perjantai 6. marraskuuta 2009

Epämääräistä eloa


Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki pitäisi olla hyvin mutta ei kuitenkaan tunnu siltä? Kun on joku epämääräisen määrittelemätön ahdistus tai alakulo johon ei osaa tarttua. Joku asia vaivaa, muttei osaa kertoa mikä se on.. kun ei itsekään tiedä. Väsymys. Turhautuneisuus. Saamattomuus.


Luulin jo flunssan saaneen otteen minusta, mutta ei sekään tunnu reilusti puhkeavan. Alkanut nuha ja kurkkukipuilukin meni ohi, vain väsymys jäi. Tultiin siipan kanssa siihen tulokseen, että jotain tulehdusta voi olla (poskionteloissa, minulla tyypillistä), joka ei sitten sen kummemmin vielä ilmoittele itsesään. Ihmettelin aamukahvin aikana tätä oloa ja mietin jo olenko luulosairas... siippa siihen totesi että, "onhan sulla ollu todella raskas vuosi, ehkä se iskee nyt vasta se väsymys siitä." Niinpä. Eipä tuo varmasti ihan mahdottomuuskaan olisi että sitä vielä jollain tasolla käsittelee asioita jossain mielensä sopukoissa.


Onkohan tämä siis sitä syysmasennusta? Vaiko elämän pyörteissä rimpuilleen väsymystä.. tai kumpaakin? Vai ilmoitteleeko alitajuntani loman tarpeesta? Kesästä on kyllä jo aikaa, ja työt eivät varsinaisesti ole sujuneet mitenkään leppoisasti omalla painollaan. Kuukauden päästä pääsee viikoksi pois työkuvioista.. se ajatus kyllä jo helpottaa tätä olotilaa.


Ehkä yksi asia, mikä toisinaan vetää energiatasot nollaan, on entisen rakkaan sukulaisten huolestuneet puhelut. Minulle soitellaan enää n. kerran viikossa ja kysellään mitä hänelle mahtaa kuulua ja olenko ollut yhteydessä. Ihmetellään ja mietiskellään hänen eloaan ja tulevaisuuttaan. Tuntuu kuin minun pitäisi edelleenkin tietää kaikki ratkaisut tai ainakin olla jotenkin hänen elämäänä ohjaamassa ja valvomassa. Erosta on kolme kuukautta... kauanko menee ennenkuin voin keskittyä omaan elämääni ja olla vain ystävän/tuttavan roolissa myös hänen sukunsa silmissä?


Tekisi mieleni hakeutua johonkin terapiaan, jossa joku kaivaisi minusta esille ne asiat jotka yöllä aiheuttavat ahdistavia unia ja saavat mielen väsyneeksi. Toisaalta minusta tuntuu, että selviän tästä varmasti ilmankin terapeuttia.. ainakin toistaiseksi.  Enemmän apua tarvitsevia on jonoksi asti. Jospa löydän ratkaisut itse, ilman ammattiapua, läheisten kanssa.


Ärsyttää tämä olotila. Miksi ei voi vaan olla onnellinen ja tyytyväinen.. tehokas ja iloinen. Tehdä työtä laulellen. Kun kaikki kerran on hyvin, niin mistä tämä alakulo?! Argh!

torstai 29. lokakuuta 2009

Kullan arvoisille blogeille


Iloitsen tästä tunnustuksesta jonka sain Ritalta hänen blogissaan Arkiterapeutti Kops. Kyllähän tuo lämmittää mieltä ja on mukava tietää, että näitä sepustuksia joku joskus lukeekin.


 


Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin muutamalle blogille joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti, ja joista olen löytänyt viisauden siemeniä, ajattelemisen aihetta, iloista mieltä, tai jotka jotenkin ovat mielestäni kullan arvoisia löytöjä.


 Poikkeavan tavallista elämää


 Hetki ennen huomista


Vihertää


Leppoistaminen


 Äijäblogi II


 Tuumailua


 Hellällä palavalla sydämellä


Enkelin silmin


Eihän tässä nyt vielä kaikki ole, mutta listaillaan loput sitten "myöhemmin" (kts. myöhemmin). Aina kun lähtee blogimaailmaan kävelylle, tuntuu löytyvän toinen toistaan mielenkiintoisempia blogeja... kun vain olisi enemmän aikaa tässä elämässä niitä lukea..

lauantai 24. lokakuuta 2009

Yksi pieni sana tekee ihmeitä.


Sain tänään kuulla erikoisen asian. Tai asia ei ollut erikoinen, tai ei ainakaan sellainen minkä pitäisi olla jotenkin vieras tai outo. Mutta harvemmin kuultu se on. Minulta pyydettiin nimittäin anteeksi.


Useita viikkoja, tai saattaa siitä olla jo reilu kuukausi, sitten eräs työtoveri paiskoi ovia ja kiukutteli aivan pienestä ja vähäpätöisestä asiasta. Sai todella päiväni pilalle ja pelästytti minut ja toisen työtoverini suuresti. Sellaista käytöstä en ole aiemmin työtoverin taholta saanut kokea, ja siihen oli vaikea suhtautua oikein mitenkään. Itse tietenkin närkästyin hänen toimistaan ja sanoistaan ja kätkin yliystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen oman näreyteni (oletan että se otettiin juuri niinkuin sen olin tarkoittanutkin, piikkinä ja pysäyttäjänä). Mietin jo tuon tapauksen jälkeen, miltä tuntuu tulevaisuudessa taas kohdata töiden merkeissä, sen verran outo fiilis tuosta kohtaamisesta jäi. Ja vaikka ymmärsinkin käytöksen johtuvan ihan jostain muusta kuin tilanteesta missä työskentelimme (kaikilla on joskus huonoja päiviä), mietin vaikuttaako tuo yksi kokemus yhteistyöhömme jatkossa.


Tänään sitten viimein sattui yhteinen työtilanne ja kun tämän huomasin, päätin että olen niinkuin "en oliskaan". Eli mitä sitä vanhoja muistelemaan, toimin niinkuin aina ennenkin. Suureksi yllätyksekseni työtoverini ottikin taannoisen räjähtämisensä puheeksi ja pyysi vilpittömästi anteeksi. Kertoi että silloin oli huono päivä monessa mielessä, niin töissä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin, ja tuo sitten vaikutti hänen käytökseensä. Sovimme että tuo päivä unohdetaan ja jatketaan hyvillä mielin yhteisiä töitä.


Tuli hyvä olo. Ja samalla mietin, kuinka usein sitä ihmiset rohkaistuvat pyytämään anteeksi omia sanojaan tai tekojaan kun on ollut huono päivä. Ne nimittäin kuitenkin jäävät jonnekin taustalle häiritsemään sosiaalista elämää. Sillä vaikka kuinka olinkin ehtinyt unohtaa menneet, ne palasivat elävästi mieleeni heti kun tuon ihmisen taas tapasin. Anteeksipyyntö puhdisti todella ilmaa molempien osalta.


Kuinkahan usein sitä on itse tajunnut pyytää anteeksi jos on mörköillyt kun on sattunut itselle normaalia pilvisempi päivä?


 

perjantai 23. lokakuuta 2009

Myöhemmin...


Toisinaan sitä huomaa lykkäävänsä "huomiseen" asioita joita voisi helposti hoitaa heti. Sitä stressaa ja murehtii tekemättömistä pikkujutuista saamatta kuitenkaan niitä tehtyä. Aina tuntuu olevan jotain tähdellisempää ja kiireellisempää asiaa. Sitten kun viimein saa pitkään mielessä pyörineen asian hoidettua, nousee mieleen ihmetys siitä, miksi ei ole jo aikaisemmin sitä hoitanut.


Viimeisin mieltä painanut tekemätön asia on itselläni ollut niinkin helposti hoidettavissa ollut juttu kuin kirjaston lainakirjojen palautus/uusiminen. Kirjat ovat nyt kaksi viikkoa myöhässä ja asia on vaivannut mieltä vähintäänkin yhtä kauan. En voi ymmärtää mikä tuosta pienestä tehtävästä tekee niin vaikean. Olisi pieni vaiva etsiä nettitunnukset kirjastoon ja uusia lainat siellä, tai ottaa ne laukkuun mukaan töihin lähtiessä ja kipaista kirjastoon jossain välissä. Mutta ei, se ei tunnu sittenkään olevan niin helppoa. Asia joko unohtuu, tai sitä lykkää myöhempään ajankohtaan. Lainat ovat siis edelleen myöhässä...


Toisia on aina helppo neuvoa näissä asioissa. Itsekin olen useampaa otteeseen jakanut viisautta kavereille sanoen, "äkkiähän tuo olisi hoidettu, senkun menet ja teet!". Ilmeisesti tässä kohdassa pätee sanonta: Ne jotka ei osaa, opettaa. Tiedän siis käytännössä, kuinka pitäisi toimia, mutten saa itsestäni irti toimia tiedon mukaan.


Pienet huolet ja murheet olisi siis helppo poistaa elämästä kun tarttuisi toimeen heti. Mitä pidempään asioita lykkää, sitä isompi peikko niistä tulee. Päivä päivältä tuntuu aina vaan vaikeammalta hoitaa asiat kuntoon. Tehtävä kasvaa mielessä ajan kuluessa. Ja ainakin tässä laina-asiassa, joka itselläni on hoitamatta, seuraukset (sakot) kasvavat päivien myötä.


Olen saamaton nahjus! Mutta miksi? Miksi me olemme tällaisia? Vai väittääkö joku, ettei koskaan lykkää mitään, minkä voisi hoitaa tänään, huomiseen?

torstai 15. lokakuuta 2009

Olen luotu rakastamaan


Minä rakastan


Minä rakastan leipää ja lihaa.

Minä rakastan viiniä ja laulua.

Minä rakastan lapsia ja kauniita naisia.

Minä rakastan vanhoja eukkoja

ja itsekseen turisevia ystävällisiä ukonturilaita.

 

Minä rakastan ruohonkorsia ja puita

vesien välkettä kuutamossa

ja viisasta keskustelua ystävien seurassa.

 

Yleensä olen luotu rakastamaan

siksi näette minut niin harvoin sellaisena mitä olen.

Arvo Turtiainen

..miten niin rakastaessani en ole sitä mitä olen?


Ei tässä ehkä sitä tarkoitettukaan, vaikka se itsellä ensimmäinen ajatus näiden säkeiden jälkeen olikin. Olen mitä olen myös silloin kun rakastan, mutta ympärilläni olevat ihmiset näkevät minusta vain rakkauden, eivätkä sitä mitä pohjimmiltani olen.  Minuus on jotain muuta kuin rakkaus. Rakkaus on minussa, mutta se ei ole minua. Rakkaus on jotain, mikä annetaan kaikille (jos se otetaan vastaan), täten se ei voi olla jotain joka on vain minua. Rakkaus tekee ihmisestä kauniin…

 

Löysin yllä olevan runon teini-iässä pitämästäni runovihosta. Keräilin tuolloin ajatuksia, aforismeja ja runoja pieniin vihkoihin. Olen aina ollut pöhkönä muiden kirjoittamiin lauseisiin, jotka jotenkin kuvaavat omaa ajatusmaailma, tai saavat muuten vaan ajattelemaan elämää, maailmaa, itseä ja muita. Nykyään ei enää tule pidettyä runovihkoja, mutta nuo vanhat vihot löydettyäni heräsi taas halu kerätä sanoja ja ajatuksia jonnekin talteen. Vieläköhän sitä osaisi kirjoittaa ihan ”manuaalisesti”? Vai käyttäisikö tätä blogia eräänlaisena runovihkona?

 

 

tiistai 13. lokakuuta 2009

Ohikiitäviä onnenpilkahduksia


Koti on tyhjä ilman kissakaveria. Luovutus - huoltajuuden vaihdos - tapahtui hyvässä hengessä. Viikonloppu oli lopulta rentouttava ja vietin sen uskomattoman hyvässä seurassa. Tuntuu siis kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, mukavalta tämä elämä.


Mielessä on pyörinyt paljon asioita, päälimmäisenä ehkä ihmetys siitä, kuinka nopeasti kaikki on tapahtunut. Toisaalta myös ihmetys siitä, miten pohjalta voikaan nousta onnen tunteisiin niin ihmeellisen yhtäkkisesti. Miten elämän kulku voi muuttua kuin salaman iskusta... silloin kun sille antaa luvan.


Kaiken kipuilemisen ja kaaoksen jälkeen elämääni asteli seesteisyys, tasaisuus, eräänlainen auvoisuus. Olen yhtäkkiä onnellinen. Tajusin sen eilen kesken kotiaskareiden. Ohimenevässä hetkessä välähti tietoisuus siitä, että olen äärettömän tyytyväinen elämääni ja onnellinen siitä mitä minulla nyt on.


Ajatukset tuntuvat olevan juuri nyt vain yksittäisiä lauseita ja lauseen pätkiä... mutta minun on hyvä olla. Aamulla heräsin ihmisen läheisyyteen, vilkaisin ikkunasta ulos ja huomasin maata peittävän ohuen valkean pinnan. Tuntuu että elän vieläkin siihen hetkessä. Toivon että valkean pinnan kuluessa ja sulaessa, sen alta paljastuu jotain säilyttämisen arvoista - hyvää ja kaunista sekä kestävää.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Yhden tarinan loppu


Tänään se tapahtuu, viimeisen pisteen kirjoittaminen erääseen tarinaan elämässäni. Tai niin ainakin uskon. Viimeinen konkreettinen linkki entiseen luovutetaan. Rakas ystävä ja kainaloinen, sylin lämmittäjä ja ulos monkuja muuttaa takaisin entiselle ja omalle omistajalleen. Seitsemän kuukautta siitä huolehdin ja siinä ajassa rakastuin... kissaan... kun taas tunteeni entistä rakastani kohtaan kylmenivät ja katosivat täysin.


En ole nähnyt entistä kultaani reiluun pariin kuukauteen. Jännittää tuo kohtaaminen. En tiedä miksi. Jännittää myös se, miten järjestän tavaroiden ja kisun luovutuksen niin, ettei matkaseurani tarvitse olla mukana tuossa kohtaamisessa. Se olisi jotenkin mautonta ja "epäreilua".


