautaustoimi on annettu kirkon tehtäväksi. Seurakunnat osallistuvat maan virallisen väestötietojärjestelmän ylläpitämiseen lakisääteisesti määrätyllä tavalla.  



Erilaiset vuodenaikaan ja kirkkovuoteen sekä vuositeemoihin/ajankohtaisiin asioihin liittyvät tapahtumat ja tempaukset, joita on mahdoton luetella kattavasti... monet näistä tapahtumista/tempauksista eivät aina selkeästi profiloidu seurakunnan/kirkon järjestämiksi (liekö kirkon viestinnässä ongelmaa).


Eri seurakuntien työmuodot ja toiminta  toki vaihtelee riippuen seurakunnan koosta ja väestöstä. Listausta erilaisista työmuodoista ja seurakunnan palveluista voisi siis jatkaa vielä pidemmällekin ja toisaalta kaikkialla ei ole kaikkea.


Seurakuntalaiset osallistuvat jatkuvasti seurakunnan arkeen: tapahtumien osanottajina, vapaaehtoistyössä, toiminnan vetäjinä ja järjestäjinä. Seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon voi vaikuttaa myös ottamalla osaa seurakuntavaaleihin ja kirkkoherran vaaliin, sekä tekemällä aloitteita seurakunnan luottamuselimille. Seurakuntalaiset siis valitsevat seurakuntavaaleissa seurakuntien päätökset tekevät luottamuselimet (seurakuntavaltuusto/seurakuntaneuvosto/kirkkovaltuusto/kirkkoneuvosto), jotka taas valitsevat kirkolliskokouksen (kirkon ylin toimielin ja päätösten tekijä) edustajat.


tiistai 19. lokakuuta 2010

Piispojen kannanotto alkuvuodesta


Alkaa pian tulla korvista ulos koko homokeskustelu, se tuntuu niin epäreilulta monessakin suhteessa. Erityisen ahdistavalta tuntuu rajut yleistykset joita tehdään. Vielä pari vuotta sitten sain vihakirjeitä eräältä "fundamentalistilta". Niissä minut tuomittiin harhaoppiseksi homostelijaksi. Tuo ei haitannut, pikemminkin nauratti, tiesinhän ettei se ole kuin yhden ihmisen pahaa oloa eikä tosiaankaan yleinen käsitys. Minun ja muiden työntekijöiden kristilliseen arvomaailmaan kuuluu lähimmäisenrakkaus ja jokaisen ihmisen yhdenvertainen oikeus olla täysivaltainen yhteiskunnan ja kirkon jäsen.

Mutta nyt kun sanotaan ihmisvihaajaksi ja "sortajaksi", suvaitsemattomaksi ilkimykseksi, olen viettänyt unettomia öitä ja kuljen kaupungilla kauhun tunne sydämessä. Tuomitaanko minut joksikin mitä en ole vain siksi, että kirkossa on olemassa niitä joilla on kanssani täysin erilaiset käsitykset? Yhtäkkiä kaikki se, miten olen tähän asti työtäni tehnyt ja toiminut ja mihin uskonut onkin huitaistu erään keskusteluohjelman tuloksena romukoppaan. Tuntuu pahalta.

Siksipä haluan tuoda itselleni muistutukseksi piispojen mietinnästä sen, missä mennään tällä hetkellä taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta.




"...Osa piispainkokouksen jäsenistä katsoo, että rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen on teologisesti mahdollista.

Osa on sillä kannalla, että siunaamiselle ei ole kirkon uskonkäsityksestä nousevia perusteita. Molempien

käsitysten edustajat haluavat olla uskollisia Raamatulle ja kirkon tunnustukselle, mutta päätyvät tulkinnoissaan eri lopputulokseen.



Piispainkokous pitää tärkeänä, että asia nähdään seuraavien peruslähtökohtien valossa.



1. Ihmisyyttä ja seksuaalisuutta koskevan kirkon opetuksen klassinen perusta on siinä vakaumuksessa,

että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asettanut avioliiton. Sitoutumiseen ja kunnioitukseen

perustuva avioliitto luo turvallisimman kasvuympäristön puolisoiden väliselle seksuaalielämälle ja lasten

kehitykselle. 



2. Kirkko liittyy käsitykseen kaikkien ihmisten ihmisarvosta. Kristillisessä uskossa ihmisarvo perustuu

siihen vakaumukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Täysi ihmisyys ei riipu yhteiskunnallisesta

asemasta, saavutuksista, hyödyllisyydestä, rodusta, ei myöskään sukupuolisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta.

Jokaisella ihmisellä on arvo ja häntä on kohdeltava inhimillisesti, koska hän on Jumalan luoma.

Kirkko kutsuu hengelliseen yhteyteensä kaikkia ihmisiä. Kirkossa on tilaa perheille, yksineläville, eronneille

ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava avoimesti ja heitä on kohdeltava

kunnioittavasti. Homoseksuaalien loukkaaminen sanoin tai teoin on vastoin lähimmäisen rakkauden periaatetta.



3. Jokaisella ihmisellä on omantunnon vapaus. Sitä tarvitaan, jotta jokainen voisi toimia oikein ja vastata

kutsumukseensa ihmisenä. Kristitty arvioi oikeaa ja väärää Jumalan sanan, ihmiskunnan yhteisen moraaliperinteen,

kirkon opetuksen ja yksilöllisen kokemuksensa valossa. Kirkko on valmis kohtaamaan jokaisen

ihmisen ja tukemaan häntä erilaisista elämänvalinnoista riippumatta, vaikka kirkko opetuksessaan

pitää kiinni ihanteestaan, jonka mukaan avioliitto on Raamatun ja kirkon tunnustuksen mukaan ainoastaan

miehen ja naisen välinen. Homoseksuaalisuuden kehityksestä ja luonteesta on nykyaikana saatu merkittävästi uutta tietoa. Laaja yksimielisyys vallitsee esimerkiksi siitä, että seksuaalinen identiteetti muotoutuu pääsääntöisesti itsestä riippumattomista

syistä.

On mahdollista, että yhdenlaisella tulkinnalla ei tehdä oikeutta erilaisille odotuksille. Osa

homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan

vahvistamassa parisuhteessa. Osa pitää oikeana elää pidättyvyydessä. Jotkut tahtovat pyrkiä vapaaehtoisen

terapian ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin.



Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan.



4. Kirkolla on pastoraalinen vastuu kaikista ihmisistä, myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvista jäsenistään.

Kirkko tukee jäseniään hengellisesti monilla eri tavoilla. Jokainen on tervetullut yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Yhteisissä keskusteluissa tulee asettua toisen rinnalle, jakaa kokemuksia ja etsiä oikeaa

tietä. Kaste, kirkon yhteyteen ottaminen, konfirmaatio, kodin siunaus, rippi ja hautaan siunaaminen kuuluvat

erotuksetta kaikille kirkon jäsenille (KJ 1:4). Kirkon perheneuvonnan palvelut ovat kaikkien niiden käytössä,

jotka tahtovat käsitellä omaan seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä yksin tai pariskuntana.



5. Jokaisella on oikeus lähestyä rukouksessa Jumalaa ja pyytää hänen apuaan. Kristityille kuuluu myös

velvollisuus rukoilla toisten ihmisten puolesta. Piispainkokouksen mielestä pastoraalisen kohtaamisen piiriin

voi kuulua myös rukous parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Tällöin pappi tai

muu kirkon työntekijä rukoilee vapaasti tai käyttää harkintansa mukaan olemassa olevaa, kirkon hengelliseen

rukousperinteeseen sisältyvää aineistoa. Rukouksessa pyydetään Jumalan huolenpitoa ja johdatusta.

