lauantai 27. syyskuuta 2008

Hyvän mielen aineksia


Tänään mietin sitä, kuinka vähästä sitä voi ihminen saada hyvän mielen. Iloa elämään ja uutta energiaa. Listaan muutamia (ehkä vähän pinnallisiakin) asioita jotka omalla kohdallani vaikuttavat positiivisesti mielialaani. Keskityn niihin asioihin jotka tulevat lähinnä oman toiminnan tuloksena.


Siivous - kun koti on kunnossa, tuntuu siltä että koko elämä on järjestyksessä ja asiat sujuvat paremmin. Lisäksi siivouksen jälkeinen tunne siitä, että on saanut jotain konkreettista ja näkyvää aikaan on mieltä ylentävä (varsinkin jos koti on päässyt siivouskertojen välillä todella rempalleen)


Kampaajalla käynti - uudet hiukset, "uusi pää", uutta energiaa ja itsevarmuutta, tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä. Tämä ei tietysti toteudu jos käy niin, ettei ole tyytyväinen uuteen hiustyyliinsä.


Uudet vaattet - mikä ihme siinä onkin, että kun saa uuden asukokonaisuuden, on olo kuin voittajalla. Johtuisiko omalla kohdalla siitä, että en niin kamalasti pidä shoppailusta, ja hyvän asun löytäminen on eräänlainen työvoitto. Ja onhan uusissa ei-niin-nukkaantuneissa-vaatteissa mukavampi olla!


Joku uusi pieni sisustuselementti kotiin - Taas ostamista.. no ei välttämättä. Kehystin pari postikorttia joiden kuvista pidin ja laitoin seinälle, tuli hyvä olo ja nyt saan ihailla noita kuvia aina kun vain siirrän katseeni sopivaan kohtaan.


Ystävän tapaaminen - Tarviiko tätä edes selittää? :)


Onnistunut työprojekti - Kukapa ei tulisi hyvälle mielelle, kun huomaa että tehty työ tuottaa positiivisen tuloksen?


Matkan suunnittelu - Juurikin tämä suunnitteluvaihe on niin antoisa ja antaa energiaa (varmasti myös itse matka). Kun on jotain kivaa mitä odottaa pysyy helposti iloisella tuulella.


Liikunta - Vaikka sitä tulee tehtyä melko epäsäännöllisesti ja totta puhuen vähän liiankin harvaan tahtiin, niin kyllä esimerkiksi lenkin jälkeen on olo autuas. Tuntee tehneensä jotain, on saanut ehkäpä raitista ilmaa, saanut katsella mukavia maisemia ja samalla parantanut terveyttään.


Listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin, niin paljon on elämässä pieniä asioita joista voi saada hyvän mielen! :)

torstai 25. syyskuuta 2008

Fiilistelyä yömyöhällä


Tätä musiikkia ei voi olla rakastamatta... tai en minä ainakaan! :) Mitä muutakaan voisi kuunnella puoli yhdeltä yöllä samalla kun haaveilee...?


 





Tässä vielä nämä ihanat sanoitukset:


There are many many crazy things
That will keep me loving you
And with your permission
May I list a few

The way you wear your hat
The way you sip your tea
The memory of all that
No they can't take that away from me

The way your smile just beams
The way you sing off key
The way you haunt my dreams
No they can't take that away from me

We may never never meet again, on that bumpy road to love
Still I'll always, always keep the memory of

The way you hold your knife
The way we danced till three
The way you changed my life
No they can't take that away from me

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Ikävä


Nyt se taas iski, yllättäen, aaltona. Ikävä.


Suurimman osan aikaa voin ajatella, että olen melkein kuin luotu kaukosuhteeseen. Minun on helppo olla erossa, ja oikeastaan nautin siitä tunteesta, että voin välillä tuntea sen pienen ikävän. Ne hetket kun saa olla sen tärkeän ihmisen kanssa yhdessä ovat kalliita ja niitä myös kohdellaan niin. Kumpikaan ei tarvitse jokapäiväisiä soittoja ja viestejä. Ja kun sitten yllättäen puhelin piippaa ja ruudussa näkyy se suloinen nimi, niin sydän täyttyy ilolla. Olen onnellinen näin.