Pitäisi koota tavaroita. Mitä kaikkea Hänelle pitääkään palauttaa ja viedä. Tuntuu jotenkin raskaalta. Johtuisiko siitä, että joudun pohtimaan mennyttä enemmän kuin vähään aikaan. Johtuuko myös siitä, että minulla todellakin jää ikävä tuota kattia. En haluaisi luopua. Toisaalta tiedostan että minun täytyy luopua. Vanha on jätettävä taakseen, jotta voi aloittaa ja luoda mitään uutta. Silti pieni huoli on sydämessä. Miten kaikki järjestyy? Miten mies pärjää kissan kanssa kun oman itsensä huolehtiminenkin on vähän niin ja näin? Huoli kissasta on suurempi kuin huoli miehestä. Se varmasti kertoo jotain tunteideni ja tietynlaiseen väsymykseen huolehtimisessa.


Luovutin jo aikoja sitten ajatuksesta, että voisin huolehtia ja jollain lailla järjestää miehen elämän kuntoon. Luovutin. Ja se tuntui hyvältä. Luovuin suuresta taakasta. Tiedostin, että aikuinen ihminen on vastuussa myös itse itsestään, enkä voi tai edes pysty muokkaamaan kenenkään elämää.. tai ei.. en pysty muokkaamaan kenenkään asennetta elämään. En voi ottaa vastuuta siitä, haluaako toinen elää "hyvää ja tasapainoista elämää" vai haluaako hän epävarmuutta, masennusta, alkoholismia ja epämääräisiä suhteita sekä taloudellista epätasapainoa. En myöskään voi sanoa, "et saa enää omaa kaveriasi takaisin, mielestäni itse hoidan sitä paremmin ja olen varma että kissa ei luonasi viihtyisi niin hyvin kuin minun luonani".


Tänään tehdään siis viimeiset rituaalit... pakkaukset ja matkat.. luovutukset.


Käännän lopullisesti uuden sivun ja aloitan uuden tarinan. Siinä on ainakin onnellinen alku... ainekset onnelliseen loppuun ovat myös olemassa. Katsotaan miten käy...

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Särkyneestä syntyy uutta...


Vanha ja rikkinäinen on hajotettava kokonaan ennenkuin tilalle voi rakentaa mitään uutta ja parempaa.


Maa on myllättävä, tongittava ja rikottava ennenkuin siihen voi istuttaa kauniin kukan tai vahvan puun siemenen. Siementä on hoidettava, sitä on kasteltava ja sitä on varjeltava kasvun alkuvaiheissa... tarvitaan vettä ja ravinteita. Kyyneliä ja kuulijaa, lohtua ja toivoa tulevasta.


Särkynyt saviruukku... halkeamia voi yrittää korjata purukumilla tai muulla väliaikaisella paikalla, mutta ehjäksi se ei sillä tule. Ruukku on hajotettava osiin ja muovattava täysin uusi, entistä ehompi ja kestävämpi. Sitä on elämä.


Olen särkynyt saviruukku,

pala palalta murtunut pois.

Vain ihmettelin ja itkin,

en en millään murtunut ois.


...


Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku...


....


Tahdon kertoa särkyneille,

ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savinkin

Mestarin kädessä ois.



lauantai 3. lokakuuta 2009

Hermoja kuluttava ajo


Autoista ei ole kuin harmia... tältä ainakin tuntuu vahvasti juuri nyt. Käyttäisin mieluusti joukkoliikennettä ellei työajat olisi epäsäännöllisiä, outoihin aikoihin ja tämä syrjäseudun paikallisliikenne ei olisi niin kovin harvaa ja epäsäännöllistä. Säästyisi monelta harmilta. Näin ainakin luulen.


Pikkuhiljaa alkaa hermo mennä nykyisen ajopelini kanssa. Nykii, tökkii, pörähtelee ja potkii. Ensimmäisenä tulisi varmasti monelle mieleen ohjeistaa minua viemään autoni huoltoon. Vaan kas, hoksasin sen itsekin jokunen viikko sitten. Auto seisoi huollossa kolme päivää ja tuli samanlaisena takaisin. Ei sentään peritty maksua, kun autosta ei nimittäin mitään "korjattavaa vikaa" löytynyt. Siis nuo luettelemani harmit kyllä huomattiin, mutta missään ei tuntunut kuitenkaan olevan mitään vikaa. Minulla on siis töksy-auto!


Huoltoja on tehty säännöllisesti, niinkuin pitääkin. Öljyjä vaihdeltu ja muutenkin hellitty autokultaa, joka pitää minut leivässä. Ikää ja kilometrejäkään ei ole kertynyt juuri lainkaan, muutama vuosi ja alle 100.000 mittarissa. Hyvällä huolenpidolla pitäisi kestää vielä vuosia.. Harmi vaan, että siihen huolehtimiseen menee aivan tuhottomasti rahaa. Riittäisi niitä rahareikiä muuallakin. Mutta kun auto on oltava, jos haluaa töitä tehdä.  Ja töitä on tehtävä, jos haluaa pitää auton. Olisi edes toimiva auto.. työ sentään toimii jotenkin.


Ei auta siis muu, kuin tökötellä eteenpäin tällä koslalla vielä jonkun aikaa. Vaihtaakaan ei pysty. Ellei sitten voita jostain yllättäen rahaa. (mahdollisuuteni ovat melko pienet, sillä en lottoa enkä osta arpoja.) Kaupungille voisi valittaa joukkoliikenteen riittämättömyydestä, mutten usko että muutos tapahtuu ihan seuraavien kuukausien aikana. Jos koskaan.



..ja lopuksi tunnustus. Pidän aivan järjettömästi autolla ajamisesta... siis silloin kun auto kulkee sujuvasti ilman häiriöitä. Sisälläni asuu pieni moottorimaanikko. (harmi ettei mekaanikko). Haaveissa joskus ajella moottoripyöräkortti ja päristellä sitten kesät pitkin mutkateitä. Eli akuutti joukkoliikennehimoni johtuu siis vain turhautumisesta autooni, ei niinkään kestävään kehitykseen. Vaikka kestävän kehityksen puolesta aina toisinaan tulee huudeltua turuilla ja toreilla. Yritän tehdä tuplaten ekotekoja toisaalla, jotta voisin hyvällä omallatunnolla toisinaan ajella ihan muuten vaan ja huvikseen...

perjantai 2. lokakuuta 2009

Uusi vs. Vanha


Päähäni jäi soimaan jostakin kuulemani lause "Vasta uusi suhde määrittelee edellisen". Ensimmäinen ajatukseni tuon lauseen kuullessani oli hämmästyneen tuohtunut: eihän niin voi sanoa tai ajatella. Eihän suhteita voi vertailla. Uusi on uusi ja vanha on mennyttä. Mitä niitä suhteita vertailemaan?


Nyt kuitenkin asiaa hiukan sulateltuani ja omia toimiani ja tuntemuksiani tarkasteltuani, voisin sanoa että tuo lause pitää jollain lailla paikkansa. Ehkä tosiaankin se uusi suhde jollain tasolla määrittelee entisen suhteen. Ei niin, että sitä vertailisi kumppaneita keskenään, mitä hyviä ja huonoja puolia heissä on ja kumpi nyt sitten on parempi missäkin asiassa. Vertailu tapahtuu hiukan toisella tasolla... näin haluan ajatella.


Toisaalta, entisen suhteen määrittely uuden suhteen kautta tai uuden suhteen sisältä aiheuttaa väistämättä sen, että näkökulma on muuttunut tuon uuden parisuhteen myötä. Sitä katsoo asioita uusien lasien läpi. Onko se syntynyt määritelmä sitten oikea? Vai määrittelenkö vanhan suhteen jotenkin epäoikeudenmukaisesti? Ehkä voisi kuitenkin ajatella, että kun historia on jo todellakin historiaa ja elämässä on jatkanut eteenpäin, voi tutkailla asioita hyvinkin etäältä ja laajemmasta näkökulmasta. Ei tarvitse puolustella valintojaan, ei tarvitse olla sokea niille asioille joille vielä vanhassa parisuhteessa ja sen jälkeen on ollut.


Oma oivallukseni entisestä parisuhteestani on se, että emme koskaan ehtineet tutustua arkisella tasolla. Elämä oli yhtä matkailua ja tapaamisemme jollain tasolla pakenemista toiseen maailmaan, pois siitä arkisen elämän piiristä. Kumpikaan ei varmasti päässyt näyttämään sitä aitoa oikeaa itseään. Koko kaksi vuotta oli täynnä erikoistilanteita ja varsinainen "oikea elämä" tapahtui itsenäisesti, irrallaan parisuhteesta. Rakastin enemmän mielikuvaa kuin todellisuutta. Kaikki oli paperilla hyvin, vain todellisuus puuttui. Ja kun puolisolla iski mania/psykoosi päälle.. niin.. silloin suhde eteni toki jotenkin todellisempaan suuntaan. Sai huolehtia, välittää, olla tukena.. mutta samalla ne roolit, jotka kehittyivät varsinaisen todellisuuden ympärille, kehittyivätkin jotenkin kieroutuneesti. Minusta tuli hoitaja ja hänestä potilas.


Tämän siis tajusin vasta nyt, kun uusi suhde kehittyy enemmän ja enemmän vakituisen parisuhteen suuntaan. Kun huomaan, että parisuhteen alkutaival voidaan taivaltaa keskellä tätä arkista todellisuutta. Että toiseen voi oikeasti tutustua kokonaisuutena, joka päivä tai ainakin useammin kuin kerran kuussa. Pikkuhiljaa, arjessa eläen, samaa todellisuutta kokien. Löytää pieniä hyviä asioita jokapäiväisestä elämästä, ja nähdä miten toinen käsittelee ja kokee elämää. Konkreettisesti. Ei vain hänen omien sanomisiensa kautta.


Tajusin että entisessä parisuhteessa minulle myytiin jotain muuta, mitä itseasiassa todellisuudessa annettiin. Ilmeisesti ihminen kokee itsensä hiukan eritavalla mitä todellisuus on. Voi sanoa ja kokea olevansa innostunut monista asioista ja pitävänsä syvällisistä keskusteluista. Voi kertoa miten kohtelee ihmisiä ja kuinka tärkeä on oma lähipiiri. Mutta kun vihdoin elää toisen kanssa yhteistä elämää, tuleekin esille, että nuo kerrotut asiat eivät itseasiassa toteudu todellisessa elämässä lainkaan. Sanojen takana onkin aivan eri ihminen. Sanat on tuotettu vain sillä ajatellaan toisen pitävän sellaisesta, ja ehkä jollain tasolla myös itse ajattelee olevansa sanojen mukainen.


Miten siis määrittelisin vanhan suhteeni? Tai miten uusi suhteeni määrittelee vanhan suhteeni? Uusi suhde syntyi, ja elää tässä maailmassa, tässä todellisuudessa, minun arjessani ja elämässäni. Se elää myös tuon uuden ihmisen arjessa ja elämässä, kokemusmaailmassa. Vanha suhde tuntuu nyt eräänlaiselta epäonnistuneelta yritykseltä muuttaa mielikuvat todellisuudeksi. Onnellisinta aikaa oli se, kun elimme elämäämme kaukana toisistamme ja haaveilimme yhteisistä hetkistä. Hyviä asioita olivat kaipuu ja mielikuvitus.


En silti vaihtaisi kuluneita vuosia mihinkään muuhun. Niin paljon olen oppinut noista ajoista. Oppinut itsestäni ja voimavaroistani, oppinut erilaisista taidemuodoista sekä myöskin lopulta mielenterveydestä. Vasta tuon edellisen suhteeni jälkeen tiedostin selkeästi mitä arvostan parisuhteessa ja toisessa ihmisessä. Tiedostin sen, mitä minä haluan parisuhteelta.


Ja sitähän kaikki kohtaamiset ihmisten välillä ovat. Oppimista omasta itsestään ja omasta suhteesta ympäröivään maailmaan. Kaiken opin otan avosylin vastaan, vaikka se välillä koskeekin.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Erillisyydestä


Silmäni osuivat aamulla kirjahyllyyni ja käteeni osui Tommy Hellstenin kirja Ihminen tavattavissa. Pitkästä aikaa uppouduin tuon kirjan syövereihin ja muutama pätkä iski erityisesti viimeaikaisiin ajatuksiini ja pohdintoihin.


Oikeastaan alkusysäyksen näihin asioihin ja mietteisiin sain Poikkeavan tavallista elämää -blogista, jota seurailen säännöllisen epäsäännöllisesti. Riippuvuus ja oman identiteetin/riittävyyden ongelma, hyväksymisen taito ja anteeksianto. Isoja asioita joihin ei ehkä koskaan löydy lopullista vastausta. Mielestäni Tommy on kuitenkin osunut johonkin tärkeään omassa kirjassaan:


Mitä on erillisyys?


Erillisyys on tervettä omien rajojen tiedostamista. Se on oman yksinäisyyden positiivista oivaltamista. Se syntyy kun ihminen uskaltaa irrottautua kielteisestä riippuvuudesta ja ottaa vastuun omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Erillisyys on oman yksilöllisyyden arvostamista ja sen näkemistä, että oma elämä täytyy elää itse. Sitä ei voi heittää kenenkään syliin. ...  Erillisyys on vapauttavaa luopumista uhrina olemisesta ja suostumista vastuun ottamisen kipuun ja iloon.


Entä kun erillisyys puuttuu?


... Emme osaa pitää ihmisiä terveen ja riittävän etäisyyden päässä. Tunnemme olevamme vastuussa toisista ihmisistä tavalla, joka ei ole kenellekään hyväksi. Asetumme toisen käytettäväksi oman itsemme kustannuksella. Hylkäämme oman persoonamme, omat tarpeemme ja tunteemme. Suostumme melkein minkälaisiin julmuuksiin tahansa, jotta meitä ei hylätä.


Toisen ihmisen erillisyys vs. oma erillisyys...