Samalla pyydetään voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa. Rukouksen yhteydessä voidaan lukea

Jumalan sanaa. Se voidaan toteuttaa yksityisesti tai yhteisöllisesti siten kuin asianomaiset yhdessä sopivat.



6. Jokaisen papin tai muun kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis

asettumaan rinnalle ja kuuntelemaan toista. Aito kohtaaminen merkitsee myös, että hän kykenee asettamaan

omat näkemyksensä taka-alalle ja toimimaan kutsumuksensa mukaisesti. Papin velvollisuus on antaa

esirukouksesta tilanteen luonteen mukainen kuva ja pitää kiinni häntä sitovista ohjeista.

Koska kirkossa vallitsee vastakkaisia käsityksiä samaa sukupuolta olevien parisuhteista, on tärkeää kunnioittaa

myös papin ja kirkon muun työntekijän omantunnon vapautta. Papin tehtävänä on toimittaa kirkkojärjestyksessä

ja kirkkokäsikirjassa säädetyt toimitukset. Parisuhteensa rekisteröineiden pastoraalisessa

kohtaamisessa rukous perustuu papin tai kirkon muun työntekijän vapaaseen harkintaan.



Kirkolliskokous voi antaa piispainkokouksen tehtäväksi pastoraalisten ohjeiden antamisen ja erilaisiin tilanteisiin

sopivien rukousten laatimisen. Tällöin kirkolliskokous voi ilmaista oman kantansa kysymyksiin,

jotka koskevat esimerkiksi rukouksen sisältöä, paikkaa ja vapaaehtoisuutta.



7. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kirkon työntekijät ja seurakunnan jäsenet jakavat saman Jumalan

armon ja samat kristillisen elämän ihanteet. Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen,

edistää seurakunnan tehtävän toteutumista, noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä

tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan (KJ 1:5). Kirkon palveluksessa

ja kaikissa luottamustehtävissä on tilaa yksin eläville, eronneille ja seksuaalisille vähemmistöille.

Olemassa olevan lainsäädännön mukaan rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei ole este toimia kirkon

työssä. Kirkon työntekijän tulee sitoutua julistus- ja kasvatustehtävissään kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta

koskevaan opetukseen, jonka suuntaviivat on ilmaistu kirkollisissa kirjoissa ja yhteisesti hyväksytyissä

kannanotoissa."


Lisäksi muistutus siitä, että tällaiset muutokset voivat viedä aikaa mutta eivät ole mahdottomia:


Ruotsin kirkko on edennyt 15 vuodessa yksityisestä rukoushetkestä sukupuolineutraalin avioliiton kirkolliseen vihkimiseen seuraavin askelin:

􀁸 piispat antavat ohjeen yksityisestä rukouksesta vuonna 1994

􀁸 piispat antavat ohjeen julkisesta rukouksesta 1999

􀁸 kirkolliskokous päättää hyväksyä rekisteröidyn parisuhteen siunaamisen 2005

􀁸 kirkolliskokous päättää hyväksyä kirkollisen vihkimisen sukupuolineutraaliin avioliittoon 2009


Niinpä niin... 15 vuotta.

Ei kai tässä auta muu kuin jatkaa työtään ihmisten parissa ja olla vaikuttamassa siihen mitä käytännön tasolla tapahtuu. Suomessa on siunattu jo nyt ennen mitään "lupia ja päätöksiä" monia samaa sukupuolta olevia pareja kirkollisesti. Ehkäpä joskus tähän saadaan ihan virallinen kaava ja toimintamalli.



perjantai 15. lokakuuta 2010

..ja vielä...


 edelliseen kirjoitukseen liittyen.

Löysin tekstin, joka kertoo paljon myös siitä mitä itse ajattelen ja millaiseksi näen tilanteen.

http://www.fleim.fi/uutiset/2790-homokeskustelu-kuohuttaa-kirkkoa

Tuntuu siltä, että ihmiset yhdistelevät asioita mielessään väärällä tavalla ja mielikuvat kirkosta ja sen kannasta ovat nyt syntyneet väärän tahon kautta. Äkkipikaistuksissa tehdään sitten radikaaleja ratkaisuja.

Täytyy myöntää, että pienen hetken verran ajattelin erota Ylestä. Mutta ehkäpä tässäkin tapauksessa nielen harmistukseni ja koetan etsiä muita keinoja vaikuttaa.

Homoilta ja sen seuraukset


 Tänään minua on ärsyttänyt suunnattomasti erityisesti yksi asia. Olen törmännyt vilkkaaseen keskusteluun taannoisesta Homoillasta, joka esitettyyn Ylen kanavalla. Tein jo esitysiltana päätöksen, etten katso kyseistä keskustelua, sillä halusin varjella itseäni räjähtämiseltä. Keskustelun taso ja suunta kun oli pääteltävissä jo kun katsoi keitä keskusteluun oli valittu esittämään mielipiteitään.

Nyt kuitenkin saan lukea, että uutisoinnissa on nostettu esiin keskustelun aiheuttama kirkosta eroaminen. Tuntuu uskomattomalta, että muutaman ihmisen ajatustenvaihdon tuloksena niin moni ihminen päättää erota. Päätinkin tutkia asiaa, ja lueskella netissä käytyjä keskusteluja.

Monessa kohtaa tuotiin esille, että "kirkon kanta on epäsuvaitsevainen ja täynnä ihmisvihaa", että luterilainen kirkko tuomitsee homoseksuaalisuuden eikä hyväksy heille samoja oikeuksia kuin heteroille. Jotkut jopa kuvittelivat Päivi Räsäsen edustavan kirkon virallista kantaa, ja toimivan kirkon puolestapuhujana. En saattanut uskoa silmiäni.

On surullista, että media haluaa antaa näin ahdasmielisen kuvan kirkosta. Niin, tosiaan, media haluaa. Kukapa muukaan näihin TV-keskusteluihin ja muihin väittelyihin osallistujat valitseekaan? Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa kirkon jäsenistä (eli suurin osa kirkosta) hyväksyy homoseksuaalit ja toivoo heille yhtäläisiä oikeuksia. Kirkon työntekijöistäkin suurin osa kannattaa samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista. Avioliitosta ei kirkko voi sanoa oikeastaan yhtään mitään, ennenkuin samaa sukupuolta olevien avioliitosta on jotain kirjattu Suomen lakiin (ja se on eduskunnan tehtävä, ei kirkon). Epäsuvaitsevaiset ja ahdasmieliset ovat siis ainakin toistaiseksi vähemmistönä kirkossa ja silti valitettavasti vain heitä kuullaan valtamedioissa. Mutta miten käy, kun kaikki mediassa käyviä keskusteluja pelästyvät suvaitsevaiset ihmiset eroavat kirkosta?

Itse olen ainakin omasta mielestäni sellainen keskiverto kristitty. Kristillisyys tarkoittaa minulle rakkautta, suvaitsevaisuutta, toisen kunnioittamista, sitä että kaikilla on ihmisarvo. Jokainen on arvokas. Ihmisillä on oikeus rakkauteen, riippumatta siitä onko homo vai hetero. Toivoisin saavani osallistua jonain päivänä tilaisuuteen, jossa siunattaisi ja juhlittaisi omien ystävieni parisuhteita. Haluaisin siis mahdollisuuden, heidän niin halutessaan, virallistaa parisuhteensa myös oman seurakuntansa edessä. Enkä todellakaan kuulu näissä toiveissani vähemmistöön kirkon jäsenistössä.