Joskus tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun läheisyyden kaipuu on valtava. Ei pahalla tavalla, ei ahdistavalla tavalla, mutta ylitsepääsemättömänä ja koko kehon valtaavana. Kun sulkee silmänsä voi melkein tuntea toisen läsnäolon, mutta ei ihan kuitenkaan. Näinä hetkinä nousee aina esiin se pieni toive siitä, että välimatka ei olisi niin pitkä. Jos voisikin nyt vain lähteä sinne kainaloon, mennä puhumaan mieltä askarruttavista asioista. Kuulla tutun äänen, tuntea tutun kosketuksen, aistia turvallisen läsnäolon.


Juuri nyt ylitseni hyökyy suuri ikävän aalto ja sanon sen taas... on ihanaa odottaa kun tietää että on jotain mitä odottaa, ikävämpää olisi jos ei olisi... Jos ei tietäisi mitä ikävöi.


Niitäkin hetkiä on elämässä ollut monia. Kun on ollut sanoinkuvaamattoman ikävä, eikä ajatus pysty löytämään sitä asiaa mitä ikävöi. Ei ole ketään ketä ikävöidä.. vai olenko jo silloin ikävöinyt mitä nytkin, vain tietämättä sitä?


 

tiistai 23. syyskuuta 2008

Ei taas... -> Kauhajoki


Mikä on se mörkö, joka saa nuoren ihmisen reagoimaan omaan pahaan oloonsa halulla tappaa muita ihmisiä?


Huolestuttavan tiuhaan tahtii näkyy uutisissa tapauksia joissa nuoren mielenterveysongelmat purkautuvat tavalla, joka vahingoittaa ympärillä olevia ihmisiä. Tuntuu että viimeinen keino lievittää omaa tuskaa on viedä elämä toiselta ihmiseltä tai kokonaiselta yhteisöltä. Vasta tämän jälkeen lopetetaan oma elämä.


Nämä tapaukset vaikuttavat syvästi koko maan nuoriin ja toki myös muihin. Mutta omassa työssä huomaa selkeästi, että nämä tapaukset syövät raskaalla kädellä joidenkin nuorten perusturvallisuuden tunnetta. Miltä tuntuu mennä joka aamu kouluun ja pelätä, että joku opiskelutoverisi kilahtaa lopullisesti? Pitäisikö jokaista "outolintua" ja syrjäänvetäytyvää opiskelutoveria pelätä? Voivatko omat ahdistukset ja mielenterveydelliset ongelmat johtaa lopulta johonkin epätoivoiseen tekoon joka vahingoittaa myös muita? Miksi näitä tapahtumia ei osata ennakoida, ja jos osataan, miksi niille ei osata tehdä mitään?


Onko koskaan mahdollista ymmärtää, mitä ihmisen päässä liikkuu kun hän päättää hankkia aseen murhatakseen koulutoverinsa ja opettajansa? Mistä se viha koko maailmaa kohtaan huokuu? Tai miksi se viha mitä itseään kohtaan tuntee ilmenee vihana muita ihmisiä kohtaan? Paljon kysymyksiä...


Ja näistä tapauksista huolimatta kuulee edelleen paljon niistä ihmisistä, jotka eivät saa apua omiin mielenterveydellisiin ongelmiinsa. Apua tarvitaan, mutta mistä sitä saa? Ammattiauttajan juttusille voi olla puolen vuoden jonot, joissa jonotellaan lääkkeiden voimin. Resurssit eivät selvästikään riitä hoitamaan ihmisiä tarpeeksi ajoissa. Kaikki eivät koskaan pääse hoitoon. Joitakin tapauksia ei edes havaita ennenkuin on liian myöhäistä. Olo on voimaton.


Itse mietin sitä, onko näiden nuorten reaktio vain ääriinsä voimistunut versio omista raivonpurkauksista tai pettymyksistä maailma kohtaan. Toisinaan tulee hetkiä, jolloin masennus saa ajattelemaan maailmaa pahana paikkana jossa pettymykset seuraavat toisiaan ja nämä pettymykset ovat tietenkin toisten aiheuttamia (ainakin näin on helppo ajatella kun ahdistaa). Olkapäälle laskeutuu pieni vihan poikanen. Mutta itsellä nämä hetkittäiset pahan olon aallot eivät koskaan ole johtaneet tuhovimmaan. Ehkäpä jos tunne olisi moninkertainen ja vuosia jatkunut.. ehkä sitten, ehkä ei. Luulen arvostavani elämää niin paljon, että en sitä voisi tuhota vaikka olisi kuinka paha olla. Siksi on niin vaikea ymmärtää näitä tapauksia...