Meidän tehtävämme on sietää paitsi oma erillisyytemme, myös toisen erillisyys. Oman erillisyyden sietäminen on sitä, että uskaltaa seistä omilla jaloillaan vaikka tulisi hylätyksi. Vain erillisyytensä sietävä ihminen kykenee luomaan uutta. Se on ulkoisesta turvallisuudesta luopumista ja heittäytymistä sisäiseen turvattomuuteen, jossa ei ole minkäänlaisia takeita onnistuneesta lopputuloksesta. Ihminen, jossa ei tätä sietämiskykyä ole, joutuu hakemaan arvonsa toisilta ihmisiltä. 


Toisen ihmisen erillisyyden sietäminen nousee oman erillisyyden oivaltamisesta. Vain itsenäistynyt ihminen kykenee katsomaan toista riittävän etäisyyden päästä. Itsenäinen ihminen ei tarvitse toista oman arvonsa löytämiseen. Siksi hän ei enää käytä toista omiin tarkoituksiin. Niinpä hän kykenee näkemään toisen sellaisena kuin tämä on. Itsensä kanssa eksyksissä olevalla ei vielä tätä näkökykyä ole. Hän näkee toisen aina itsensä kautta ja se vääristää todellisuutta.


Eli tärkeää on löytää oma erillisyytensä ja pitää huolta itsestään, tunteistaan ja tarpeistaan. Vasta sen jälkeen silmämme avautuvat näkemään toisen ihmisen erillisyys, tarpeet ja tunteet. Emme voi nähdä toisia ihmisiä aidosti ja oikein jos emme ensin näe itseämme sellaisina kuin olemme, omien silmiemme kautta...


 

perjantai 25. syyskuuta 2009

Totista leikkiä ja hauskaa hassuttelua


Millainen pelien pelaaja sinä olet? Pelaajia taitaa olla niin monen tyyppistä kuin on ihmisiäkin, mutta voisi silti havaita muutaman pääkategorian jos oikein pinnistää. Jotkut sanovat, että se miten suhtautuu leikkimieliseen kisaamiseen ja peleihin kertoo paljon ihmisestä. Minä toivon ettei niin ole.


Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ota mitään pelejä/leikkejä/kisailuja tosissaan. Eivät millään tavalla tai missään suhteessa. He nauttivat pelkästään osallistumisesta ja se, onko ensimmäinen tai viimeinen, hyvä tai huono, ei merkitse heille mitään. Vaikka joku saattaakin myöntää, että onhan se joskus ihan kivaa voittaakin vaikka ilo pelaamisesta onkin yhtä suuri oli se sijoitus mikä tahansa. Suorastaan ärsyttävän lempeää ja välinpitämätöntä. Hyvä häviäjä ja voittaja. Mistä näitä sikiää?


Minä kuulun kategoriaan, "En pelaa koskaan tosissaan, mutta jos en voita niin harmistun ja peliä pitää jatkaa niin kauan kunnes minäkin voitan." Eli vaikka kuulutankin kovaan ääneen, että pelit ja kisat ovat vain hauskaa ajanvietettä porukalla ja osallistumisen ilo on se tärkein asia, haluan kuitenkin kovasti voittaa kun jotain aloitan. Tämä ei niinkään päde liikunnallisiin asioihin, tiedostan sentään että niissä en ole hyvä, joten mitään odotuksia voiton suhteen ei ole. Mutta.. lautapelit.. tulee pitkä ilta lautapelien parissa, jos minä en voita. (tätähän ei julkisesti kovin usein myönnetä, mutta kyllä sen jokainen jossain vaiheessa huomaa)


Minuakin suurempia pelihulluja löytyy. Tiedän sen aivan varmasti. Nämä kaverit ovat innokkaita aina pelaamaan, ja pelaavat tosissaan veren maku suussa. Siitä on hauskuus kaukana. Voitto aiheuttaa suuren egoistisen ja toisia pilkkaavan reaktion ja häviö mahdotonta suuttumusta ja mökötystä. Peli tai leikki ei olekaan pelkkää leikkiä, se on jotakin joka määrittelee hänet ihmisenä joko hyväksi tai huonoksi. Kasvot menee jos ei voita. Varmasti ahdistavaa.


Sääntöhirviöt. Niitäkin on, ja varmasti melkein kaikissa näissä pelityypeissä. Pienimmätkin rikkomukset tai sääntöjen rajatapaukset nostetaan suureen ääneen esille ja vaikka sääntörikkomusta ei olisi tapahtunutkaan siitä riidellään vielä viikkojen päästä. Näitä hirviöitä esiintyy kyllä enimmäkseen veren maku suussa pelaavien keskuudessa. Jokainen tsäänssi pienentää vastustajan pistesaldoa on otettava käyttöön. On se sitten vaikka vaan peli-ilon häirintää turhanpäiväisten riitojen avulla.


Onhan toki sekin ryhmä, joka ei suostu pelaamaan mitään. Selityksiä on monia. "En osaa sääntöjä enkä viitsi alkaa opetella", "Pelaaminen on tylsää/lapsellista, eikö löydy mitään parempaa tekemistä?", "Minä pidän vain yksilöurheilusta/pasianssista." "Mä näyttäisin kuitenkin niin hölmöltä tuossa lajissa...". Ilmeisesti siis jotain pelkoja taustalla, tai sitten vain lapsenmielisyys on kadonnut aikoja sitten jonnekin tuntemattomaan paikkaan.


Minä pidän lautapeleistä ja kaikenlaisista leikeistä tai hassuista kisoista. Siitäkin huolimatta, että haluaisin kovasti voittaa ja aina/usein niin ei käy. Yhdessä hassuttelu on rentouttavaa ja mukavaa. Siinä menee aika kuin siivillä. Olisikohan osasyy tähän "pelihimoon" se, että kasvoin oikeastaan ainoana lapsena ja pelikavereita ei kotoa löytynyt. Kavereita kun ei oikein muutenkaan ollut. Vanhemmat eivät uskaltaneet ostaa lautapelejä, koska pelkäsivät (aiheesta) joutuvansa pelaamaan niitä kanssani. Nyt aikuisena tartun jokaiseen tilaisuuteen pelailla kavereiden kesken.


Koskahan sitä taas pitäisi peli-illan?

torstai 24. syyskuuta 2009

Motivaatiokuvia


Jäin koukkuun, ja haluan jakaa tämän koukkuuntumisen kanssanne. Osuin sivustolle, joka on koonnut suuren määrän (epä-)motivaatiokuvia (vai mikä mahtaa olla "oikea" käännös (De)Motivational pictures käsitteelle?). Tekstit ovat kylläkin ehkäpä kaikkea muuta kuin motivoivia.. tai ainakin niissä on se pieni kyynisyyden mauste, joka tekee niistä niin hauskoja. Itse tulen näistä jostain syystä hyvälle mielelle.


 courage


Rohkeutta kaipaisinkin lisää, vaikka olenkin yrittänyt sitä sisälläni kasvattaa. Joskus tuntuu että onnistunkin, varsinkin viimeisen vuoden aikana on tullut tehtyä paljon asioita jotka ovat vaatineet minulta rohkeutta.. Hyvä minä! Onko nyt siis aika juosta?


alone


Niin, jokainen on oikeastaan yksin koko elämänsä, ja kuitenkaan ei koskaan yksin. Haluan ajatella tämän siis aivan päinvastoin, vaikka kuitenkin samalla tavalla.


 


Sacrifice


No näinhän se menee, mutta ainakaan ei mene uhraukset täysin hukkaan... ;)


 


blogging


Me ollaan kaikki ainutlaatuisia, niin elämässä kuin täällä "blogimaailmassakin". Siis kaikki. Ja se on hienoa!


 


 


motivation


... mitä tähän voi sanoa..

Pakkolepo


Nyt se sitten iski. Flunssa.


Kyllä osaa olla kurja olo, vaikka kuumeesta ei ole tietoa eikä nenäkään niin kovin jaksa vuotaa. On se kumma miten pieni kurkkukipu ja ajoittainen yskä saa koko kehon tuntemaan itsensä puolikuolleeksi. Vaikka niinhän sitä sanotaan että alku aina hankalin.


Tunnistan itsessäni kaksi puolta liittyen sairastamiseen. Toinen on ahkera työmuurahainen ja toinen pieni laiskuri.


Ahkera työmuurahainen yrittää sitkeästi olla tehokas ja aikaansaava. Se raahautuu töihin vaikka pää kainalossa ja hoitaa keikat kuumeessa ja tietoisuuden rajamailla. Päässä hakkaa ajatus "ei tämä kauaa kestä, pian pääsee kotiin lepäämään. Kyllä työt pitää hoitaa, hirveä vaiva olisi hankkia sijainen näin lyhyellä varoitusajalla."


Pieni laiskuri siellä taustalla taas hihkaisee "Hei! Nythän sulla on kerrankin hyvä syy vain nukkua tai lukea kirjaa, olla ihan vaan kotona ja levätä!" Pieni laiskuri on jo salaa haaveillut sairaslomasta. Pieni laiskuri kun ei halua oikeasti olla laiskuri, vaan tarvitsee jonkun pätevän syyn olla laiska. Mikä onkaan parempi syy jättää työt tekemättä kuin kunnon flunssa. Eihän pieni laiskurikaan halua näyttää toisten silmissä laiskalta ja työtä pelkäävältä ihmiseltä.


Myös tämä monelle tuttu lomalla sairastamisen ilmiö on minulle tuttu. Harmittava, mutta yleinen. Kuulemma merkki tunnollisuudesta. Välillä tuntuu, että lopullisen hyväksynnän saa tehoihmisiltä sillä, että jää sairaaksi heti kun lomat alkaa. Kai se on omalla kohdalla sitä, että loman alkaessa antaa itselleen luvan lepoon ja niinpä jossain pinnan alla kytevät taudit pääsevät riehumaan täydellä teholla. Mielellä on usein suuri vaikutus.


Monesti se onkin niin, että sitä antaa itselleen jossain vaiheessa luvan sairastaa ja vasta sen jälkeen se iskee. Siihen asti, kun ei ole aikaa miettiä kuumeita ja oman kehon tuntemuksia, ei ole mitään hätää. Sitä vaan porskuttaa eteenpäin. Toisaalta, olen myös sitä mieltä, että räkätaudit ja muut ovat vain kehon tapa sanoa "hidasta hieman". Joskus myös se eräänlainen kohtalo laittaa sormensa peliin. Olen monesti saanut huomata, että ihmiset joilla menee elämässä liiankin lujaa joko törmäävät uupumuksen seinään tai kohtaavat jonkun onnettomuuden. Monet ystävistäni ovat murtaneet jalkojaan ja polttaneet käsiään juuri silloin kun elämässä on ollut pitkään kiirettä ja stressiä.


Eli sairastetaan kun on aika sairastaa ja levätään kun siihen on mahdollisuus. Parasta olisi tietenkin levätä jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu tai keho huutaa taukoa... mutta se taitaa olla mahdottomuus ahkerille pikku muurahaisille.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Rakkaus- vs. järkiliitto


Meillä täällä Suomessa kuulee nykypäivänä kauhisteltavan toisten kulttuureiden tapaa toimia avioliittoasioissa. "Kauheaa, kun ei saa itse päättää kenen kanssa avioituu. Vanhemmat vaan sopivat keskenään. Entä jos ei opi rakastamaan? Tai jos rakastaakin jotakuta ihan muuta?". Siellä missä tuollainen kulttuuri on, ihmetellään miksi parisuhde-/avioliittoasioista tehdään täällä niin vaikeaa. Miksi siihen pitää sotkea ihastuminen, huuma ja seksuaalinen lataus.


Hetken asiaa mietittyäni, tulen siihen tulokseen, että tuolla toisaalla ollaan oikeassa. Varmasti olisi paljon helpompaa monella tapaa, jos avioliittoon ei ladattaisi niitä kaikkia paineita mitä meidän "huuma-yhteiskunnassa" tunnutaan lataavan. Jos se, mitä avioliitolta odotetaan olisi että mies pitää huolta vaimostaan ja perheen toimeentulosta, ja vaimo pitää huolen miehestään ja lapsista ja kodin toimivuudesta. Ettei tarvitsisi miettiä sitä, miten romantiikkaa tuodaan lisää parisuhteeseen tai miten pitää "liekkiä yllä". Ei tulisi sitä alkuhuuman jälkeistä romahdusta kun vaaleanpunaiset lasit lentävät silmiltä ja puoliksi jopa palvotusta ihmisestä tuleekin ihan tavallinen taneli kaikkine virheineen.


No nyt moni varmasti jo huutaa: entä tunteet!? Luulen että myös järkiavioliitossa syntyy lämpimiä ja välittäviä tunteita toista kohtaan. Ihan vaan jo sen arjen ajakamisen kautta. Sen vastuun kautta jota koetaan omaa perhettä kohtaan. Rakkaus kasvaa yhteisen elämän myötä. Meillä taas tuntuu rakkaus usein vain laantuvan yhteisen elämän myötä. Tai sitten sitä ei vaan osata tunnistaa. Ajatellaan että rakkaus joko on tai ei ole.  Haetaan sitä jännittynyttä tunnetta vatsanpohjassa ja kuvitellaan että se on rakkautta.


Alkuhuuma-addikti kuvaa varmasti montaa tämän päivän ihmistä. Eletään vain huumasta toiseen, ja ehkä oikeastikin ajatellaan että sitä se rakkaus on. Luullaan että jossain on olemassa se toinen puolisko, jonka kanssa elämä on yhtä alkuhuumaa. Kasataan parisuhteelle odotuksia, jotka eivät voi koskaan täyttyä. "Hänen pitäisi tehdä ja olla ja käyttäytyä ja kohdella niin ja näin... Minun pitäisi tuntea siten ja täten enkä saisi ajatella tai kokea semmoista ja tuommoista...". Miksi me teemme itsellemme näin!?! Miksi ei riitä se, että tärkeimmät asiat ovat kunnossa. Että molemmat välittävät, kunnioittavat ja pitävät huolta toisistaan ja perheestään. Että koetaan vastuuta yhteisestä elämästä.