Luterilaisella kirkolla ei ole vielä minkäänlaista virallista kantaa samaa sukupuolta olevien liittoihin. Se on harmillista, mutta ymmärrettävää. Koostuuhan asioista päättävä, kirkon ylin taho, kirkolliskokous yhtä monesta mielipiteestä kuin mitä kirkkoon mahtuu. Yksimieliseen päätökseen ei siis olla vielä(kään) päästy. Paikallisissa toiminnoissa voidaan kuitenkin kokoajan enenevässä määrin huomata, että samanarvoisuuden tunnustaminen lisääntyy. Parisuhteita siunataan jatkuvasti, sateenkaarimessuja järjestetään, erilaiset kristilliset yhdistykset ja järjestöt jotka ajavat seksuaalivähemmistöjen asiaa lisääntyvät. Miksi tämä ei pääse julkisuuteen?

Miksi paha kello soi pidemmälle kuin hyvä? Eikö joskus voitaisi järjestää realistinen keskusteluohjelma, jossa kirkon enemmistön ääni pääsisi kuuluviin? Miksi on niin paljon kiinnostavampaa kuulla vähemmistön epäsuvaitsevia ja järkyttäviä mielipiteitä ja vielä vääntää ne käsittämään koko kirkkokuntaa?

Miksi?

Vielä pari linkkiä, joihin olen tänään törmännyt.

Homoilta kasvatti eronneiden määrää

http://meidankirkkoommemahtuu.blogspot.com/

http://jaritervo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/49006-ihmisoikeudet

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/571-hbl-vikstrom-moittii-rasasen-homopuheita



 .............



Laitetaanko lasku Päivi Räsäselle (hänestähän ja hänen mielipiteistään useat ihmiset ovat halunneet erota)?

Homoillan seuraus - totuus paljastui Päivi Räsäselle

Arkkipiispa Kari Mäkisen mietteet

Oppimispäiväkirja?


 Olen nimennyt blogini aikoinaan omaksi oppimispäiväkirjaksi elämänkoulussa. Mutta mikä sitten on oppimispäiväkirja? Huomasin, että moni oli eksynyt blogisivuilleni hakusanalla "oppimispäiväkirja", mutta luullakseni eivät ole löytäneet hakemaansa tietoa arkisista pohdinnoistani. Ajattelinkin siis koostaa tähän merkintään omia ja oppimiani ajatuksia siitä, mitä tai mikä oppimispäiväkirja voi olla.

Oppimispäiväkirjaanhan kirjoitetaan opittuja asioita, uusia oivalluksia, vaikeita asioita ja heränneitä kysymyksiä. sen on tarkoitus tukea oppimisprosessia ja toimii eräänlaisena koosteena opitusta asiasta. Se voi sisältää myös piirroksia tai kuvia.

Jos oppimispäiväkirjan kirjoittamisessa alku tuntuu vaikealta, voi käyttää apuna vaikka seuraavanlaisia lauseen alkuja: Opin..., Oivalsin..., Minulle oli merkittävää..., En ymmärtänyt..., Jäin miettimään..., Kiinnostuin..., Epäilen..., Heräsi kysymyksiä..., Mieleeni palautui...,Minusta tuntui..., Haluaisin saada vielä lisää tietoa..., Haluan muistaa...  jne.

Myös käsitekartta on hyvä oppimispäiväkirjan lisä. Siinähän jonkin keskeisen käsitteen ympärille kootaan siihen liittyvät olennaiset asiat ja piirteet sekä yhteydet lähikäsitteisiin.

Oppimispäiväkirjoihin on aina hyvä palata myöhemmin. Tällöin voi palauttaa käsitellyn asian mieleensä ja muistella millaisia ajatuksia tai oivalluksia asia on silloin herättänyt ja ehkä myös pohtia sitä, kokeeko asian jotenkin toisella tavoin nyt myöhemmin. Voi myös syventää opittua ja päivittää tilannetta, onko kenties oppinut jälkeenpäin jotain uuttaa asiasta.

 Oppimispäiväkirjatyyppejä on varmasi yhtä monta kuin opettajia ja oppivia, mutta ehkä tästä käyttämästäni oppimispäiväkirjamallista on hyötyä jollekin joka on miettinyt oman oppimispäiväkirjan pitämistä.

torstai 14. lokakuuta 2010

Aikuistuminen jatkuu edelleen


 Koin eräänlaisen valaistumisen äsken kaupassa käydessäni. Kun kävelin kaupan ovesta ulos, oli hyvä mieli siitä että selvisin kohtalaisen pienellä rahamäärällä ja sain ostettua kuitenkin kahden ihmisen ruuat useammalle päivälle. Päähäni pälkähti myös ajatus siitä, että eipä sitä olisi lapsena ja nuorena uskonut, että työssä käyvän ihmisen tarvitsee laskea niinkin tarkkaan pennosensa ruokaa ostaessaan. Silloin sitä ajatteli, että aikuisilla on aina varaa ruokaan (ja vaikka karkkeihin ja suklaaseenkin ehkä jopa jädeen!).

Silloin se iski. Ajatus siitä, että niinhän ne omatkin vanhemmat ovat joutuneet miettimään tarkkaan hankintojaan. He eivät ole tienanneet mitenkään erityisen paljoa enempää kuin meidänkään ruokakunta. Samalla tavalla on heidän pitänyt minun lapsuudessaan laskea kuukauden tulot ja menot. Tietysti sillä erotuksella, että on pitänyt turvata myös lasten ruoka, vaatetus ja harrastukset.

Ja minä kun lapsena elin onnellisen tietämättömänä kaikesta siitä. Ja oikeastaan alitajuisesti olen kai näihin päiviin asti ajatellut, että vanhemmilla nyt vaan on enemmän varaa. Vanhemmilla on se taikavaranto, josta riittää silloinkin kun itse on tiukilla. Ja aina on apua tullut. Aina on ruokaa saanut. Lapsena tuettiin harrastusta sellaisilla summilla että ihan hirvittää nyt kun jälkeenpäin ajattelee.

Toki olen osannut olla kiitollinen kaikesta siitä. Mutta olenko ihan oikeasti ymmärtänyt mitä kaikki se apu ja tuki ja ihan vaan elättäminen on käytännössä tarkoittanut vanhempieni arjessa ja budjetissa?

Tajusin siis tänään, että olen aikuinen. Että olen monessakin mielessä samassa asemassa kuin vanhempani  (jos nyt ajatellaan taloudellisia asioita ja unohdetaan että heillä on lainat jo maksettu ja eläkeikä ovella). Minä olen siis taloudellisesti riippumaton, vastuuni kantava, omillaan pärjäävä, aikuinen. Huh. Minun elämäni pitäisi siis kaiken logiikan mukaan olla siinä tilanteessa että minun pitäisi pystyä elättämään myös lapsi jos sellainen päättäisi tähän meidän talouteen putkahtaa.

Aikuistuminen ei näköjään koskaan lopu... ja minä kun kuvittelin itsenäistyneeni jo 18-vuotiaana kun muutin pois kotoa. Ja omillaan tässä onkin eletty useita vuosia (ellei oteta huomioon vanhempien tarjoamaa apua, mikä ei ole rahassa mitattavissa, monessa pienessä ja vähän suuremmassa asiassa).

Vaan eikös sitä niin sanota, että kasva isoksi, älä aikuiseksi... minä haluaisin ajatella että "isoksi" tarkoittaa vastuun ottamista ja "aikuiseksi" tarkoittaa ihmistä joka ei osaa enää iloita pienistä asioista.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kaikki palaverit eivät ole turhia...


Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinhän se taitaa olla. Ja jos vielä muistaa ilmoittaa suunnitelmistaan kaikille niille, jotka asiaan liittyvät, niin onnistuminen on lähes taattua. Välillä vaan tuntuu, että omassa työyhteisössä mennään mentaliteetilla "kyllähän minä siitä hänellekin mainitsin, kai se nyt tulee paikalle ja vetää jotain ohjelmaa...".

Itse törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa yksi ihminen oli suunnitellut tilaisuuden lapsille. Hän oli pari kuukautta aiemmin maininnut siitä minulle pikaisesti erään palaverin (joka käsitteli ihan muuta asiaa) alussa jolloin lupasin olla käytettävissä jos tilaisuus tuona tiettynä päivänä järjestetään. Yhteydenottoa mihinkään suunnitteluhetkeen ei tullut, joten ajattelin että ehkäpä tuo tapahtuma/tilaisuus on siirtynyt myöhempään ajankohtaan.

Sattumalta huomasin kuitenkin eräänä päivänä tilojen kalenteria selatessani, että varaus on ainakin tehty ja lisätiedoissa luki minunkin nimeni ja jopa kuvaus siitä mitä ohjelmaa minun olisi määrä tilaisuudessa lapsille vetää. Tilaisuus oli merkitty seuraavaan aamuun. Tilaisuuden järjestäjää en saanut enää kiinni (oli viikonloppu). Ei auttanut muu kuin valmistaa jotain kiireessä ja "toisella kädellä", tietämättä mitä muuta ohjelmaa olisi ja keitä muita minun lisäkseni olisi paikalla.

Kun sitten aamulla saavuin työmaalle, ja lapsiryhmä ohjaajineen saapui paikalle, kävi hyvin äkkiä selväksi ettei kukaan tiennyt miten tilaisuus tulisi etenemään. Tilaisuuden järjestäjä ei ollut paikalla, vaan ilmeisesti luotti siihen, että kaikki tietävät mitä hän on mielessään suunnitellut. Kaikki kyllä lopulta järjestyi, ja ainakin noilla lapsilla, joille tapahtuma järjestettiin tuntui olevan hauskaa.

Harmittaa vaan moinen toimintatapa. Eikö olisi mukavampi suunnitella kunnolla, kokoontua edes kerran yhteen ja  käydä läpi asiat, joita järjestettävään tilaisuuteen kuuluu? Vaikka kaikki nyt sujuikin lopulta hyvin, niin tokihan parempi ja mielekkäämpi tulos olisi saatu kun kaikki olisivat tienneet missä mennään ja mitä tehdään.

Tapahtuuko tällaista missään muualla.... toivottavasti ei...

Mitä opimme tästä? - Älä luota siihen, että työtoverisi pystyy lukemaan ajatuksesi tai kykenee telepaattiseen yhteydenpitoon. Suunnittele, pidä yhteyttä, ilmoita, kanna vastuu.



lauantai 9. lokakuuta 2010

Rangaistus naiseksi syntymisestä?


 Siltä se välillä tuntuu, rangaistukselta, kerran kuussa tapahtuva kipuilu. Se alkaa muutaman päivän kestävällä päänsäryllä ja huipentuu vähintään vuorokauden kestävään selkä- ja vatsakipuun. Kyllähän sen kestää kun on pakko. Ja ehkäpä siitä ei pitäisi edes valittaa, saanhan olla ilman kipuja kuitenkin suurimman osan kuukautta. 

Mutta ei se kivaa ole.

Minulla oli kyllä elämäni aikana pitkä yhtenäinen jakso kun mitään kuukausittaisia kipuja ei esiintynyt. Napsin silloin minipillereitä, jotka olikin hankittu nimenomaan kipuja lievittämään. Minun kohdallani nuo toimivat. Enää ei tarvinnut pitää välipäiviä koulusta ja maata tuskaisena kotona. Ei tarvinnut napsia niitä voimakkaita kipulääkkeitä. Se oli suuri helpotus elämään.

Vielä monta vuotta pillereiden syönnin lopettamisen jälkeenkin sain olla rauhassa tuolta "naisten rangaistukselta". Ainoana ongelmana oli mielialojen heitteleminen, eikä sekään ollut joka kuukausi tapahtuva ilmiö. Vaan nyt on aika ilmeisesti tehnyt tehtävänsä ja kivut ovat palanneet. Mutta pillereitä en ala enää syömään, ei tällä hataralla muistilla.

Ei kai tässä muukaan auta kuin kärvistellä ja hillitä suurinta kipua lenkkeilemällä sekä turvautumalla särkylääkkeisiin.

Hyviä vinkkejä otetaan kyllä vastaan...

perjantai 8. lokakuuta 2010

Hauras mieli - Prinsessa


Kävin jälleen elokuvissa, nyt oli vuorossa suomalainen elokuva Prinsessa. 

Anna Lappalaisen elämäntarinasta innoituksensa saanut elokuva Prinsessa kertoo koskettavan tarinan yksilöstä, jonka yhteiskunta leimasi sairaaksi, mutta joka valloitti lähipiirinsä sydämet ja paransi ympäristöään rakastettavalla persoonallaan. Prinsessa on dokumentaristina tunnetun ja palkitun Arto Halosen debyytti valkokankaalla fiktio-ohjaajana. Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Arto Halonen, Pirjo Toikka ja Paavo Westerberg.

Elokuva nostatti minussa esiin monenlaisia tunteita ja samalla myös muistoja eletystä elämästä. Pinnalle nousivat jälleen kerran ne tuntemukset, se sekasorto ja ahdistus kun toimitin silloista rakastani suljetulle osastolle. Muistin jälleen kerran, miltä tuntui vierailla osastolla, miltä tuntui keskustella ihmisen kanssa joka oli ennen niin tuttu, mutta oli kuin yhdessä yössä muuttunut joksikin toiseksi. Haukoin välillä henkeäni, kun mieleeni räjähti elävästi ne tuntemukset mitä tunsin kun kävelin ensimmäistä kertaa sitä käytävää, joka johti silloisen rakkaani huoneelle. Muistan pelkoni, ahdistukseni, suruni. En tiennyt kuka oven takana odotti.

 Tunsinpa jopa jälleen eräänlaista syyllisyyttä. Aiheutinko sittenkin enemmän tuskaa kuin helpotusta?

Missä menee raja sairauden ja erilaisuuden välillä? Missä kohtaa voi antaa toisen elää harhakuvitelmissaan ja itse luodussa maailmassaan, ja milloin pitäisi yrittää saada toinen ”heräämään” todellisuuteen? Milloin on kyse jostain ihmistä tuhoavasta ja milloin suojelevasta erilaisuudesta?

Tottakai tiedostan senkin, että syyllisyyden tunteminen on omalla kohdallani turhaa. Kun ihminen on vaaraksi niin itselle kuin muille, on syytä turvautua intensiiviseen ammattiapuun ja hoitoon. Silti sitä välillä miettii, että mikä osa ”sairaudesta” onkin vain ihmisen omaa erikoislaatuista persoonallisuutta, joka tulkitaan mielensairaudeksi kun sitä ei ymmärretä. 

Prinsessa tuossa elokuvassa oli onnellinen omassa maailmassaan. Hänelle prinsessana olo oli pakenemista ja elettyjen hirveyksien unohtamista ja ajatuksista pois sulkemista. Prinsessana hän pystyi olemaan onnellinen ja myös levittämään tätä onnellisuutta ja hyvää muille ihmisille. Miten lie olisi prinsessalle käynyt, jos joku tosiaan olisi pystynyt ”parantamaan” hänet?