En muista vastaavia tapauksia, joissa tekijänä olisi yli 30-vuotias ihminen. Ehkäpä sama viha/pettymys elämään purkautuu myöhemmässä iässä ennemminkin itsemurhana, johon saatetaan ottaa koko perhe mukaan. Ymmärtääkseni vaikuttimet ovat kuitenkin erilaiset. Se ei ole niinkään vihaa, vaan kieroutunut ajatus "pelastaa" koko perhe. Tuskinpa aikuiselle ihmiselle tulisi epätoivoisena hetkenä ajatusta mennä työpaikalleen tappamaan työtoverinsa ja lopuksi itsensä... Nämä verilöylyt tuntuvat olevan siis nuorten miesten tapa reagoida.


Sairas maailma. Emmekä me asu (enää?) lintukodossa...


Nuorukainen pilataan varmimmin, jos hänet opetetaan kunnioittamaan
enemmän samoin- kuin toisinajattelevia.
Friedrich Nietzsche


perjantai 19. syyskuuta 2008

Minä - Dr. Jekyll ja Miss Hyde


Kuinka moni on törmännyt tähän ilmiöön, jossa nainen muuttuu persoonaltaan epävakaaksi pommiksi kerran kuussa?


Hormoonit tekevät ihmeellisiä asioita ihmiskehossa. Voisi jopa sanoa, että ne muuttavat toisinaan rajustikin persoonaa, tai ainakin käyttäytymistapoja erilaisissa tilanteissa. Itse olen vasta viimeikoina huomannut ja tiedostanut nämä muutokset itsessäni, tuntuu jopa että ne ovat viimeisten vuosien aikana voimistuneet. Tämä Miss Hyde ilmiö on ollut minulla aikaisemmin kemiallisesti hallinnassa, mutta nyt kun sitä ei ole tasapainottamassa mikään nappi, se esiintyy voimakkaampana kuin koskaan. Toisinaan sitä toivoisi voivansa eristäytyä maailmasta näiden muutamien epävakaisten päivien aikana.


Voisin kertoa tähän tuoreen esimerkkitilanteen.  Minuun iski suuri siivousinto ja ryntäsinkin tarmolla kauppaan ostamaan kasan hyväntuoksuisia siivousnesteitä, mm. WC:n puhdistukseen tarkoitettua ankkaa...  Kotiin päästyäni tartuin heti innokkaasti toimeen ja päätin aloittaa työni sieltä pyhimmästä, eli WC:stä. Pullo ei auenut. Luin lapsilukko-ohjeet kertaalleen manaillen "onhan tämä nyt ennenkin osattu avata". Ei tulosta. Väänsin ja käänsin, päästin muutaman voimasanan. Ähisin, puhisin ja yritin naama punaisena kammeta korkkia auki. Ei tulosta. Lisää voimasanoja, karjuntaa, tavaroiden paiskomista. Ryntäsin keittiöön hakemaan teräasetta jolla viedä korkilta luulot pois. Lisää vääntöä, korkin tuhoamista, kiroilua, huutoa, raivoa. Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen ääneen itkien ja vaivuin lattialle epätoivoisena. Sen jälkeen kun olin telonut vielä itsenikin tuon teräaseen kanssa, sain viimein korkinkin niin huonoon kuntoon että se suostui irtautumaan pullosta. Raivo hävisi, tilalle tuli naurukohtaus. Siivousintokin siinä laantui, mutta sainpa ainakin sen WC:n raikastettua.


Usein nämä kohtaukset liittyvät juuri näihin pieniin vastoinkäymisiin arjessa. Toisinaan tulilinjalle osuvat lähimmät ihmiset, ja syntyypä niistä kohtauksista pieniä ja välillä suuriakin draamanäytelmiä. Tunnetilojen vaihtuessa yhdestä laidasta toiseen saatan olla erittäin vaikea ihminen näinä parina päivänä kuukaudessa.