Vaikka kuinka yritän tässä vakuutella itseäni siitä, että järkiavioliitto on .. noh, järkevää. Että tosiasiassa noissa liitoissa olisi ehkä sitä rakkautta, tai ainakin välittämistä jopa enemmän. Olen silti tämän kulttuurin lapsi. Haluan uskoa siihen, että sillä alun tunteellakin on merkitys. Mutta toisaalta myös luulen, että voisin oppia jotain tuosta toisesta tavasta solmia parisuhde ja elää siinä. Oikeastaan luulen, että jos vanhempani olisivat saaneet teinivuosinani etsiä minulle miehen, se varmasti olisi hyvä mies. Luulen jopa, että vanhempani olisivat löytäneet minulle juuri sellaisen miehen jota olisin oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan (ja hän minua).


Vaan nyt langat ovat kuitenkin omissa käsissäni, ja luulen että tälläkertaa olen osunut oikeaan. Tällä kertaa mies on hyvä myös "paperilla" - enkä sano tätä ainoastaan siksi, että olisin alkuhuuman sokaisema. Järjellä ja tunteella. Sopivassa suhteessa. Luulen että olen vihdoin ymmärtänyt sen, että molempia tulee käyttää tasapuolisesti... Ja jos totta puhutaan, olen myös sitä mieltä että odotukseni ovat aina olleetkin realistiset. Minulle riittää välittäminen, kunnioitus ja vastuunottamisen kyky lämmöllä ja läheisyydellä maustettuna. Eikö tuollaista liittoa toteutuessaan voisikin kutsua Järkirakkausliitoksi?


 

maanantai 21. syyskuuta 2009

Onko riittävän hyvä tarpeeksi?


Onko riittävän hyvä tarpeeksi - vai tehdäänkö priimaa? - kysyttiin erään artikkelin otsikoinnissa. Ajatukseni lähtivät jo tuosta otsikosta harhailemaan ties minne syvyyksiin, vaikka huomasinkin hetken päästä artikkelin käsittelevän tele- ja internetmaailmaa. Ensimmäisenä mieleen tuli kysymys, mikä on riittävää?


Varmasti teknologian maailmassa riittävän hyvä on todella lähellä täydellisyyttä. Kukapa ajattelisi että riittävää toimivuutta on se, että silloin tällöin saa kännykästään jonkun viestin lähetettyä tai että suurimmaksi osaksi puhelut tulevat perille. Eiköhän jokainen odota kännykkänsä toimivan täydellisesti, tai vaikka ei odottaisikaan, niin ainakin salaa sitä toivoisi. Riittävä on siis se, että tuote toimii toivotulla tavalla, täydellisesti, ei vain ajoittain.


Entäpä elämässä yleensä? Miten määritellään riittävä? Riittävän hyvä kohtaaminen ihmisen kanssa, riittävä hyvä ruoka ja juoma, riittävä työpanos, riittävä terveys... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja kun saadaan määritettyä riittävä, voidaanko edes kysyä onko se tarpeeksi? Eikö juuri se riittävyys ole tarpeeksi - riittävästi?


...vai tehdäänkö priimaa.


Tästä ajatukseni sitten harhautui täydellisyyden tavoitteluun. Kuinka onnellinen voi ihminen olla tavoitellessaan absoluuttista täydellisyyttä? Tavoittelussa ei varmastikaan ole mitään vikaa, mutta jos myös odottaa sen tavoittavansa kaikessa voi elämä olla melko ahdistavaa. Näin ainakin itse ajattelen. Toisaalta, millaista on täydellisyys... eikö se ole jotenkin kliinistä ja hengetöntä - tylsää? Täydellisyys on vailla persoonaa ja inhimillisyyttä. Ainakin omassa ajatusmaailmassani. Säröt ja virheet tekevät asioista sitä mitä ne ovat. Kolhut tekevät elämästäkin elämän.


Riittävä on se, mitä jokainen haluaisi olla, edes jollekin, edes jossakin. Täydellinen taas on jotain mitä ei ole olemassa. Riittävä on mielestäni jo enemmän kuin tarpeeksi, ainakin ihmisten välisissä suhteissa ja elämässä. Minä riitän - olen enemmän kuin tarpeeksi.


Tätä asiaa täytyykin miettiä vielä. Toistaiseksi saan aikaan vain kysymyksiä ilman vastauksia. Vaan ehkä se on riittävästi, tai ainakin tarpeeksi. Riippunee odotuksista...

lauantai 19. syyskuuta 2009

Sivut


Olen lisännyt blogiini muutaman sivun, kaksi ensimmäistä jo hyvän aikaa sitten ja viimeisimmät tänään. Osa on hyödyllistä osa vain hauskaa, joku ehkäpä molempia.. Kerronpa muutamalla sanalla jotakin näistä sivuista.


Bipolariasta kertovan sivun liitin tänne, sillä halusin selventää sekä itselleni että muille sitä, mistä sairaudesta on kysymys kun kerron silloisen miesystäväni ja itseni elämästä. Se tuntui olevan niin suuri osa silloista elämääni ja on edelleen kaikkeen vaikuttava tekijä entisen rakkaani elämässä. Haluan säilyttää sen edelleen tuossa, vaikka se ei elämääni enää niin kokonaisvaltaisesti kuulukaan, onhan tuohon sairauteen liittyvät kirjoitukset täällä edelleen.


zahirlife.vuodatus.net/page/bipolaria


Parisuhteen kulmakivet sain aikoinaan työtoveriltani, ehkä hieman toisenlaisessa muodossa. Muokkasin niitä vain hieman, niin että ne sopivat kaikkien luettaviksi (olivat hiukan enemmän uskonnollissävyitteiset). Vaikka vaellankin edelleen täällä maapallolla vailla sitä pysyvää parisuhdetta, olen sitä mieltä että nuo ovat kaikki hyviä sääntöjä joista on enemmän apua kuin haittaa parisuhteelle.


zahirlife.vuodatus.net/page/kulmakivet


Oppimispäväkirjani - Opittua. Nappasin tuon tekstin hauskasta kiertokirjeestä. Näemmä niistä löytyy joskus viisauksia ja osuvia tekstejä. Voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Erityisesti sen, että olen oppinut että minulla on vielä paljon opittavaa.


zahirlife.vuodatus.net/page/opittua


Lopuksi vielä... kaikille meille jotka ovat eläneet lapsuuttaan/nuoruuttaan 80-luvulla. Varmasti monelle tuttu teksti, ja silti saa ainakin allekirjoittaneella aina hymyn huulille. Näinhän se on!


zahirlife.vuodatus.net/page/nuoruus

Älä unohda ystävää


Ystäväni mietiskeli tässä taannoin, että miten hänen käy kun kaikki tuttavapiirin tytöt pikkuhiljaa tuntuvat löytävän taas jonkun kainaloisen. Jokin pieni pelkopeikko siis kuiskuttelee hänen korvaansa, että hän jää yksin jos muut löytävät kumppanin ja hän ei. En ole koskaan ymmärtänyt tätä pelkoa, johtuen luultavasti siitä, että itsellä ei ole koskaan ollut tarvetta tai halua hylätä kaveripiiriä vaikka oma kainaloinen löytyisikin.


Tarkemmin pohdittuani asiaa, voin kyllä myöntää että on olemassa paljon ihmisiä, jotka tuntuvat heittävän muun elämän nurkkaan heti kun löytyy jotain mielenkiintoista ja ihanaa. Uusi kumppani vie kaikki ajatukset ja jokainen hetki täytyy viettää kaksin tuon toisen kanssa. Ystäville ei löydy aikaa. Jollain tasolla ymmärrän, mutta toisaalta tuntuu oudolta. Ystävät ovat kuitenkin tärkeitä kaikesta huolimatta. Ei kai koko elämä voi pyöriä vain yhden ihmisen ja sen parisuhteen ympärillä?


Kultaisen keskitien löytäminen voi tietysti olla vaikeaa. Miten jakaa aikansa työn ja vapaa-ajan kanssa, ja miten jakaa vapaa-aikansa ystävien ja oman kullan kanssa? Ideaali tilannehan olisi, että aikaa voisi viettää joskus ihan isommallakin porukalla. Tai vaikka tutustuttaa oman kaveripiirinsä seurustelukumppaninsa kaveripiirin kanssa.


Miten sitten käy niille, jotka "hylkäävät" ystävänsä ihmissuhteen alkuhuumassa? Mitä sitten jos joskus tuleekin se hetki, että tuo ihmissuhde ei toimi ja tarvisi ystävien tukea? Ja ei kai ystävyys ole vain jotakin joka helpottaa yksinelämisen aikaa? Onhan ystävyys paljon muutakin! Vai onko näillä ystävänsä unohtavilla vain niin suuri luottamus ystäviinsä, että ajattelee ystävyyden säilyvän siellä jossakin taustalla vaikka ei niin yhteyttä enää pitäisikään? Mutta eikö silloin unohdu se, että myös se ystävä tarvitsee ystävää? Vai unohtuuko silloin oma arvo ystävänä?


Tänään soitin pitkästä aikaa läheisimmälle ystävälleni. Edellisestä soitosta olikin mennyt jo melkein pari viikkoa. Pelästyin luisuvani huomaamattani tuolle "pimeälle puolelle" jota olen yrittänyt välttää... ystävien unohduksen puolelle. Elämässä vain tapahtuu niin paljon, että aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi kaikkeen. Vaan kyllähän se tosiasiassa on niin, että tärkeille asioille löytyy aina aikaa ja ystävät ovat minulle tärkeitä. Haluan tietää mitä heille kuuluu, haluan olla tukena ja apuna, haluan olla mukana iloissa ja suruissa edelleen.


En voi toisaalta kieltää sitäkään, etten mielummin juuri nyt viettäisi vapaita iltojani tuon ihanan miehen kanssa. Mutta kyllä niitä iltoja löytyy silloin tällöin myös kavereille annettavaksi. Ja samalla myös mies saa sitä "miesten keskinäistä toveriaikaa". Tasapaino säilyy!


Ei siis unohdeta ystäviä, vaikka ajatukset täyttäisikin joku ihanainen...

perjantai 18. syyskuuta 2009

Kissojen taivas...


Alkuvuodesta asti hoidossani ollut ihana neitikisuli teki viimeisen ulkoiluretkensä alkuviikosta. Siis todellakin viimeisen, jos ei kissojen taivaan puutarhoja ja metsiköitä lasketa mukaan. Suru tuli, itku, lohduton. Ehdin jo rakastua tuohon pieneen kisuun.


Tällä neidillä oli myös poikaystävä joka asui samassa taloudessa. Pojalla on nyt hätä, tai ainakin suuri ihmetys. "Missä on tyttöystävä? Miksei se tule kotiin? Miksei se ole pihalla? Miksei se tule syömään? Miksi?!? Mau!!" Itsellekin tulee aina vaan uudestaan suru puseroon, kun katselee tuota etsimistä... Ei taida ymmärtää minun puhetta ja selitystä siitä, mitä neitiystävälle on käynyt? Tietääkö edes siitä kissojen taivaasta, jossa saa tuoretta jauhelihaa ja herkkunaksuja niin paljon kuin haluaa, ja että meidän neiti on siellä iloisena herkuttelemassa.


Lemmikit ovat kuin perheenjäseniä, rakkaita ja tärkeitä. Minullekin nuo ovat muodostuneet rakkaiksi, vaikka eivät omia olekaan. Hyviksi ystäviksi tulivat tässä reilun puolen vuoden aikana. Nyt jännittääkin, miten tuo poika ottaa muuton takaisin vanhaan kotiinsa. Entä miten minä totun tyhjään taloon? Entä tottuuko tuo kolli koskaan siihen, että tyttöystävä "katosi" hänen elinympäristöstään kummallisesti?


Vaikka onhan se niin, että elämä aina jatkuu ja varmasti se tekee sitä myös kissojen elämässä. Vaan on niin kovin vaikea saada surulle tai hädälle pistettä, kun ei pysty kertomaan asioiden todellista tilaa niin että toinen sen ymmärtäisi. Että tämä on lopullista. Ihmisten kohdalla sentään voi puhua ja kuunnella, lemmikkien kanssa ainoaksi keinoksi jää se lähellä oleminen ja lohduttaminen. Ja onhan sekin jo paljon.


Tämä surkea tapahtuma luultavasti kuitenkin teki pisteen yhteen osaan elämäni kirjasta. Tämä luku on lopuillaan, ja toisen kisun muutto tekee sen viimeisen lauseen ja pisteen. Olen jollain tasolla täysin vapaa siirtymään seuraavaan osaan ilman että joku osa minusta elää vielä vanhan elämänluvun asioita.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Tuuli kääntyy


Elämäni on ollut tänä vuonna yhtä suurta pyörremyrskyä ja tuntuu kuin itse kävelisin sen sisällä jonkun heikon suojan ympäröimänä, tyvenessä, rauhassa, vaikka ympärillä kuohuu. Välillä tuntuu kuin asiat vain etenisivät itsestään enkä saisi itse otetta mistään. Toisaalta, minulla on juuri nyt hyvä olla vaikka moni asia on vielä kesken ja vaatii sulattelua.


Asiat tuntuivat luisuvan käsistä jo viime syksynä, kun sain kuulla rakkaani pettäneen minua hyvän ystävänsä kanssa. Tuon asian käsittely oli omalla kohdallani vielä kesken, kun alkuvuodesta tapahtui jonkinlainen romahdus. Soitto kullalta. Sekavia puheita ja hätää. Psykoosi, uskomaton pelastusoperaatio ja pitkä sairaalajakso. Kaikki pysähtyi, myös se syksyn tapahtumien käsittely. Uudet vaikeudet ja ahdistus vei kaikki ajatukseni toisaalle.


Kesällä tilanne rauhoittui ja pääsimme "normaalin" elämän makuun. Kokeiltiin yhteiseloa. Jokin tuntui olevan vinossa. En osannut vain sanoa mikä. Elämä oli edelleen ahdistavaa ja tunteetkin olivat kadonneet jonnekin. Löytyi taas aikaa pohtia sitä mitä itse haluan. Ja jälleen kerran kuulin ja havaitsin asioita asuinkumppanini elämässä, jotka eivät parisuhteeseen mielestäni kuulu.


Tietty raja ylittyi ja vihdoin olin valmis tekemään ratkaisuja. Oli uuden myrskyn aika.