Suosittelen elokuvaa kaikille. Aihe on mielenkiintoinen ja tarina on kerrottu erittäin taitavasti ja koskettavasti. Se tuo esille kaiken sen ristiriitaisuuden mitä liittyy erilaisuudeen, mielenterveyteen/-sairauteen. Siinä tulee esille myös selkeästi entisajan hoitomuodot, jotka onneksi ovat kehittyneet ja siirtyneet historiaan...

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Heräämisiä


 Sellaisia tapahtuu joka aamu, siis ihan konkreettisia heräämisiä, ei henkisiä heräämisiä. (Paitsi jos on tullut nähtyä outoja unia, mikä ei ole minulle lainkaan harvinaista). Heräämisissäni on tapahtunut suuri muutos kolmen viime vuoden aikana. Ja minä kun aina luulin, että uni, nukkuminen, herääminen, se milloin on virkeimmillään, on jotenkin sisäänrakennettua ja kulkee jossain geeneissä. Olin ilmeisesti väärässä.


Heräsin tänä aamuna jälleen hyvissä ajoin ennen seitsemää. Yritin vielä sen ensimmäisen tietoisen havahtumisen jälkeen sulkea silmäni ja vajota takaisin unen autuuteen, mutta ei. Tunsin oloni täysin virkeäksi (lisäksi oli pakko kipittää aamuvessaan, tai muuten olisi voinut käydä ikävä vahinko jos tosiaan olisin nukahtanut uudestaan ja nähnyt unia valuvista hanoista ja suihkulähteistä). Vessareissulta päätin vielä palata sänkyyn, jospa se uni sittenkin voittaisi, herätys kun on vasta reilun tunnin päästä. Ei tullut uni ei, vaikka olisi voinut hyvin niin olettaa kun poikkeuksellisesti sain itseni nukahtamaan kun kello löi yhtä yöllä.


Ei minulla ennen ollut ongelmia nukkua aamulla pitkään. Nukuin useimmiten vähintäänkin kymmeneen asti, joskus jopa puolille päiville, jos siihen oli mahdollisuus. Kahdeksalta herääminen tuntui lähinnä kidutukselta. Vastavuoroisesti myös valvoin pidempään, joskus saattoi mennä neljäänkin asti yöllä ennenkuin sain itseni nukkumaan. Herätyskelloni torkkunappula oli kovassa käytössä, ja onnistuin usein nukkumaan reilun tunnin varsinaisen herätyksen jälkeen heräilemällä viiden minuutin välein ja vaipumalla jälleen uneen. Onnekseni työni on aikataulultaan usein melko liukuva, ja monesti painottuu vielä enemmän iltaan kuin aamuun.


Lapsesta saakka minulle on ollut helpompaa valvoa myöhään ja nukkua pitkään, en ikinä ole ollut mikään aamuihminen. Toisin on nyt. Ei minua harmita aamuinen herääminen, tuntuu jopa että on mukava herätä aikaisin ja lorvailla kotosalla. Juoda rauhassa kahvia ja lukea päivän uutisia. Tuntuu melkein siltä, että aamu on sitä omaa aikaa. Voi rauhassa olla. Ja mikä hienointa, harvemmin enää tulee kiire töihin lähtiessä, toisin kuin ennen.


Ilmeisesti tähän minun vuorokausirytmiin on vaikuttanut vahvasti tuo asuinkumppani, joka herää usein kuudelta tai seitsemältä ihan vain sen takia että töihinlähtö on niin aikaisin. Minä sitten en osaa jäädä sänkyyn uneksumaan kun toinen häärää keittiössä ja kahvin tuoksu leijalee sieraimiini. Illalla taas tuntuu hölmöltä jäädä kukkumaan kun toinen kömpii sänkyyn. On mukava mennä nukkumaan samoihin aikoihin. Rytmi on siis kääntynyt kullan mukaiseksi. 


Meissä on vain se ero, että tuon puoliskon rytmi ei ole ihan niin kiveen hakattu kuin minun. Hän pystyy nukkumaan pitkään silloin kun siihen on mahdollisuus. Hän voi kääntää herätessään kylkeä ja nukahtaa kohta uudestaan.


Osaisinpa minäkin vielä.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Precious


 Kävin elokuvissa, ja sain pitkästä aikaa varsin syvälle sydämeen iskevän elokuvakokemuksen. Ei ole tämä elokuva turhaan Oscar-ehdokkuuksiaan saanut. 


Precious kertoo järkyttävän tarinan 1980-luvun lopun Harlemista. Nimihenkilö Claireece "Precious" Jones on ylipainoinen, lukutaidoton ja toista kertaa isälleen raskaana oleva afroamerikkalainen teinityttö. Preciousin äiti pitää alistettua tytärtä kotiorjanaan ja kohdistaa häneen väkivaltaisia raivonpurkauksia. Preciousin elämä on helvettiä, kunnes hän kohtaa avarakatseisen erityisopettajan, joka pyrkii herättämään sorretun tytön omanarvontunnon. Yhdysvaltalaisen Sapphiren romaanista sovitettu Precious on selviytymiskertomus, joka pohjaa kirjailijan omiin kokemuksiin nuorten tyttöjen kirjallisuudenopettajana Bronxissa ja Harlemissa.



Aihe on rankka ja sitä on käsitelty elokuvassa erittäin koskettavalla tavalla. Elokuvan aikana koki niin iloa, surua kuin raivoakin. Kaiken lisäksi tuo elokuva jäi mieleen pyörimään vielä useiden päivien ajaksi. 


Vaikka voisi kuvitella, että nimenomaan Preciousin kohtalo mietityttäisi ja ahdistaisikin, niin loppujen lopuksi eniten elokuvan jälkeen jäi päähän hakkaamaan hänen äitinsä kohtalo. Vaikka koko tarina on surullinen ja ahdistavakin (toki se tarjosi toivon pilkahduksia lopussa etenkin päähenkilölle), niin erityisesti äidin mielenliikkeet ja -tilat järkyttivät. Miksi äiti sallii/haluaa tyttärelleen tuollaisen kohtalon? Elokuvan jälkeen heräsi taas siihen todellisuuteen, että ihmisen mieli on omituinen kapistus, joka osaa kääntää kaiken pahan ja ahdistavan itselleen helpommaksi käsitellä. Joskus se kääntää kaiken "väärin" ja epäoikeudenmukaisesti, jotta voisi tarrautua johonkin sellaiseen mikä ei ole todellista. Tämä äiti vihasi lastaan, koska lapsi sai sen eroottisen rakkauden mitä hän olisi mieheltään toivonut. Hänen ajatuksissaan hänen oma lapsensa varasti häneltä rakastetun.


Luulen, että kirja, johon tämä elokuva pohjautui tulee löytymään jossain vaiheessa minunkin kirjahyllystäni. Vaikka myös elokuva tuntui rehelliseltä ja raadolliselta kuvaukselta, niin harvoinpa elokuvat kuitenkaan pystyvät välittämään tarinaa samassa mittasuhteessa kuin kirjat. 


 


 


 

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Härttima!


 Osuipa silmiin uutinen, jossa kerrottiin teiniraskauksien lisääntymisestä, ja samalla myös aborttien lisääntymisestä. Näihin vuosiin asti ollut laskusuhdanne kääntyi nousuun. Jostain syystä parin viimevuoden aikana on teineillä raskauksien määrä lisääntynyt ja alle 18-vuotiailla suurin osa raskauksista päättyy aborttiin. 