Vaikka tiedostan tämän ilmiön itsessäni, on sille erittäin vaikea tehdä mitään kun tilanne iskee päälle. Siinä hetkessä kun mieliala heilahtaa johonkin ääripäähän, on järjen ääni täysin kadoksissa. Kun suurin tunnekuohu on ohi, tajuan että mistä oikeasti oli kysymys. Sekin on suuri edistys, että yleensä tajuaa mistä on kysymys. Muistan ajan kun en osannut yhdistää tätä outoa mielialojen heilahtelua mihinkään ja ahdistuin jo pelkästään siitä etten ymmärtänyt omia toimiani.


Ilmeisesti kaikilla ei niin voimakkaasti hormooniheilahtelut tunnu, mutta luulen että melkein jokainen nainen tietää mistä puhun. Vaan onko kukaan kohtalotoveri keksinyt keinoa hillitä tai hallita tätä ilmiötä ilman lääkkeitä? Vai pitäisikö vain ostaa T-paita, jossa lukee isolla "Varoitus! Räjähdysvaara!", ja kulkea se päällä niinä tiettyinä päivinä...

torstai 18. syyskuuta 2008

Vanhuus ei tule yksin.


Merkkejä vanhentumisesta, niitä näkee nykyään vähän kaikessa. Osaksi niiden huomioiminen itsessään on leikin laskua, ja osaksi ne ovat myös aivan todellisia asioita joiden huomaa omassa elämässään ja itsessään muuttuneen.


Otetaan nyt esimerkiksi vaikka juhliminen, valvominen ja kavereiden kanssa "rellestäminen". Muistan vielä hyvin sen ajan, kun saattoi viettää hauskoja iltoja kaveriporukassa useampana iltana viikossa. Siihen aikaan ne illanvietot kestivät pikkutunneille ja toisinaan jatkuivat pitkälle aamuun. Seuraavana päivänä mentiin kiltisti luennoille ja mitään suurta väsymystä tai pään kivistystä ei ollut havaittavissa. Mitä nyt muutama haukotus silloin tällöin ja pieni keskittymiskyvyn heikentyminen...


Nykyään en voisi kuvitellakaan viettäväni railakasta iltaa ystävieni kanssa jos seuraavana päivänä on lähettävä töihin. En vaikka työt alkaisivat vasta iltapäivällä... tai illalla. Tiedän että pikkutunneille kestävästä hauskanpidosta saan muistoksi seuraavalle päivälle armottoman väsymyksen, päänkivistyksen ja heikotuksen. Mikään ei onnistu ja koko päivä menee täysin hukkaan.


Toinen asia mistä huomaan toisinaan valittavani, on erilaiset kolotukset ja säryt. En mielestäni ole vielä mitenkään erityisen vanhakaan, mutta jo tähän ikään mennessä olen kerännyt monenmoisia vaivoja joista voi silloin tällöin marmattaa. Selkäkivut, lihassäryt (ei liikunnasta johtuvat), nivelsäryt, polven muljahtelut ja nilkan naksahtelut. Voivotteluta, ähkimistä ja satunnaisia älähdyksiä. Sieltä se tulee, vanhuus.


Kolmas asia mistä huomaan itseni ikääntyneen on nuorisokulttuurin ihmettely. Mielestäni olen siinä melko hyvin vielä mukana ja yritän pysyä kärryillä nuorten ajatusmaailmasta jo työnikin puolesta. Olen aina tullut hyvin toimeen teini-ikäisten kanssa. Mutta nykyään huomaan törmääväni käsitteisiin ja sanontoihin jotka ovat minulle vieraita. Huomaan että kauhistelen pukeutumista ja uusia muoti-ilmiöitä joita teinien keskuudessa esiintyy. Olen saanut itseni kiinni sanomasta "silloin kun minä olin nuori..."


Toisaalta en ajattele, että vanheneminen ja ikääntyminen, kasvaminen, olisi huono asia. Aina pitää olla tilaa kehittyä ja kasvaa. Kunhan se ei tarkoita sitä, että ajatuksineen ja tekoineen jämähtää siihen vanhaan. Toivottavasti osaisin itse säilyttää edes pienen hippusen lapsekkuutta ja naiviutta, mutta värittäen sitä elämänkokemuksella. Toivoisin etten koskaan etääntyisi nuoremmista ihmisistä vaan pysyisin aina edes jollain tavalla samalla aaltopituudella... sillä jos nuoret voivat oppia paljon vanhemmilta ihmisiltä, niin myös vanhemmat ihmiset voivat oppia paljon nuorilta.