Koin huonoa omaatuntoakin ratkaisuistani. Mitä jos minut tuomitaan niistä? Jos yleinen ajatus onkin, että olen jättänyt apuani tarvitsevan sairaan ihmisen vain siksi etten itse jaksa käsitellä sairautta. Vaikka jossain syvällä sisälläni tiesinkin ettei näin ole, tunsin tarvetta selittää tätä asiaa muille. Olin rinnalla pahimman yli, vaikka olisini voinut jättäytyä tuosta elämästä hyvällä syyllä jo paljon aikaisemmin. Tein sen minkä pystyin. Oli aika ajatella myös itseä. Asiat jotka johtivat eroon, eivät suoranaisesti liittyneet sairauteen tai siitä johtuviin vaikeuksiin elämässä, vaan johonkin aivan muuhun.


Hetken päästä olinkin jo keskellä raikkaita puhtaita puhureita. Elämääni astui ihminen johon tunsin vetoa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yllättäen. Puun takaa. Tunteet, joita en ollut tuntenut aikoihin ketään kohtaan olivatkin yhtäkkiä taas esillä. Ja hymyilin pitkästä aikaa hymyä, jota ei voinut peittää. Ajatukseni täyttää onnelliset asiat, uudet asiat, uusi ihminen. Samaan aikaan jotakin on kesken edellisestä elämästäni.


Olen edelleen yhteydessä edellisen mieheni perheeseen ja ystäviin pohtien hänen elämänsä jatkoa. Huoli on monella suuri, sillä huolehtija ja "hoitaja" on poissa kuvioista. Samalla kuitenkin on selvää, että hän on aikuinen ihminen, jonka pitäisi pystyä huolehtimaan itse itsestään. Ei kukaan voi elää toisen elämää hänen puolestaan vaikka kuinka haluaisi muuttaa ihmisen elämän jotenkin tasaiseksi, rauhalliseksi, turvalliseksi ja yleisen normin mukaiseksi. Kaiken pitäisi lähteä ihmisestä itsestään. Halusta muuttua.


Tuntuu että elän kahden eri elämän rajamailla. Toinen on tosin kovaa vauhtia muuttumassa todemmaksi kuin edellinen. Silti jokin ääni sisimmässäni huutaa, että sitä viimeistä pistettä ei edelliseen tarinaan ole vielä kirjoitettu. Haluaisin lopettaa tuon luvun elämästäni ja siirtyä uuteen, mutten tiedä miten ja milloin.


Tuulet ovat tyyntymässä, tai ainakin muuttamassa suuntaa. Kylmä pohjoinen viima vaihtuu lämpimiin ja helliin tuuliin. Niille haluaisin antautua jo kokonaan. Se ei vaan vielä tunnu olevan mahdollista.

torstai 10. syyskuuta 2009

Unia


Näin unta...


Ensin kuljeskelin tai liu'uin pitkin katuja, etsien asuntoa. Tai en oikeastaan etsien, siellä tiesin että minulla on jo asunto ja hyvä sellainen. Mutta jostain syystä arvostelin vastaani tulevia taloja ja niiden pihoja. "Ei tuo oikein ole sellainen jossa voisin asua, liian outoja ratkaisuja ja piha-aitakin puuttuu."


Seuraavassa hetkessä olinkin yhden asunnon sisällä, asunto tuntui hyvältä vaikka se ei tämä omani ollutkaan. Siellä oli mies, josta välitin paljon. (Taisipa olla tämä uusin tosielämän tuttavuus kasvoiltaan ja olemukseltaan). Tunsin lämpimiä tunteita unessa häntä kohtaan ja halusin olla tuon miehen kanssa.


Yhtäkkiä tämä uneni mies halusi sanojensa mukaan "tehdä testin". Hän muuntautui kauniiksi naiseksi ja myös käyttäytyi jotenkin eritavalla, mielestäni kylmästi ja tunteettomasti. Tunsin itseni hänen rinnallaan mitäänsanomattomaksi ja rumaksi. Mietin että roolit ovat nyt päälaellaan, minunhan se kaunis nainen pitäisi olla. En osannut enää suhtautua tuohon mieheen (naiseen) vaan tunsin ahdistusta ja neuvottomuutta. Unessa mietin, pitäisikö minun siis nyt olla niinkuin mitään ei olisi muuttunut? Onko tämä se testi? Ja näiden mietteiden jälkeen syvää surua siitä, että en kykene jättämään omia tunteitani sivuun ja näyttelemään että pidän tuosta miehestä vaikka hän ei ole enää oma itsensä.


Heräsin ajatukseen, miksi kaikki miehet ja ihmissuhteet lopulta osoittautuvat joksikin muuksi kuin mitä olen heistä/niistä ajatellut? Miksi tässäkin miehessä piti olla joku asia, jota en pystynyt hyväksymään? Olenko liian vaativa?


Mitähän herra Freud sanoisi tästä unesta? En tiedä haluaisinko edes tietää...

maanantai 7. syyskuuta 2009

Isin tyttö


Kuinka moni muistaa lapsena iloisena suunnitelleensa häitä isänsä tai äitinsä kanssa? Minä muistan julistaneeni isoon ääneen että, "Minä menen ainakin Iskän kanssa naimisiin sitten isona!" Tämä on kuulemani ja lukemani mukaan ihan normaalia lapsen toimintaa. Mutta mistä se sitten kertoo? Psykologia on sitä varmasti selittänyt, mutta pohdinpa tätä asiaa nyt aikuisena oman elämäni ja kokemusteni kautta.


Muistan aina olleeni jotenkin ns. "isin tyttö". Ei niinkään, että äiti olisi koskaan jäänyt mitenkään pienemmäksi tai vähäpätöisemmäksi hahmoksi. Olen lapsesta saakka kunnioittanut ja rakastanut molempia ja mitä suuremmaksi/vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän osaan arvostaa vanhempiani. Isääni arvostan suuresti monestakin syystä, samoin äitiäni. Ja ehkä jollain tasolla etsin jotain sellaista omaankin parisuhteeseeni, mitä heillä on.


Kun mietin omaa elämääni ja parisuhteitani yllätyin kuinka paljon elämäni miehet eroavat siitä, mikä on ollut silloin lapsena miesihanteeni. Oikeastaan heistä on puuttuneet juuri ne piirteet, mitä olen arvostanut isässäni. Olen painottanut taiteellisuutta, karismaa ja jotain tiettyä jännitystä.. ajatus on kai ollut, että olen itse jotenkin boheemi ja tarvitsen toisen samanlaisen rinnalleni. Nyt ymmärrän että tuo ajatus on ollut väärä.


Miksi siinä menikin niin monta vuotta aikaa käsittää tämä yksinkertainen asia. Arvostan miehessä enemmän tasaisuutta, varmuutta, taitoa huolehtia asioista ja ottaa vastuuta. Arvostan myös älyä ja kädentaitoja sekä tietysti sitä hiljaista herkkyyttä jonka voi vaistota. Arvostan siis kaikkea sitä, mitä isäni on. Haluan isin kanssa naimisiin!


Tuon kaiken tiesin jo lapsena, mutta se pääsi vuosien myötä unohtumaan. Kunnes tajusin sen taas. Loppujen lopuksi, minun pitäisi jollain tasolla etsiä isääni noista miehistä. Siis niitä piirteitä joita miehessä arvostan. Ei jännitystä, ei esiintyjiä, ei epävakaita asioita. Vaan sitä mitä todella kaipaan ja arvostan. Ymmärrän myös, että aika joka on kulunut tämän asian tajuamiseen ei ole mennyt hukkaan. Kaikki tämä piti kokea, jotta tuo syvempi ymmärrys olisi tullut.


Ai niin.. tapasin tuossa taannoin ihmisen.. on ihmeellistä miten jossakussa voi olla niin paljon kaikkea sitä mitä isässänikin arvostan. Sitä en vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen onnellinen!


 

maanantai 31. elokuuta 2009

Oikeus onneen


Olen miettinyt viimeaikoina paljon sitä, onko kenties olemassa jotain rajoituksia siinä kuka saa elämäänsä hyviä ja onnellisia asioita ja kuka ei. Onko minulla oikeus onneen, vaikka olen juuri tuottanut toiselle surua? Onko onni palkinto hyvin elestystä elämästä tai onnen puute rangaistus? Kellä on oikeus onneen?


Kaikki tämä pohdinta siis siitä syystä, että yhtäkkiä koen olevani onnellinen. Ainakin hetkittäin. Ja juuri nyt kun sitä onnea vähiten osasin odottaa. Juuri eron pyörteissä tai myrskyn silmässä. Heti sen jälkeen kun olen sanonut asioita jotka ovat ehkä jollain tasolla satuttaneet tai ainakin tuottaneet pahaa mieltä.


Olen kokenut huonoa omaatuntoa tästä onnellisuudestani. Morkkis. Eihän minun pitäisi vielä olla onnellinen. Vasta sitten joskus, kunhan ensin kärsin vähän eroahdistusta ja kaipaan takaisin johonkin vanhaan jota ei edes ollut olemassa. Ei minulla ole oikeutta tavata uusia ihmisiä ja viettää iltapäiviäni hauskassa seurassa. Ei ole oikeutta nauraa ja olla onnellinen, edes hetkittäin.


Miksi ajattelen niin?


Usein kuulee sanottavan, että onni tulee yllättäen. Onnea ei voi ansaita, se joko tulee tai ei tule. Mutta et voi tehdä mitään temppuja sen saadaksesi. Et voi suorittaa onnea. Eikö se sitten toimi myös niinpäin, että onneen ei ole kellään oikeutta. Sitä ei myöskään voida evätä keneltäkään rangaistuksena eletystä elämästä. Onni on jotakin, mikä ei toimi matematiikan lakien mukaan. Sitä ei voi annostella.


Olisi niin helppo sanoa, että onni tulee tasaisina sykleinä. Siihen olisi mukava uskoa. Vuoden epäonnea seuraa vuoden onni. Onnen kukkuloilta pudotaan aina laaksoon. Ja ehkä se pitääkin paikkansa.


Ehkä minullakin on oikeus onneen, ehkä nyt on sen aika. Ystäväni muistutti minua siitä, että olen ollut ahdistunut, surullinen, uneton ja onneton jo pidemmän aikaa. Elämässä on eletty rankkoja kuukausia. Ei ihmissuhde ole onnen tae. En voi ajatella että lopetettuani epätoimivan ja kuluttavan parisuhteen, minulla ei enää olisi oikeutta onneen. Tähän haluankin uskoa, vaikka se välillä on vaikeaa.


Tunnen edelleen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, että tunnen oloni mukavaksi ja ehkäpä jopa onnelliseksi toisen ihmisen seurassa. Mutta yritän välillä unohtaa itse itselleni asettamat rajoitukset ja nauttia tästä hetkestä.


Sitähän se onni on. Elää hetkessä, tuntea olonsa kotoisaksi, mukavaksi, levolliseksi ja vielä nauttia siitä hetkestä täysin sydämin. Se joko tulee tai ei tule, ja kun se tulee, ei sitä pidä analysoida rikki. Onni on mysteeri jota ei voi ansaita, mutta sen voi saada  yllättäen ilman omaa ansiota.

maanantai 24. elokuuta 2009

Hädässä ystävä...


Viikonlopun aikana sain kuunnella monia mielenkiintoisia keskusteluita ja luentoja, moni asia jäi tuonne pääkoppaani muhimaan, mutta päälimmäisenä silti ajatuksissa pyörii oman elämän muutokset ja eräänlainen pysähtynyt tila ennen varsinaista myrskyä.


En kuitenkaan halua käyttää tätä aamua omassa itsessäni velloen, vaan annan ajatukseni hyvälle ystävälleni. Minulla on huoli ystävästäni ja hänen jaksamisestaan, toivon että pystyisin pitelemään häntä jollain lailla pinnan yläpuolella. Kannattelemaan. 


Joskus, tai itseasiassa aika usein, tuntuu siltä että ongelmat tai surut keräävät ympärilleen lisää murhetta, niin kauan kunnes padot murtuvat. Ja kun vihdoin päästään siihen vaiheeseen, että taakka tuntuu jo ylitsepääsemättömältä, alkavat jo pienimmätkin elämän vastoinkäymiset tai pikkuiset esteet tuntua valtavilta muureilta joita ei voi läpäistä ja ylittää. Lopulliseen murtumiseen ei tarvita mitään suurta kriisiä, sen voi aiheuttaa jo toisen ihmisen harkitsematon sana tai myöhemmin aiheettomaksi osoittautuva pelästys.


Yhtäkkiä huomaakin kaiken sisälleen padotun pääsevän valloilleen. Monen vuoden ajaltakin. Se ikäänkuin ryöpsähtää kaikki kerralla päälle, niin että jopa hengittäminen tuntuu vaikealta.


Vaikka tuo padon murtuminen tuntuu pahalta ja tuntuu murskaavan ihmisen, on se lopulta välttämätön asia. Se on kai ainoa keino selviytyä ja saada asiat käsiteltyä. Ehkä vasta myrskyn jälkeen voi nauttia elämästä ja löytää siitä iloa. Sisälle piilotetut surut ja ongelmat eivät katoa ilman tuota murtumista, vaikka ne unohduksissa hetken olisivatkin. Ennenkuin voi rakentaa, täytyy repiä rikki.


Mitä voi ystävä tässä tilanteessa tehdä?


Itse ajattelin vain kulkea rinnalla, olla lähellä  ja valmiina kannattelemaan jos/kun jalat eivät enää tunnu kantavan. Silloin kun mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä... silloin ystävää tarvitaan eniten.


Päässäni on soinut jo päiviä Juha Tapion kappale Kelpaat Kelle Vaan. Se kuvaa hyvin ajatuksiani tällähetkellä.


...Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan...

maanantai 17. elokuuta 2009

Your love is just a lie


Sattuipa korviini kappale, joka jotenkin kuvaa tämän hetkisiä tunteita ja ajatuksia. Tai ainakin pientä osaa niistä.