Ovatko alaikäiset unohtaneet ehkäisyn? Vai onko ehkäisy ehkä jotenkin niin "hävettävää", että otetaan mielummin riski kuin mennään kioskilta/kaupasta/apteekista ostamaan ehkäisyvälineitä. Entäpä sitten sukupuolitaudit? Luulisi niiden leviävän myös enemmän tällaisen trendin ollessa päällä...


Vai onkohan kyse enemmänkin välinpitämättömyydestä? Asenteista? "Ei se mun kohdalle osu,  ja jos osuu, niin onhan aina mahdollista ottaa abortti". Tässä astuu esiin se nuoruuden ajattelemattomuus. Millaiset seuraukset tällaisella käytöksellä on itselle ja muille? Riittääkö henkinen kasvu, tai onko nuori valmistautunut kasvamaan henkisesti toimintansa tasolle?


Vai ajatellaanko niin, että "kun en huomioi asiaa, se ei ole todellinen." Valitettavasti tämä ajatusmalli ei toimi missään asiassa. Jossain vaiheessa itse itseltä kielletyt/tukahdetut/piilotetut asiat vain lyövät iskun vasten kasvoja. Näitä juttuja ei voi paeta. Ne täytyy kohdata ja selvittää.


Kyllähän sitä tuli itsekin hölmöiltyä nuorena. Ensimmäisen ja viimeisen kerran. Onneksi riitti älliä toimimaan tilanteessa nopeasti, ja käydä terveydenhoitajan puheilla heti seuraavana päivänä. Sain kahden pillerin "kuurin", ja sekä fyysisen että henkisen pahanolon. Se riitti opettamaan sen nuoren tytön käyttämään päätään myös rakkauden huumassa.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Reilua vai epäreilua?


Eilen tuli pientä kädenvääntöä puoliskon kanssa reilun kaupan tuotteista. Itse yritän tuotevalinnoissa suosia niitä, ja olen yrittänyt opettaa myös puoliskoani etsimään noita tuotteita kaupassa asioidessaan. Kahvipakettia kotiin tuodessaan hän kuitenkin puuskahti, ettei ymmärrä miksi reilun kaupan tuote voi maksaa tuplasti sen, mitä tavallinen kahvi. "Miten se VOI maksaa niin paljon enemmän, varmasti suurin osa rahasta menee ihan jonnekin muualle kuin tuottajalle." Hyvin mahdollista, mutta etsiessämme tietoa ja laskeskellessamme tulimme siihen tulokseen, että reilu kauppa tosiaan kannattaaraaka-aineiden tuottajille kehitysmaissa. Lisäksi osa rahasta menee paikallisten yhteisöjen hyväksi koulutuksen, terveydenhuollon ym. tukemiseen.


Yksi kritiikki kuitenkin sai miettimään uudestaan mikä on reilua ja mikä ei. Reilun kaupan tuotteet auttavat raaka-aine tuottajia kyllä, mutta sitovatko ne samalla kehitysmaiden perheet pysyttelemään ainoastaan raaka-aineiden tuottamisessa. Jatkojalostus tapahtuu aina kehittyneimmissä maissa. Pitäisikö olla systeemi, joka kannustaisi kehitysmaita kehittämään myös tuotteiden jatkojalostusta? Sillähän kuitenkin käärii suurimmat rahat, eikö?


Muistui mieleen kesäiset kilpailut nuorten kanssa. Pelasimme maailmankauppa-peliä muutamaan otteeseen teini-ikäisten kanssa. Pelissä on viisi joukkuetta ja samalla myös viisi erilaista lähtökohtaa (tätä lähtökohtien eroa ei kerrottu etukäteen). Osalla joukkueista oli pelkkiä raaka-aineita, osalla enimmäkseen välineitä raaka-aineiden jalostukseen, myös välimalleja löytyi. Tarkoitus oli tuottaa valmista tuotetta ja myydä sitä maailmankaupassa. Myös vaihtokauppaa oli mahdollista tehdä. Pelin lopputulos oli meille ohjaajille selvä jo etukäteen, toki jos kehitysmaa pelasi erityisen fiksusti ja kehittyneempi "jalostajamaa" erityisen tyhmästi, oli pieni mahdollisuus että kehitysmaa saattoi pärjätäkin melko hyvin.


Pelin edetessä nuoret pian huomasivat, että lähtökohdat olivat epäreilut. Miten tuottaa lopullista tuotetta myytäväksi ja saada rahaa jolla ostaa lisää raaka-ainetta ja välineitä tuotteen tekemiseen jos alunperinkään ei omannut muuta kuin pelkkää raaka-ainetta. Kehittyneemmät maat pystyivät ostamaan raaka-ainetta kehitysmailta pilkkahintaan, sillä kehitysmaat kaipasivat kipeästi edes jotain työvälineitä. Paremmista lähtökohdista pelin alkaneet eivät niinkään huomanneet erilaisia lähtökohtia ja pelin epäreiluutta, vaan käyttivät röyhkeästi hyväksi näitä "kehitysmaajoukkueita". Peli kuvaa mielestäni melko hyvin todellista tilannetta maailmankaupassa.


Ehkäpä meidän voittajajoukkueessa pelaavien olisi aika huomata pelin epäreiluus ja tehdä jotain asialle. Ja ehkä tuo reilu kauppa on kuitenkin paras mahdollinen tapa tukea kehitysmaiden tilannetta tuotannossa tällä hetkellä. Jospa jo se, että tuotteesta saa käypää hintaa jossain vaiheessa mahdollistaisi tuottajille myös tuotteiden jatkojalostuksen?


Taidan siis edelleen suosia reilun kaupan tuotteita ja pitää omalta osaltani Suomen neljän suurimman (väestömäärään suhteutettuna) reilun kaupan suosijamaan joukossa.


http://www.reilukauppa.fi

torstai 23. syyskuuta 2010

Kone käy puolella teholla


...jos sitäkään. Inhottava syysflunssa, tai joku vilustumistauti iski täydellä tehollaan eilen. Pää on kohmeessa, lihakset tuntuvat vähintäänkin epätoimivilta ja kipeiltä, nenä vuotaa ja on samalla myös tukossa. Aivastuskohtaukset seuraavat toistaan säännöllisin väliajoin, mikä tekee arkisesta elämisestä yllättävän haastavaa. Samoin se, ettei voi kulkea asunnossa ottamatta nästuukia mukaan (tai tiputtelee räkätippoja pitkin lattioita ja huonekaluja).


Yö meni niistäessä ja yrittäen etsiä asentoa, jossa ilma kulkisi edes jonkin verran hengitysteissä. Piti jopa muuttaa työhuoneeseen "asustelemaan" yön ajaksi, että toinen puolisko sai tarvitsemaansa unta näiden 13 tuntisten työpäivien välissä. Mutta tulipa nyt testattua työ-/vierashuone ihan itse remontin jälkeen. Oikein mukava huone, mikäs tässä on asustellessa.


Tänään minulla heräsi epäilys, että syysflunssa voi tarttua myös tietokoneisiin. Tai sitten läppärini on vain niin kovin sympaattinen yksilö. Tämä nimittäin alkoi kolista ja klonkuttaa tuuletintaan aamun aikana. Onkohan tässäkin räkää koneistossa? Pieni imurointioperaatio koneelle (ulkoisesti) auttoi kyllä hiukan, ja äänimeteli tyyntyi pari astetta... niistäminen auttaa!