Tulipa mieleen vielä pieni jutusteluhetki liittyen ikääntymiseen...


Töissä kohtasin taannoin n.13vuotiaan suloisen ja puheliaan tytön. Hän kyseli kovasti harrastuksistani ja hämmästyi että olen ollut töissä jo monta vuotta, sanoi että olen nuoren näköinen! Se oli hauska kuulla niinkin nuorelta tyttöseltä. Itse muistan hänen iässään ajatelleeni minun ikäisteni olevan ikäloppuja. Ja ehkäpä hänkin lopulta ajatteli samoin kuin minä hänen iässään, sillä kun kerroin ikäni hän kauhistui ja sanoi "oho! no aika vanha oot!" ja pelasti hienosti tilanteen jatkamalla, "mutta sä näytät kyllä ihan 19-vuotiaalta!"


Tämä lämmittää sydäntäni vielä pitkään! :)


 


 


 

tiistai 16. syyskuuta 2008

Kun sydän pakahtuu


Mitä teen silloin, kun tunnetta on sisällä niin paljon, ettei se meinaa mahtua ulos? Kun ajatuksissa pyörii vain yksi... kun olen saanut viettää hyvää ja tärkeää sekä onnellista aikaa. En osaa pukea aina itse sanoiksi sitä kaikkea, joten otan avukseni lyriikat. Tällä kertaa soitossa on ollut ahkeraan Zen Café ja viettäessäni useamman tunnin autossa matkalla kotiin, soi seuraava kappale useammin kuin muutaman kerran...


Huonot päiväsi


Valo taittuu ikkunassas näin, leijuu huoneen poikki seinään päin
Peittää sinut liikkein etäisin, sekös susta kauniin tekeekin. Minä pysyn yhtä rumana kuin olin aina luokkakuvissa.


Pidin siitä kuinka havahduit sekunniksi sitten uneen uit. Katsoin tarkkaan niitä ilmeitä, jotka kertoo että sä oot sä. Mul on tasan kaksi ilmettä toinen niistä nyt on käytössä.


Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa voit kutsua öitä sisään. Sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa voit keksiä niitä lisää.


Muistan sinut sentti sentiltä mut en meidän juhlapäiviä Jostain syystä mieleeni ei jää numerot vaan kuvat niin kuin tää: Valo tarttuu sängynpeitteeseen, käsilläni sulle suojan teen.


Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa voit kutsua öitä sisään...


Vielä opin läpikotaisin haaveesi ja historiaskin.


 Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi...


Jostain syystä nämä sanat puhuttelevat, mielestäni ne kertovat jotain kahden ihmisen välisestä suhteesta. Tärkeää ei ole vain se, että vietetään näitä hyviä hetkiä mitä itse sain juuri viettää, vaan myös ne huonot päivät. Suhteesta kertoo paljon enemmän se, kuinka selvitä niistä vaikeista ajoista, kuin se miten helpommat ja paremmat ajat kulkevat.


Huonoja päiviä on osunut kohdalle, ja niistä on selvitty. Vaikeuksia tulee vastaan, ja niistä selvitään, niistä opitaan jotain toisesta sekä itsestä.


Minulla on taas ikävä... ja se on ihanaa. On onnellista odottaa.

torstai 11. syyskuuta 2008

Ajasta iäisyyteen


Tänään kuulin, että isotätini on siirtynyt tästä ajasta iäisyyteen... Uutinen pysäytti, vaikka olikin jo ollut pidemmän aikaa odotettavissa. Pitkällinen sairaus oli ottanut jo jonkun aikaa sitten askeleen huonompaan suuntaan. Toissapäivänä kuulin että isotätini oli ollut pirteämmällä tuulella. Viimeiset päivät kai usein ovat niitä yllättäen parempia päiviä, se on elämän pieni arvoitus, jota välillä saa ihmetellä. 


En oikein tiedä, miten minun pitäisi uutiseen suhtautua. Mitään suurta surua en tunne, en ainakaan vielä. Tunnen enemmänkin eräänlaista rauhallisuutta siitä tiedosta, että täti on päässyt nyt suuresta väsymyksestään ja niistä kovista kivuista joita sairaus mukanaan toi.