Simple Plan - Your love is just a lie


I fall asleep by the telephone
It's 2 O'clock and I'm waiting up alone
Tell me where have you been?
I found a note with another name
You blow a kiss, but it just don't feel the same
Cause I can feel that you're gone

I can't bite my tongue forever
While you try to play it cool
You can hide behind your stories
But don't take me for a fool

You can tell me that there's nobody else
(But I feel it)
You can tell me that you're home by yourself
(But I see it)
You can look into my eyes and pretend all you want
But I know
Your love is just a lie
It's nothing but a lie

You look so innocent
But the guilt in your voice gives you away
Yeah you know what I mean
How does it feel when you kiss when you know that i trust you
And do you think about me when he fucks you?
Could you be more obscene?

So dont try to say you're sorry
Or try to make it right
Don't waste your breath because it's too late, it's too late.

You can tell me that there's nobody else
(But I feel it)
You can tell me that you're home by yourself
(But I see it)
You can look into my eyes and pretend all you want
But I know, I know,
Your love is just a lie
It's nothing but a lie
You're nothing but a lie


sunnuntai 16. elokuuta 2009

Haku päällä


En ole ikinä ymmärtänyt miksi jotkut ihmiset kokevat tarvetta hakea seuraa erilaisilla deittisivustoilla silloin kun ovat jo sitoutuneet. Kuulun siihen vanhanaikaiseen ryhmään, jotka haluavat parisuhteessa vain sitä yhtä tiettyä henkilöä. Ja jos tekee mieli hakemalla hakea muuta seuraa, niin eikö silloin ole jotain vialla?


Petyin ja harmistuin kun minulle selvisi puolisoni pitäneen treffi-profiilia koko seurustelumme ja yhteiselomme ajan. Kyse ei selvästikään ollut edes asian unohtumisesta, sillä profiilia on käyty silloin tällöin päivittämässä. Jostain syystä tuo status vaan ei ollut milloinkaan päivittynyt sinkusta seurustelevaan. Jostain syystä tämä asia tuotiin minulle esille kun kerroin meidän olevan "erätauolla". Kai se antoi tutullenikin jonkinlaisen oikeutuksen kertoa missä mennään.


Miksi kertoa haluavansa sitoutua ja jakaa elämäänsä jos kuitenkin samalla kokoajan etsii jotain muuta? Jos ei ole varma tunteistaan, niin eikö sitä voisi sanoa suoraan sen sijaan että suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja elämää? Onko kyse siitä, että tahtoa rakastamiseen on, mutta sydän ei kuitenkaan ole täysillä mukana?


Luulen että noilla deittisivustoilla on paljon tällaisia miehiä ja naisia. Hakevat jännitystä elämään, tai testailevat viehätysvoimaansa. Tai ehkä eivät itsekään tiedä miksi seuranhakuprofiilinsa tekevät.


Olisiko tällainen suhteessa haku päällä oleminen niin yleistä, jos internettiä ei olisi olemassa? Luulen että ei. Netissä tuo on vain niin kovin helppoa, ja kiinnijäämisen riski lopulta pieni. Baareissa ja latotansseissa salaa seuran metsästäminen voisi olla jo paljon vaikeampaa, tai ainakin puoliso voisi paljon helpommin alkaa epäillä jotain "filunkia".


Jos suhde tuntuu tylsältä ja kaipaa elämäänsä jännitystä ja ihastumisen tunnetta, niin miksi on niin vaikeaa yrittää puhua siitä puolisolleen ja kenties korjata tilannetta siinä parisuhteessa? Tai jos tilanne tuntuu toivottomalta, niin eikö olisi reilumpaa laittaa peli poikki ja lähteä ihmissuhdemarkkinoille puhtaat jauhot pussissa?


Tai jos kyse on pelkästään uusien kavereiden hankkimisesta, niin voisiko asian ilmaista jotekin muuten kuin "sinkku etsii seuraa" tai "salaista seuraa luottamuksella"...


Ikävältä tuntuu kun silmälaput poistetaan, ja saa todeta itselle tärkeän ihmisen etsineen jotain koko yhteisen matkan ajan.

tiistai 11. elokuuta 2009

Päätöksiä


Toisinaan tuntuu, että ei ole helppo tehdä päätöksiä. Joskus asiat saavat ympärilleen paljon toissijaisia yksityiskohtia, jotka peittävät alleen sen tärkeimmän ja näin hankaloittavat päätöksentekoa. Kun karsitaan kaikki epäolennainen, voi ratkaisu olla yksinkertainen. Tätä taitoa olen opetellut koko elämäni, ja tuntuu että siinä  voi myös kehittyä.


Ihmissuhteissa ei ole lainkaan harvinaista se, että jäädään miettimään jopa vuosiksi sitä, mitä pitäisi tehdä kun suhde ei toimi. Voisi ajatella että ratkaisut ovat täysin yksinkertaisia. Jos toisen läsnäolo enemmän ahdistaa kuin ilahduttaa pitäisi kai joku ratkaisu tehdä. Ainakin olisi syytä tehdä se päätös, että keskustellaan asioista ja mietitään yhdessä missä menee vikaan ja onko mitään tehtävissä.


Monesti roikutaan vanhassa vain sen takia, että on niin paljon asioita jotka vaikeuttavat lopullisen päätöksen tekoa. "Mitä tehdään kaikelle tavaralle? Miten asunto? Mitä käy taloudellisesti jos tiet eroavat? Miten lemmikit? Mitähän suku ajattelee ja menetetäänkö osa ystävistä?" Eikö tuo kaikki ole kuitenkin lopulta toissijaista? Kysehän on lopulta kuitenkin kahden ihmisen välisestä suhteesta eikä tavarasta ja ympäröivistä ihmisistä. Toki siinä kohtaa kun mukana ovat yhteiset lapset, on enemmän mietittävää eikä se ole toissijaista...


Itse tein tälläkertaa päätökseni ripeästi. Ehkä olen oppinut jotain menneestä? Muistan vuosia sitten kitkutelleeni liitossa, joka vain ei toiminut. En silti osannut tehdä ratkaisua suuntaan tai toiseen. Mielessäni pyöri tavaroiden jakamisen vaikeus, puolisoni suku josta pidin kovasti sekä tietysti asunnon etsimisen vaikeus. Ja lopulta, kaikki tuo on jotain, mikä on helposti ratkaistavissa kunhan vain se tärkein päätös on tehty. Kun lopulta asiasta keskusteltiin, kävi ilmi että myös toinen oli pyöritellyt pitkän aikaa samoja asioita mielessään. Vaikealta näyttänyt päätös muuttuikin helpoksi.


Entä nyt? En jäänyt ahdistukseen enkä alistunut siihen tulevaisuuden kuvaan joka piirtyi horisonttiin tämän kesän aikana. Tiesin, että mitä pidemmälle siirrän päätöksen tekoa, sitä vaikeampaa siitä tulee. En kuitenkaan halunnut tehdä aivan lopullisia ratkaisuja, mutta pyysin erätauon. En vain voi asua näennäisesti parisuhteessa, jos parisuhde ei ole muuta kuin kulujen ja saman osoitteen jakamista. Kyllä sieltä täytyy jotain muutakin löytyä. Ja mielestäni minulla on oikeus vaatia jotain enemmän.


Aika näyttää, missä kohtaa on uusi päätöksenteon hetki. Onko tämä todellakin vain erätauko, vai käykö ehkä niin että seuraavaa erää ei tule.


 

lauantai 8. elokuuta 2009

Face to face


Kasvotusten. Niin pitäisi mielestäni puhua vakavat asiat. Asiat joilla on merkitystä. Kasvotusten pitäisi puhua tunteista, tulevaisuuden haaveista ja peloista. Ei sähköpostitse, tekstiviestillä, edes puhelimessa puhuen. Ei facebookin chatissä tai viesteissä, ei mesessä eikä skypessä. Ei, vaikka näkyisi kuvat ja kuuluisi ääni. Kasvotusten - face to face!


Tärkeät asiat pitäisi puhua kasvotusten, koska sillä osoitetaan että välittää asiasta, välittää ihmisestä ja haluaa selvittää asiat mahdollisimman hyvin kuuntelemalla ja puhumalla. Kasvotusten vältetään myös usein väärinkäsitysten mahdollisuudet, kun voidaan tarkastella sanojen lisäksi ilmeitä ja eleitä. Kehonkieli on valtavan suuressa osassa ihmisten välisessä kommunikaatiossa.


Kasvotusten puhuminen vaatii varmasti myös rohkeutta. Onhan paljon helpompaa kirjoittaa ajatuksensa, ilman että tarvitsee niitä varsinaisesti toiselle sanoa. Eikä kukaan keskeytä tai kysy tarkentavia kysymyksiä. Ei tarvitse edes nähdä toisen reaktiota. Jos se vaikka itkee? Tai suuttuu? Tai jos se ei reagoi ollenkaan?


Voihan olla, että kirjeellä saa helpommin aloitettua keskustelun vaikeasta, vakavasta ja tärkeästä asiasta. Mutta mielestäni keskustelun pitäisi jatkua tämän jälkeen kasvotusten. Ainakin se pitäisi jossain kohtaa käydä läpi myös kasvotusten. Itselleni on ainakin viesti-keskustelujen jälkeen vaikea asettaa sitä ihmistä sanojensa taakse kun jälkeenpäin nähdään. "Sanoiko tuo tosiaan niin.. tarkoittikohan se sitä.." Joten keskustelu on pakko käydä uudestaan.


Olen siis sitä mieltä, että suurten asioiden äärellä on tärkeää kohdata ihminen. Olla läsnä. Olla siinä tilanteessa kokonaisena, puhumassa ihmiselle joka reagoi sanoihisi.


Internetin välityksellä lähetetyt viestit ovat persoonattomia, tyhjiä, niistä puuttuu ihminen. Missä ovat ilmeet ja eleet. Missä asennossa, millä äänensävyllä, miten katsoen tietyt sanat on sanottu? Ei... ei messagessa kohtaa ihmistä. Ainoastaan kasvotusten.

maanantai 3. elokuuta 2009

Lapsellista haaveilua


Olen keskustellut ystävieni kanssa monesti perheen perustamisesta ja lapsista. Suurimmalla osalla tuntuu olevan kaipuu äidiksi tai isäksi, toive saada joskus omaa jälkikasvua. Itse olen monesti tyytynyt sanomaan vain että, "minun biologinen kello ei ole vielä pitänyt mitään ääntä" tai "minusta tuskin koskaan tulee äitiä, enkä oikeastaan edes haaveile sellaisesta".


Ja tottapuhuen, elämässäni ei tällähetkellä, vakavasta parisuhteesta huolimatta, ole sellainen hetki että voisin kuvitella perustavani varsinaista perhettä. Vaikka nyt olisi oma asunto, vakituinen työ, mies ja yhteiset lemmikit, ei mielessä ole käväissytkään yhteiset lapset. Lisäksi tiedän, että mieheni ei sellaisia halua, eikä koe olevansa ns. "isäainesta".


Olen väittänyt vuosien ajan, etten ole koskaan lapsista haaveillutkaan, en edes pienenä tyttönä. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin lapsuuteni ja nuoruuteni haaveita, taisi sieltä myös se oma perhe ja lapset löytyä. Jopa edellisen avoliittoni aikana muistan miettineeni kuinka mukavaa olisi työnnellä rattaita kaupungilla mieheni kanssa. Hoitaa yhteistä perhettä.


Miksi sitten ajatukseni ovat niin kovasti muuttuneet, ja mieleni on jopa sulkenut nuo vanhat unelmat pois muististani? Onko syynä jokin alitajuinen itsesuojeluvaisto?


Voiko olla niin, että alitajuntani muokkaa toiveeni kulloisenkin elämäntilanteen mukaiseksi? Eli jos tiedän että tässä parisuhteessa perheen perustamisesta ei voisi edes keskustella, suljen myös sen haaveen jonnekin tiiviiseen ja lukolliseen kolkkaan mielessäni. Uskottelen itse itselleni, etten omia lapsia edes kaipaa. Uskottelen itselleni, että olen täysin tyytyväinen siihen tulevaisuuden kuvaan mikä tällä hetkellä häämöttää jossain kaukaisuudessa. Väitän kiven kovaan olevani onnellinen vaikka en ikinä saisi jälkeläisiä ja omaa pientä perhettä.


Jotain kuitenkin pääsi ulos sieltä mieleni lukollisesta laatikosta. Se ei ehkä ollutkaan tarpeeksi tiivis. Huomaan ahdistuvani ajatuksesta, etten koskaan saisi omaa perhettä, johon kuuluisi myös lapset. Mies ja yhteinen koti, yhteinen arki ja yhteiset lapset. Hyvin perinteistä, ehkä jopa naivia, mutta ajatus saa hymyn kasvoilleni.


Se ei kuitenkaan luultavasti ole koskaan mahdollista, ei tässä parisuhteessa, ei tämän ihmisen kanssa.


Rakastanko tarpeeksi voidakseni luopua tuosta jossain pinnan alla lainehtivasta haaveesta?

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Luottamus


Ilman luottamusta on moni asia elämässä vaikeaa. Ja erityisesti ihmissuhteissa. Oletusarvo itselläni on aina ollut se, että toiseen pitää voida luottaa. Mutta mitä tapahtuu kun sen luottamuksen menettää?


Parisuhteeni alussa muistan kuulleeni ystävältäni varoituksen sanan, "oletko sä varma että voit luottaa?". Tuo varoitus ei perustunut tietämykseen, vaan eräänlaiseen oletukseen ammattiin ja ehkä ulkonäköön perustuen. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että näihin ei voi epäluottamustaankaan perustaa. Tein päätöksen luottaa.


Toisinaan oli hetkiä, jolloin epäilin oliko toinen sittenkään luottamukseni arvoinen. Kun välittää toisesta ja kaipaa toisen ihmisen rakkautta, voi epävarmuus välillä nostaa päätään. En kuitenkaan antanut sen päästä kunnolla valloilleen, sillä mitään aihetta siihen ei ollut. Ja olin jollain tavalla ylpeä siitä, että pystyin luottamaan toiseen ihmiseen.