Itse tukeudun vilustumisoireiden yllätettyä echina forceen ja finrexiniin, mutta mikä lääkkeeksi läppärille?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kun uteluttaa


Varmasti melkein jokaiselle on tuttu se tilanne, kun sukujuhlilla tai ystäväpiirin kokoontumisessa joku alkaa kysellä tulevaisuuden näkymistäsi tyylillä "noooooo, koskas niitä häitä juhlitaan?" "Onko pian ristiäisiä tiedossa?" tai "kai sulla joku mies/nainen on elämää sulostuttamassa?". Viattomia, hetken mielijohteesta heitettyjä kysymyksiä, mutta toisinaan osuvat arkaan paikkaan.


Itse olen yrittänyt välttää noita kysymyksiä ihan vain jo sen takia, että koskaan ei voi tietää millainen tilanne toisella elämässään on. Voihan olla, että esimerkiksi vauva-asioissa on stressattu puoliskon kanssa jo pitkän aikaa, ristiäiset olisivat kovinkin toivottu juhla, mutta vauvaa ei vaan ala kuulua. Asia voi olla raskas ja siihen voi liittyä paljon tuskaa. Hetken mielijohteesta heitetyt utelut tuovat siten vain ikävän olon ja vaivautuneen tunnelman kun ei oikeastaan haluaisi puhua koko asiasta.


Itsekin olen viimeaikoina päässyt useasti olemaan uteloimisen kohde. Kysymykset pyörivät parisuhteen ympärillä: "onhan teillä jo hääpäivä varattu ensi kesäksi?" "Jokos niitä kihlajaiskahveja saa pian tulla juomaan?". Omalla kohdalla nuo kysymykset vain huvittavat, ja luulen että tuo toinen puolisko suhtautuu asiaan samalla tavalla. Jokin osa minusta kuitenkin hämmentyy kun näin suoraan kysellään tulevaisuuden suunnitelmia. Me emme nimittäin ole sivunneetkaan asiaa millään tavalla tässä yhteisen arkisen elon pyörteissä. Mitä siihen nyt sitten vastaa? Että ei olla, ei olla edes puhuttu moisesta. Ja sitten kohdata kysyjän paljon puhuva ilme, "onko tämäkin nyt sitten vain semmoista hengailua ja oleilua ilman varsinaista sitoutumista." Todellisuus on kuitenkin se, että hyvin menee, ja yhdessä on mukava olla. Tulevaisuutta suunnitellaan aikanaan ja tällähetkellä se näyttää mukavalta sekin.


Monesti myös tuntuu siltä, että nuo kysyjät eivät oikeastaan ole edes varautuneet kuulemaan totuutta. Esimerkiksi kysyttäessä "mitenkäs teillä se yhteiselo sujuu?", saattaisi totuudessa pysyttelevä vastaus olla että eroa ollaan suunnittelemassa. Ja jos uteloimisen kohde ei halua paljastaa kysyjälle todellista elämäntilannettaan, ollaan taas vaivautuneessa tilassa. Mitä tuohonkin nyt voi vastata jos ei halua alkaa vuodattaa elämänsä kipupisteitä.


Kärsivällisyys on hyve. Kun uteloittaa, niin odota että toinen omasta tahdostaan, ilman sen kummempaa ristikuulustelua kertoo jos elämässä on meneillään jotain erityistä. Tai aseta edes kysymyksesi niin, että se ei välttämättä osu niihin arimpiin kohtiin. "Mitenkäs menee, onko mitään erityistä elämässä?"


Tässä on meillä monella varmasti taas yksi oppimisen paikka. 

torstai 16. syyskuuta 2010

Anna, niin paljon saat.


Antaja itsekin saa. Tämän olen tullut huomanneeksi viimepäivinä. Miksi sitä on kuitenkin joskus vaikea muistaa? Sattumalta silmiini osui hyvä kirjoitus tähän liittyen kun lueskelin Tekoja-lehteä. Siinä on kiteytetty pieneen tekstiin paljon ajatusta ja viisautta.


" Odotan toiselta ihmiseltä kohtuuttoman paljon. Kuvittelen, että hänellä on, mistä antaa. Sitten petyn, kun saankin vain kouranpohjallisen. Ensimmäisenä minulla on aina mielessä oma saaminen. Joskus se menee niin kohtuuttomuuksiin, että loukkaannun, kun toinen määrittää rajan ja on kiinnostunut myös muista.


Itse olen vastineeksi tarkka omastani. Lajittelen ihmiset ja haen yhteyttä vain niihin, jotka ovat mielestäni sen arvoisia. selittelen antamattomuuttani kiireellä ja väsymyksellä. Yhtä helppoa on kätkeytyä liian korkealle asettamansa riman taakse: Tekisinhän minä, kun olisi taitoa. Kutsuisin kylään, jos olisi isompi asunto ja jaksaisin laittaa ruokaa.


Ja kuitenkin jokainen tietää tämän: elämän kauneimpia lahjoja ovat ne, joissa on saanut tuntea ansiotonta, yllättävää ystävyyttä. Yhtäkkiä joku on antanut sylinsä täydeltä, kysymättä mitään vastineeksi. Sellaista ei unohda koskaan. Ihmeellisintä on sellaisella hetkellä huomata: antaja itsekin saa. Ihmekö, jos häneltä riittää. Omansa varjeleminen on sen sijaan helpoin keino jäädä kokonaan ilman."   - Kaisa Raittila -


Opettelen siis antamaan aikaa, iloa ja hyvää mieltä. Jakamaan omastani. Samalla saan myös itse paljon. Kun malttaisi vain välillä pysähtyä ja huomata ympärillään muut ihmiset, voisi olla helpompaa nähdä myös tilanteet, joissa voisi antaa sitä yllättävää ystävyyttä. Silloin tulee tehneeksi sen ihmeellisen "taikatempun", antaessaan vähän, saa vastineeksi paljon enemmän!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Sato talteen kuivaamalla!


Innostuin kovasti tuosta äidiltä lainaksi saadusta hedelmäkuivaimesta. Se puhiseekin keittiössä lähes yötäpäivää. Samalla olen etsinyt tietoa erilaisista kuivaamistavoista ja tuotteista jotka soveltuvat kuivattaviksi. Melkein mitä vain voi kuivata myöhempää käyttöä varten! Ajattelin kirjata tännekin muutamia vinkkejä mitä silmiini on osunut.


Hedelmien kuivaaminen on varsin helppoa. Varma keino onnistua on valita vain puhtaita, moitteettomia hedelmiä. Hedelmät voi viipaloida tai leikata lohkoiksi ja sen jälkeen levittää puhtaalle pyyhkeelle tai uuniritilöille tai vaikka pujottaa puikkoihin, sen jälkeen ne kuivataan uunissa. Kuivuttuaan niiden tulisi napsahtaa poikki katkaistaessa. Omenat kuivuvat nopeimmin - 6-12 tunnissa - persikat taas saattavat vaatia jopa puolitoista vuorokautta kuivuakseen.


Kiertoilmauunissa esimerkiksi omenarenkaita voi kuivata monessa kerroksessa. Peitä ritilät talouspaperilla ja asettele renkaat niiden päälle. Lämpötila tulisi olla n. 40-50 astetta. Kuivumiseen menee näin noin 12 tuntia, renkaita olisi hyvä käännellä välillä. Hedelmäkuivaimella kuivaus onnistuu nopeasti, helposti ja energiatehokkaasti. Se toimii oikeastaan lähes samalla periaatteella kuin kiertoilmauuni.