Meillä on aina ollu todella läheiset välit vähän kaukaisempienkin sukulaisten kanssa. Kun on jotain juhlittu, niin siellä on aina ollut paikalla niin sanotusti koko suku. Pidemmänkin matkan takaa ajellaan tunteja vain siksi, että päästään yhdessä iloitsemaan perhejuhliin. Niistä on juhlista on jäänyt paljon mukavan lämpimiä muistoja tästä tädistänikin. Hän oli aina kiinnostunut harrastuksistani ja menestymisestäni omalla alallani. Kannustusta tuli paljon hänen ja miehensä taholta. Se tuntui aina pelkästään mukavalta.


Kesällä kun näin isotätini taas pitkästä aikaa, koin pienen järkytyksen. Vaikka olin tiennyt sairaudesta, en ehkä ollut tiedostanut kuinka paljon se söi häntä. Isotätini oli kuin varjo entisestä, väsynyt ja kuihtunut. Mutta kaikesta siitä huolimatta valoisa ja jollain tapaa elämänmyönteinen ihminen. Pistipä jopa tanssiksi muutaman askeleen verran, kun äitini kanssa lauloimme erään hänen nuoruutensa tanssikappaleista. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä hänet niinkin hyvässä kunnossa, se vierailu taisi olla hänen hyvästelymatkansa tänne kauempana asuvien sukulaisten luo.


Tätä kirjoittaessani huomaan silmäkulmaani ilmestyneen jotain kosteaa... hyvät muistot tulvivat mieleeni. En ole silti surullinen, vaan kiitollinen ja onnellinen siitä, että isotätini on ollut elämässäni.


 

maanantai 1. syyskuuta 2008

Aikataulut elämässä


Joskus sitä toivoisi, ettei olisi aikatauluja. Että ei tarvitsisi tietää seuraavan kolmen kuukauden jaksoa etukäteen vapaapäivien suhteen. Miten se joskus tuntuukin niin sitovalta, aikataulu. Mielummin tekisin asiat omalla painollaan, pitäisin vapaata silloin kun työt antaa periksi ja olisin töissä sitten vaikka 14 päivää putkeen.


Todellisuudessahan työni on melko vapaata. Mutta kun työpäivä on, olen töissä 24h vuorokaudessa, ja paikkakunnalta ei "saisi" poistua. Vapaat taas ovat silloin kun ovat, toisinaan yksittäisinä päivinä siellä täällä, ja joskus harvoin saan jopa viettää koko viikonlopun omilla retkilläni. Työpäivät ja vapaat on kuitenkin lyöty lukkoon jo useiksi kuukausiksi eteenpäin ja pahimmillani tiedän missä olen vuoden päästä tähän aikaan...


Joskus tulee niitä hetkiä kun tämä aikataulun ehdottomuus ahdistaa. Silloin kun omalla rakkaalla on yhtä sitova työ ja hankala aikataulu. Kun aikataulut eivät vaan millään sovi yhteen. Kun ei löydy yhteistä aikaa. Turhasta en haluaisi masentua tai valittaa, mutta useampi kuukausi tätä alkaa jo tuntua ikävältä. Toisaalta on siunaus, että rakkaalla on aikataulullisesti yhtä outo työ, on helpompi ymmärtää toisiaan näissä ajanhallinta-asioissa.


Sanotaan että yhteisen ajan löytyminen on vain järjestelykysymys ja siihen vaaditaan tahtoa. Kyllä sitä aina löytyy jos vain haluaa. Itsekin uskoin niin, ja uskon osin edelleen. Mutta nyt tiedostan sen tosiseikan, että joskus voi tulla tilanteita että aikataulut vain eivät osu yksiin.


Mutta täytyy myöntää, että kun tietää ettei tilanteelle voi mitään, ja ymmärtää että molemmilla on sama halu nähdä mutta ei keinoja tehdä sitä mahdolliseksi, ei se erokaan tunnu niin pahalta. Ja luulen että asiat aina järjestyvät. Niillä on usein tapana tehdä niin, vaikka välillä tuntuisikin joutuneensa ns. umpikujaan.


Vielä viikko sitten toivoin että loma loppuisi ja saisin jotain ryhtiä elämään aikataulujen kautta. Niin sitä ajatukset muuttuu viikossa!


Joku kultainen keskitie voisi olla hyvä tässä asiassa. Tai vaikka vaan ne kaksi peräkkäistä vapaapäivää viikossa, sillä sitä jo reissaisi tämän maan sisällä kultaansa katsomaan.