Myöhemmin selvisi, että oli aikoja jolloin toinen ihminen ei ollutkaan luottamukseni arvoinen. Ja vaikka hyvin se johtuu ainakin suurimmaksi osaksi tänä keväänä diagnosoidusta bipolariasta ja sen maniakausista, ei luottamukseni tuohon ihmiseen ollut enää entisensä. Vaikka halusinkin uskoa, että nyt kun pahin on ohi ja lääkkeet tuntuvat jotenkin toimivan, en silti koskaan enää voinut olla varma siitä voinko luottaa.


Se on ikävä tunne. Ja se etsii varmistusta jatkuvasti. Jokin pieni ääni sisälläni halusi faktaa siitä että kaikki on hyvin, että toinen on luottamukseni (sen pienen ja rakenteilla olevan) arvoinen.


Tuo epäluottamuksen mörkö sai minut tekemään asian, jota en ikinä kuvitellut pystyväni tekemään. Avasin puolisoni kännykän tekstiviestiosion salaa. Epäluottamusta siis pahimmillaan. Halusin kai saada varmistuksen siitä, että mitään ikävää ei selkäni takana ole tapahtumassa. Tai kenties vaistosin jotain? Mitään varmistusta en saanut, ainoastaan lisää aineksia epäluottamukseen. Nyt en tiedä olenko pahoillani tästä kirjesalaisuuden rikkomisesta vai en... Tunteet ovat muutenkin ristiriitaiset. Voinko edes aloittaa keskustelua asiasta? Haluanko tunnustaa itsekin tehneeni väärin? Myös minä petin luottamuksen.


Luottamus on ihmeellinen asia. Joskus (täydellisessä maailmassa) luottamus synnyttää luotettavuutta. Haluan uskoa, että jos kokee toisen ihmisen luottavan sinuun, haluat osoittaa olevasi luottamuksen arvoinen. Ja toisaalta, jos taas koet että sinuun ei luoteta, voit ajatella "mitä väliä sillä edes on mitä teen". Epäluottamus siis synnyttää epäluotettavuutta.


Valitettavasti on myös niin, että usein luottamusta käytetään hyväksi. Se on mielestäni yksi suurimmista rikoksista ihmistä kohtaan.


On ikävä tunne kun luottamus murtuu ja hajoaa pieninä paloina pois.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Elämää yhteisössä


Mielestäni on äärettömän mielenkiintoista seurata erilaisten yhteisöjen sisäisten kemioiden kehittymistä, ja tähänastisen "tutkimukseni" valossa se kehitys on jokseenkin samanlaista yhteisöstä riippumatta. Mitä siis tapahtuu kun joukko ihmisiä viettää aikaansa yhteisen asian tiimoilla hiukan pidempiä aikoja?


Yhteisön syntyyn päästään tarttumaan jo kouluelämän alkaessa. On luokkia ja kaveriporukoita, syntyy kuppikuntia ja lopuksi vielä sitä romanssiakin. Ryhmästä löytyy aina ne eräänlaiset johtohahmot sekä myös ilmapiirin keventäjät. On rauhallista taustajoukkoja ja ehkäpä myös joku josta ei ihan saa selvää onko hän lintu vai kala... ja mitä isompi yhteisö on, sitä varmemmin siellä esiintyy myös jonkun ulkopuolelle jättämistä ja kiusaamista.


Työelämässäkin toimivat melkeinpä nämä samat asiat, toki riippuu työyhteisön tiiviydestä ja hengestä kuinka lämminhenkinen yhteisö on kyseessä. Erikseen ovat sitten ne yhteisöt, joissa ei kaveruutta ole aistittavissa lainkaan.


Nettimaailmassa onkin sitten laaja kirjo erilaisia yhteisöjä ja jokaisella on mahdollisuus päästä niihin sisään. Ja edelleen samat kouluelämän yhteisösäännöt toimivat. Porukasta löytyy aina se johtohahmo tai joku jota katsotaan vähän ylöspäin. On pellet ja pöllöt. Ja toki siellä missä on kolme tai useampi koolla syntyy aina niitä kuppikuntia. Toisinaan rajat ovat häälyvät ja toisinaan kuppikunnat ovat selkeästi näkysällä. Ja samoin myös, ain kun on eri sukupuolten edustajia samassa yhteisössä, syntyy aina niitä pieniä romansseja tai ainakin pientä flirttiä. Se taitaa vain kuulua ihmisluontoon.


Ja söpöähän se on seurata niitä pikkuromansseja joita kehkeytyy kavereiden kesken... vaikka toki aina pieni pelko niihin liittyy, että jos huonosti käy, niin voivat muuttaa yhteisön kemiaa. Tai ehkä tiputtaa jonkun porukasta pois. Onneksi vain harvoin käy niin. Usein romanssin loputtua jatketaan samaan malliin ja pian löytyykin samasta yhteisöstä jo joku toinen kenen kanssa välit lämpenee.


En ole juurikaan miettinyt omaa rooliani yhteisöissä, mutta mielenkiintoista olisi kyllä tietää millaisessa roolissa muut näkevät minun olevan. Itse näkisin että olen usein sellainen tasapainottava "kaikkien kaveri" ja pieni ryhmänsisäinen diplomaatti. Luottohenkilö jolle voi kertoilla vähän isompiakin asioita elämästään. Ei kuitenkaan johtohahmo, eikä täysin taustalla oleva seurailija, ei myöskään pelle tai ihmissuhdemagneetti. Mahtaako roolilleni olla edes omaa nimikettä?


Itse olen kyllä kokenut elämässäni suurena rikkautena muutamat internet-yhteisöt joissa olen ollut mukana (ja olen edelleen). Niissä on ollut joku yhteinen paikka jossa vaihtaa ajatuksia tai harrastaa/kuluttaa vapaa-aikaa. On ollut hieno huomata, kuinka erilaisista taustoista ja ammateista, eripuolilta maailmaa ja erilaisin maailmankatsomuksin olevat ihmiset löytävät yhteisen sävelen ja ystävyyden. Ilman näitä yhteisöjä voisi omakin kosketus elämään ja ihmisiin olla melko yksipuolinen. Eipä tulisi täällä "in real life" puolella niin erilaisiin ihmisiin kenties tutustuttua.


Ja mikä parasta, nämä nettiyhteisöt toimivat myös siellä oikeassa elämässä! Jotenkin näissä tuntuu usein käyvän niin, että kaveruus mikä toimii netin kautta toimii myös ihan kasvotusten. Tämä onkin yksi tämän hetken suurimmista iloistani; uudet-vanhat ystävät joihin on päässyt tutustumaan reilun vuoden tuttavuuden jälkeen ihan "oikeasti".


 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Kaikuja vuosien takaa


Pieniä ihmeitä tai sattumuksia tapahtuu näemmä kokoajan, ainakin nyt tuntuu siltä. Ehdin kaivata ihmistä ja läheisyyttä ja seuraavassa hetkessä useampi haamu menneisyydestä ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Mitä lie kohtalon ivaa, vaiko kenties elämän tapa testata todellista sitoutumistani.


Mukavaltahan se toki tuntuu, että nuo ihmiset menneisyydestäni vielä toisinaan ajattelevat ja että heitä kiinnostaa miten minulla nykyään menee. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että kuulumisia kahvikupin äärellä vaihdetaan. Onhan näihin tuttavuuksiin ollut aikoinaan se syy, miksi heistä tietyllä tapaa läheisiä on tullut. Toisaalta on myös syynsä siihen, miksi eivät sitä enää ole. Toki etäinen kaveruus on säilynyt vuosien mittaan.


Vaikka ensimmäinen reaktioni kahvikutsuihin olikin lievä hämmästys ja myös kutsujien motiivien epäily, niin taidanpa silti käväistä kupposella päivittämässä kuulumiset sekä rupattelemassa niitä ja näitä. Mitään sen mullistavampaa ei ole hakusessa heillä eikä minulla. Ja hyvä niin. Kavereita ei kai koskaan voi olla liikaa, ja mitään syytä välien katkaisuun ei koskaan ole ollut.


Vaan edelleen kyllä laittaa miettimään. Miksi yleensäkin juuri silloin kun on omassa suhteessa jotain pientä tai isompaa kriisiä, osaavat entiset läheiset ottaa yhteyttä? Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tätä laatua... Taitavat omata herkät tuntosarvet tai sitten itse lähetän telepaattisia viestejä ympäri maailmaa.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Lämpöä ja läheisyyttä kaivaten


Läheisyyden tarve taitaa olla yksi piirre joka on lähes kaikilla ihmisillä (ja muillakin elävillä olennoilla). Toisen ihmisen kosketus ja vierellä oleminen tuntuvat hyvältä, se lämpö ja läheisyys. Tajusin sen pitkästä aikaa oikein kunnolla viikonlopun aikana.


Kun tarkemmin mietin, niin viimeisinä muutamana kuukautena on jäänyt iso aukko elämässä juuri tuon läheisyyden kohdalle. Se on kadonnut elämästä ja yhtäkkiä huomaan kuinka paljon sitä tarvitsisin. Olla vaan lähellä toista ihmistä, saada siitä energiaa ja jotain sisäistä voimaakin. Ladata pattereita.


Aikaisemmin jo puhuinkin siitä, että puolison sairastumisen kautta on tuo läheisyys jäänyt ja eräänlaiset roolit parisuhteessa hiukan muuttuneet. Olen jollain lailla neuvoton ja jumissa ratkaisun löytämisen suhteen. Toisaalta olen ajatellut kokoajan että pikkuhiljaa toipumisen edetessä elämä palautuu taas raiteilleen myös tässä suhteessa. Että läheisyyskin palaisi elämään kuin itsestään. En ole siis asiasta stressannut tai kokenut sitä ahdistavana.


Viikonloppuna kuitenkin sain maistaa hetken toisen ihmisen antamaa lämpöä ihan vain halausten muodossa. Se tuntui ehkäpä vielä erityisen hyvältä pitkän tauon jälkeen. Läheisyyden kaipuu kasvoi entisestään kun kaverini unissaan otti kainaloonsa hetkeksi ennenkuin havahtui virheeseensä. Ajattelin siinä hetkessä, että tätä kun tapahtuisi joskus kotonakin sen ihmisen toimesta jolta sitä todella kaipaan. Ja salaa petyin kun kaverini sitten heräsi ja jouduin pois kainalosta...


Voisi tietenkin kysyä miksi en itse aktiivisesti hae sitä läheisyyttä puolisoltani. Se kysymys ainakin pyörii omassa mielessäni. Vastaus on jollain lailla pienen usvaverhon takana. Jostain syystä tuntuu vaikealta löytää sitä "oikeaa hetkeä" halata tai jollain lailla hakeutua lähelle. Enkä voi ymmärtää miksi. Ihminen jota rakastan on tuossa muutaman metrin päässä, enkä osaa mennä lähelle enää. Tuntuu oudolta ja tuskastuttavalta.


Mietin jopa sitä, olenko jossain alitajuntani syövereissä vihainen siitä että hän sairastui. Vai enkö lopulta kuitenkaan osaa antaa anteeksi niitä virheitä joita hän teki maniassaan?


Mietin toisinaan sitäkin, oliko kaikki se hellyys ja huomioonottaminen, läheisyys ja syvä lämpö vain yksi oireista...

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Kotityötestin tuloksia


Jatkoa viimekirjoitukselleni http://zahirlife.vuodatus.net/blog/2062781/kotityotesti/

Palasin juuri mökiltä kotiin ja eipä ollut suuri yllätys se, mikä odotti kun oven aukaisi. Kaikki se, mitä jätin jälkeeni sekä tuplasti lisää. En tiedä uskaltaako tätä testiä enää kovin pitkään jatkaa kun tulevan työn määrä näyttäisi parissa päivässä tuplaantuvan.

Toisaalta, jotain edistystä osoitti se, että puoliso soitti perään mökille ja kysyi kuinka pyykkikonetta käytetään... Ja olihan sitä näemmä yksi koneellinen pesty ja kuivatettu. Kuivat vaatteet ovat nyt myttyinä kuivaustelineellä. Niiden levittäminen taisi olla liian suuri haaste.

Tekisi juuri nyt kovastikin mieli palata takaisin sinne mistä juuri tulin. Tai vaikka ihan minne muualle tahansa.. luonnon helmaan.. pois tästä kaaoksesta.. takaisin rentoutumaan.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Kotityötesti


Tein testin, josta puhuinkin aikaisemmassa kirjoituksessani "Lomaa lomalla". Jäin kotitöistä lomalle. Osaksi myös nähdäkseni tekeekö niitä kukaan muu kuin minä.

Tilanne tällähetkellä on se, että tiskit odottavat jo kolmatta päivää tiskaajaansa. Pyykkejä on kertynyt ihan mukavasti tuonne pyykkikoriin. Kissat eivät ole päässeet ulos kuin kerran (en raaskinut niitä sisälläkään mau'uttaa kun niin kovasti ulos mankuivat). Kaupassa ei ole käynyt kukaan (eilen tosin kävin ostamassa itselleni pitsan kun toinen puolisko lähti elokuviin ja minä jäin kotiin nautiskelemaan yksinäisyydestä).

Mitä tämä testi siis opetti minulle kotitöistä?

Ei niitä kukaan tee jollen minä... vai pitäisikö odotella vielä muutama päivä? Ehkä jätän asiat niinkuin ne nyt ovat ja lähden hyvillä mielin mökille. Enkä välitä siitä, että palatessani asunto on vielä hurjemmassa kunnossa.

Täytyy myöntää, että en ole turhan tarkka muutenkaan, vaikka siisteydestä pidänkin. Joten totuuden nimissä täytyy sanoa, että tämä pieni sotku ei juurikaan ole kiristänyt pinnaani tai masentanut mieltäni. Ainut ikävä puoli tässä on se, että puhtaat astiat alkavat pian loppua... Voisinhan aina tietenkin sanoa puolisolle että "voisitko tehdä osasi kotitöistä". Tätä täytyisi tehdä säännöllisin väliajoin jotta sillä olisi mitään suurempaa vaikutusta, ja minä vihaan naputtamista. Joten kai tämä on epätoivoinen yritys yrittää vaivihkaa - ilman nalkutusta - näyttää mitä tapahtuu jos en kokoajan häärää kotona.