Kasviksista kuivattaviksi sopivat erityisesti palkokasvit kuten herneet ja pavut sekä seient ja sipulit. Kuivattavat kasvikset on käsiteltävä nopeasti sadonkorjuun jälkeen. Kuivatut sipulirenkaat helpottavat kastikkeiden ja keittojen valmistusta, lisäksi kuivattu sipulirouhe on erittäin maukas lisä ateriaan kuin ateriaan! Sienistä taas varsinkin tatit, mustatorvisienet kanttarellit ja suppilonvahverot sopivat kuivattaviksi. Kuivatut sienet voi käyttää esimerkiksi paistin höysteenä ja keitoissa. Kuivattuja sieniä kannattaa liottaa vedessä noin puoli vuorokautta ennen käyttöä.


Säilytyksessä kannattaa käyttää kierrekannellisia laseitölkkejä, muovirasioita tai kannellisia saviruukkuja. Tärkeää on, että purkki on tiivis, niin ettei kosteutta pääse kuivattuihin tuotteisiin.

Kesä ja syksy purkkiin.


Innostuttiin tuon toisen puoliskon kanssa käyttämään hyväksemme puutarhan antia. Keittiöön löysi tiensä varaston uumenista vanha mehumaija, äidiltäni lainattu kuivain sekä kasa tyhjiä purkkeja ja purnukoita. Luulisi näillä saavan jo osan "sadosta" talteen. Kotona tuoksuu omenalta ja viinimarjalta, ihanaa!


Omenoita tuntuisi ainakin riittävän. Niitä on omalla pihalla ja vanhempieni pihalla, myös tuttavat ovat tarjonneet puittensa hedelmiä vapaasti käytettäväksi. Pian meillä siis syödään omenaa kaikissa muodoissaan. Koko talven. Nam.


Luulen että suurin osa mehustuu kuitenkin raikkaaksi omenamehuksi, sitä meillä nimittäin kuluu ihan järjettömiä määriä. Hilloa on tarkoitus tehdä muutama purkillinen (äidille myös, kun niin avokätisesti antoi maukkaita omeniaan meidän käytettäväksi). Loput sitten kuivataan lastuiksi, mukava vaihtoehto rasvaisille ja suolaisille sipseille. Mielummin sitä kuivattua omenaa napostelee leffan aikana kuin pelkkää suolaa ja rasvaa olevia raksuja.


Mitähän muuta sitä vielä keksisi. Jospa vain löytyisi hyvä sienipaikka, niin saisi kuivattua talven tarpeisiin maukkaita sieniä. Kriikunoita löytyisi myös pihalta, mitähän niille voisi tehdä?

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Vastuuta yhteistyöstä vai välinpitämättömyyttä?


Yhteistyöllä se hoituu, usein sanotaan. Ja varmasti tämä pitää paikkansa, yhteistyössä on paljon voimaa. Mutta miksi yhdessä toimiminen ja asioiden hoitaminen saattaa joskus olla niin vaikeaa? Usein tuntuu siltä, että yhteisissä asioissa suurin vastuu ja työ jää kuitenkin aina yhdelle ihmiselle.


Viimeksi tänään kuuntelin erään läheisen ihmisen kertomusta siitä, kuinka he hoitavat yhdessä siskonsa kanssa sairasta äitiään ja dementoitunutta isäänsä. Ei ole helppoa, ei varsinkaan kun molemmat ovat vielä tiiviisti työelämässä. Toinen siskoista asuu sentään samassa kaupungissa kuin vanhempansa ja tämä kertojakin alle 50km päässä. Ei siis kovin mahdottoman matkan päässä. Tosin, lähempänä asuva on juuri itsekin toipumassa leikkauksesta, eikä aina pysty auttamaan jokapäiväisissä arkisissa asioissa. Toinen siskoista on myös jollain tavalla herkempi, ja välttää tilanteita joissa joutuisi liian usein näkemään isänsä kyyneleisiä silmiä. Tämä toinen siskoista (jonka kanssa olen keskustellut) uupuu töidensä, vanhempiensä ja tuon välimatkan takia joutuessaan ajelemaan sitä useamman kerran päivässä milloin mitäkin asiaa toimittaen. Kokee siis tekevänsä enemmän, ja turhautuu.


Itsekin koin jotain vastaavaa tässä taannoin. Ja yllätys yllätys, veljeni kanssa. Meidän piti yhdessä perheidemme kanssa koota valokuva/muisto/vinkki-kirja äidille. Kirjaan oli tarkoitus saada kertomuksia äidin lapsuuden ystäviltä, työkavereilta, sukulaisilta jne. Lupasin ottaa ensimmäisen vuoron kokoamistyössä. Kun olin kierrättänyt kirjaa sukulaisilla ja soitellut äidin vanhoille työkavereille tarinoita keräten, jätin kirjan veljelleni, joka lupasi jatkaa siitä mihin jäin. Eivät sitten kuitenkaan työkiireiden takia ehtineet sitä työtä jatkaa. Veljeni ei saanut kirjoitettua lausettakaan omasta äidistään tuohon kirjaan... suututti ja harmitti. Itse tunsin kuitenkin tärkeäksi sen että tuo työ saataisi valmiiksi, sillä se oli syntymäpäivälahjaksi tarkoitettu. Niinpä koostin sitä lopulta isän kanssa kaiken vapaa-aikani.


Miksi se niin usein on niin, että kun luvataan yhdessä huolehtia jostain, käy loppujen lopuksi niin että asia jää pääpainoltaan yhden ihmisen hartioille. Muille riittää, että joku kokee vastuunsa ja huolehtii että kaikki tarvittava tehdään. Ja vastuunkantajaksi jää se, joka kokee yhteisen asian tärkeäksi, välittää siitä tuleeko valmista vai ei.


Onkohan tämä se suurin syy siihen, miksi suvun sisällä niin usein tapahtuu välirikkoja? Tosin, oma suuttumukseni on jo lientynyt, mutta voisin kuvitella että harmistus kasvaisi eksponentiaalisesti jos vastaavaa tapahtuisi jatkuvasti ja päivästä toiseen.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Lusikkaliike


Törmäsin hauskaan kampanjaan tässä taannoin.Tekoja-kampanjan lusikkaliikkeeseen. Bongasin nimittäin sattumalta lusikan lusikalle epätavallisesta paikasta, ja sen jälkeen huomasin että siihen oli liitetty pieni viesti. "Nälkä. Paha pala purtavaksi."


Idea on hauska, yksinkertainen ja helppo tapa olla mukana jossain hyvässä asiassa. Lusikkaliike on jättänyt löydettäväksesi lusikoita ympäri Suomea. Lusikat on varustettu ohjeilla, miten toimia. Etsi lusikka, laita se liikkeelle ja olet mukana nälänhädän vastaisessa taistelussa!


Itse ainakin innostuin välittömästi. Uuden piilon ja hyvien vihjeiden keksiminen on jännittävää ja haastavaakin. Lisäksi jänskättää, löytääkö tuota lusikkaa kukaan... ja jos löytää, niin tekeekö asialle mitään. Ehkä se on käytävä vakoilemassa piilo säännöllisesti...


Lusikkaliikkeeseen voi liittyä, vaikka ei olisi vielä lusikkaa löytänytkään tai saanut vihjeitä. Laitat vain viestiä "lusikkaaliikkeeseen", se lähettävät sinulle tarvittavan infotarran, jonka voi liittää omaan lusikkaan, ja sitten vaan piiloa keksimään! (Lähetä yhteystietosi ja tarrojen lukumäärä osoitteeseen lusikkaliike@kirkonulkomaanapu.fi   HUOM! Tarroja on rajoitettu määrä)



Nälkä-teemat näemmä kiinnostaa minua tänä syksynä erityisesti. Kohta se muuten on - Operaatio Nälkäpäivä, josta muistutin aiemmassa kirjoituksessani  :)