Saapa nähdä toimiiko, ja jos toimii, niin kauanko vaikutus kestää.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Onko kadonnut vielä löydettävissä?


Kevään kriittisestä tilanteesta ja akuutista maniasta/psykoosista on jo kulunut jokunen tovi, elämä alkaa olla kohtalaisen tasaista ja vakiintunutta. Rytmit toimivat kohtalaisesti ja minäkin olen oppinut ottamaan rennommin arkisen oleskelun. Enää en tunne niin suurta tarvetta tarkkailla puolisoni mielialoja ja toimeliaisuutta.

Silti on jotenkin avuton ja hämmentynyt olo. Osaksi se kai johtuu siitä, että parisuhteen roolit ja eräänlainen ilmenemismuoto on muuttunut radikaalisti esimerkiksi viimevuoteen verrattuna.

Minne on kadonnut hellyys ja läheisyys? Voisiko sen löytää, ja kuinka pian?

Toisen kohdalla siihen vaikuttaa varmasti myös lääkitys sekä eräänlainen epävarmuus. Vielä on niin paljon käsiteltävää, ja aiheet eivät ole helppoja. Vaikka molemmat ymmärtävät sairauden aiheuttaneen ne ikävät parisuhteeseenkin vaikuttaneet asiat, on toisella luottamus saanut säröjä ja toisella taas syyllisyys painaa. Ymmärrys on, mutta unohtaa ei osaa ja tunteita on vaikea kontrolloida järjellä.

Miten siis rakentaa suhdetta? Miten muuttaa roolit taas mieheksi ja naiseksi hoitajan ja toipilaan sijaan?

Tiedän että joku ratkaisu tähän täytyy olla olemassa, ja tahtoa sen löytämiseen on varmasti molemmilla. Tiedän myös, että moni suhde on kaatunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Itseasiassa olen kuullut pelkästään näitä ikäviä tarinoita. Toivoisinkin joskus kuulevani niitä kokemuksia, joissa on onnellinen loppu...

Askel kerrallaan on kuljettava, sen ymmärrän. Ja olen iloinen jo siitä, että eräänlainen normaali arki on palannut elämään. Vaan niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Lomaa lomalla


Muistan kuinka jokunen aika sitten iloitsin mielessäni loman alusta; vihdoinkin elämää ilman aikatauluja, saa vain olla ja tehdä mitä milloinkin mieli halajaa. Lokoisaa oleilua ja rentoutumista!

Ei se tainnutkaan mennä ihan niin. Ja ketä tästä voin syyttää? Luultavasti ihan vain itseäni.

Aamu alkaa toki rennosti silloin kun sattuu heräämään. Sen jälkeen tuleekin vastaan vain töitä jotka odottavat tekijäänsä. On likaisia tiskejä, pyykkejä, lattioita, mattoja. Kohta pitääkin miettiä mitä tekisi ruuaksi, ja tietenkin pyyhältää kauppaan ruokatarpeita ostamaan. Kun pöperöt on pöydässä on taas lisää tiskiä... lemmikit kaipaavat ulkoiluttajaa ja nurmi leikkaajaa. Puhtaat pyykit huutavat viikkausta ja kaappiin pääsemistä.

Sitten onkin jo ilta. Väsyttää. Tekisi mieli ulkoilemaan, huvittelemaan, rentoutumaan. Ei jaksa.

Päätin tänään, että pidän loppuviikon lomaa lomalla. Ilmoitin sen siipallenikin. Nyt loppui kotihengettärenä hääräily, on aika vaihtaa vuoroja. Tai sitten vain rennosti katsella niitä tiskejä ja pyykkejä, ehtiihän sitä myöhemminkin askaroida.

Onneksi viikonlopuksi pääsee isommalla tuttavaporukalla mökkeilemään. Saunomista, rentoutumista ja iloista yhdessäoloa. Ainut vaatimus on jaksaa körötellä 6h sinne ja toiset 6h takaisin. Sekin on vain rentouttavaa, ainakin minun kohdallani. Rakastan ajamista.

Loma!

Perhe on paras vs. Perhe on pahin


Sanotaan että sukulaisiaan ei voi valita mutta ystävänsä voi. Tämä varmasti pitää paikkansa, itse tosin olen siinä onnellisessa asemassa että sukulaiset ovat osin myös todella hyviä ystäviäni. Ja lapsuudenkotini ja perheeni on minulle edelleen eräänlainen turvasatama. Äitini ja isäni ovat parhaita ystäviäni.


Olen monesti elämäni aikana huomannut että on myös toisenlaisia perhesuhteita. Suku tuntuu olevan se ahdistavin asia elämässä ja oma perhe halutaan saada mahdollisimman kauas omasta elämästä. Omat juuret tuntuvat tuskastuttavan epämiellyttäviltä.


Joissain tapauksissa voin jotenkin ymmärtääkin halun unohtaa menneisyytensä ja päästä eroon esimerkiksi tukahduttavasta äiti-tytär-suhteesta. Mutta yleensä vain lähinnä ihmettelensitä, miksi omat vanhemmat ja sisarukset on hylättävä voidakseen elää itsenäisesti. Miksi sukulaisten kiinnostus kuulumisista tulkitaan vahtimiseksi ja kyttäämiseksi?


Jostain syystä olen onnistunut aina tutustumaan sellaisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joilla on täysin erilainen suhde vanhempiinsa kuin minulla. Itse soittelen vanhemmilleni silloin tällöin vaikka ei varsinaista asiaa olisikaan. On mukava vaihtaa kuulumisia. On mukava käydä toisinaan kylässä ja viettää vaikka grilli-iltaa. Puolisoni taas närkästyy jos näkee puhelimessaan vanhempiensa yrittävän ottaa yhteyttä. Tekstiviesteihinkään ei vastata kuin pakon edessä ja kyläily ei ole tullut juuri mieleen. Jouluna ja syntymäpäivinä kyllä voi soittaa, niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Ja kaikesta huolimatta, mitään varsinaista ongelmaa ei perhesuhteissa ole. Puolisoa ei vain kiinnosta olla yhteydessä.


On myös kolmas vaihtoehto perhesuhteisiin aikuisiällä. Takertuminen vanhempiin. Olen nähnyt myös sitä, että nainen tarrautuu isäänsä (ja isä tyttäreensä) niin kovasti, että siinä on jo tyttären parisuhteetkin vaakalaudalla. Mies kun ei jaksa sitä että avovaimo soittelee n. puolen tunnin välein isukilleen ja kun ei ole puhelimessa niin lähettää vähintäänkin tekstiviestiä. "My heart belongs to daddy." Siinä jää jo oma uusi perhe kakkossijalle.


Mistä mahtaa johtua nämä niin erilaiset suhtautumiset lapsuudenkotiin ja perheeseen? Onko taustalla kuitenkin aina joku käsittelemätön asia, vai onko perhe todellakin joillekin ns. merkityksetön asia joka tuppaa jotenkin vain unohtumaan?


Mitään vastauksia tähän en ole vielä löytänyt, joten jatkan tutkimista...


 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Kun sinä et ole enää sinä.


On vaikea kuvata sitä tunnetta joka syntyy, kun huomaa että ihminen jonka tunnet onkin yhdessä hetkessä joku aivan muu. Vaikka muutos tapahtuukin jonkun ajan sisällä, on lopullinen muutos suuri järkytys. Se tuntuu epätodelliselta, väärältä, pelottavalta ja ahdistavalta. Miten joku niin tuttu ja turvallinen ihminen voi olla jotain niin toista kuin ennen.


Läheinen ihminen vajosi - tai nousi - todella kovaan maniaan ja muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Sitä on vaikea kuvailla, ja luulen että lopulta vain saman kokenut voi tietää mistä puhun.


Vauhti kasvoi kyllä kuukausien mittaan ja jälkeenpäin ajatellen myös unenmäärä taisi olla minimissä. Asiat jäivät hoitamatta ja juhliminen nousi suurimmaksi osaksi elämää. Jo se yksistään oli huolestuttavaa, mutta vielä en osannut kuvitellakaan mihin se johtaisi.


Kun vauhti kiihtyi eräänä keväisenä päivänä psykoosinomaiseen tilaan oli hätä jo suuri myös minulla. Kaikki romahti päälle hetkessä ja maailma muuttui kaaokseksi. Sinä et ollut enää sinä. Se toinen sinä oli agressiivinen, vainoharhainen, sokea ympäristölleen, pelokas, rakastunut, hätääntynyt ihminen, joka ei tiennyt missä kulki todellisuuden ja mielikuvituksen raja.


Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa minun tuli olla vahva ja järjestelmällinen pelastaja. Sitä vaati oma sydämeni, sinun läheisesi ja ehkä sinäkin... vaikka et ollutkaan sinä. Se toinen sinä ei halunnut apua, se ei sitä tarvinnut, se oli elämänsä kunnossa. Vahva ja luova. Ja kuitenkin toisinaan tarvitsi epätoivoisesti eräänlaista huoltajaa ja läheistä ihmistä vierelle sanomaan mitä seuraavaksi tehdään.


Pakkohoito.


Kuinka moni on miettinyt tuota sanaa ja mitä se todella tarkoittaa? 


Minulle sana tarkoittaa sitä, että joudun valehtelemaan läheisimmälle ihmiselle jotta hänet saisi huijattua ja salaa toimitettua sinne missä apu on. Se tarkoittaa sitä, että saan kuunnella viikkoja huutoa ja suuttumusta siitä, että on pakotettu paikkaan minne ei omasta mielestä kuulu. Se tarkoittaa sitä, että katsot kuinka rakas ihminen suljetaan lukkojen taa.. itkemään.. kysymään "miksi!?"


Sinä et ole sinä ja se toinen sinä ei tajua miksi terve ihminen on hoidossa. Minä taas haluan vain sen "oikean" sinän takaisin.


Nyt sinä olet taas sinä, toipuva sinä. Sinä et oikein tarkkaan tiedä mitä se toinen sinä ajatteli, sanoi tai teki. Etkä koe suurta tarvetta tutustua tuohon toiseen sinään. Se ei kuulostanut ihmiseltä jonka haluaisit osaksi sinua. Ymmärrän sen. Ja olen iloinen siitä, että Sinä ymmärrät että tein ratkaisuni Sinun parasta ajatellen. Se oli oikea ratkaisu.


Eräänlaista toipumista koen myös itse. Käsittelen asioita ja niiden merkitystä. Yritän pitää huolen siitä, että hoito jatkuu myös pahimman mentyä jo ohi. Mietin tulevaisuutta. Se on valoisa, mutta sisältää myös suuren varjon. Entä jos sama toistuu? Näenkö merkit ajoissa? Saanko taivuteltua läheiseni jo siinä vaiheessa vapaaehtoisesti hakemaan apua? Kestänkö enää sitä, että sinä et ole sinä?

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Näinhän täällä käy...


Blogini liittyi niiden satojen tai kenties tuhansien blogien joukkoon, jotka innolla alkavat ja tuottavat uutta sisältöä tasaisesti ja parin kuukauden jälkeen kuivuvat ja tyrehtyvät.


Kenties tämä uusin merkintäni vaati yhdeksän kuukauden odotusajan?


Viimeaikoina olen pohdiskellut paljon sitä, miten elämä osaa yllättää niin monella eri tapaa. Samalla sitä yllättää myös itse itsensä.


Keväällä elin ehkä elämäni raskaimpia viikkoja ja kuukausia, sanonta "kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa" tuntui lähinnä petokselta. Vaikka en kuorman alle lopulta sortunutkaan tuntui tuo aika kohtuuttoman painavalta. Sitä kantaa kun on pakko.


Näin jälkeenpäin olen löytänyt myös paljon hyvää tai ainakin kasvattavaa tuosta menneestä keväästä. Monessa kohtaa yllätin itseni huomatessani mihin kaikkeen sitä pystyy kun on pakko. Ihminen toimii hätätilanteissa ihmeellisesti. Omat pelot ja epäilykset omista taidoista siirtyvät taka-alalle kun on aika toimia. Kun toisen ihmisen hyvinvointi riippuu omista ratkaisuistasi. Kun ihmiset laittavat toivonsa sinuun. Lisäksi vaikeat ajat opettavat sen, mikä on elämässä tärkeää ja missä järjestyksessä.


Huomasin myös sen, että tuo taakan paino ja vaikeimpien viikkojen raskaus tuntui vaikuttavan vasta jälkeenpäin. Kun pahin oli ohi, oli aika itse murtua. Ainakin salaa, tai vain joidenkin ihmisten silmissä. Mutta siihen piti antaa itselleen lupa. Lupa murtua tuntui jotenkin hyvältä... jokainen joka elää vaikeassa tilanteessa tarvitsee sen hetken. Ja vastan sen jälkeen alkaa parantuminen.


Omassa elämässä suurin kriisi on jo ohi, mutta keväällä elämään astuneen asian kanssa eletään luultavasti koko loppuelämä. Katseeni tulevaisuuteen on toiveikas, vaikkakaan ei vielä luottavainen. Toipuminen on käynnissä monella taholla ja vaikuttaa myös omaan elämääni ratkaisevasti. Ei olisi mitenkään yllättävää vaikka keväinen kriisi toistuisi elämäni aikana vielä toistamiseen tai jopa useasti.


Vielä on paljon pureskeltavaa ja päätöksiä tehtävänä. Olenko valmis ottamaan kantaakseni läheisimpäni sairauden, jaksanko huolehtia, hoitaa ja tarkkailla. Jaksanko romahdukset, jaksanko ailahtelut? Muutunko äidiksi/hoitajaksi/holhoojaksi? Haluanko ottaa sellaisen roolin hänen elämässään? Säilyykö entinen rooli ja entiset tunteet tilanteen muuttuessa? Säilyykö se ihminen kenet tunsin ja kehen tutustuin vai alkaako tästä kokonaan uusi tuttavuus uusilla säännöillä?


Elämä on yllättänyt tähänkin saakka, keinutellut aalloillaan eteenpäin ja tähän mennessä aina hyvään suuntaan. Ehkäpä se tekee niin jatkossakin.


Luotan siihen että kaikki järjestyy, miten muuten voisi edes elää?