maanantai 28. toukokuuta 2012

Kaunis maailma


Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille... ja mielenvapaus, ja mielenvapaus...



On helppo nähdä maailman kauneus silloin kun aurinko paistaa ja omassa elämässä on kaikki suurinpiirtein kohdallaan. Mutta on vaikeaa nähdä maailman kauneus silloin, kun uutiset kertovat siitä miten aikuinen ihminen ajelee tahallaan lasten päälle autolla, nuori mies ampuu silmittömästi väkijoukkoon ja tappaa sekä vakavasti vahingoittaa muita ihmisiä ja nuori tyttö tekee itsemurhan koulukiusaamisen vuoksi.



Kertovatko nämä uutiset jostain tämän ajan ilmiöstä, vai onko kauheita asioita tapahtunut aiemminkin? Varmasti ihmisen kyky tehdä kauhistuttavia tekoja on vakio. Uskon että jokainen meistä on kykenevä vahingoittamaan toista ihmistä ja itseä. Se, mikä vaikuttaa siihen, että kaikki eivät tuollaisia uutisiin nousevia tekoja tee on luultavasti ympäröivien olosuhteiden, ihmisen sisäisen herkkyyden, kasvatuksen, mielenterveyden tai "mielenvapauden" summa. Nyt varmasti moni sanoisi, että ei itse koskaan kykenisi tapaamaan toista ihmistä...



Kuinka moni muistaa vielä Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan? Tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat? Tavalliset ihmiset ilmiantoivat naapureitaan ja tuttaviaan, ehkäpä olivat jopa itse toteuttamassa murhia. Syö, tai tule syödyksi. Lyö tai tule lyödyksi. Tapa, tai tule tapetuksi. Emme voi mitenkään tietää miten itse käyttäytyisimme vastaavanlaisessa tilanteessa, jos sellaiseen joskus joutuisimme.



Kansanmurhasta, jonkinlaisesta joukkohysteriasta tai aivopesusta (miten nuo kansanmurhat haluaakin sitten tulkita) on vielä pitkä matka esimerkiksi yksittäiseen kouluammuskeluun. Mutta luulen, että jonkinlainen pakko sielläkin on taustalla. Vääristynyt ja sairas, ahdistava, pelottava pakko. Mikä ajaa ihmisen tuollaisiin tekoihin? Mikä tässä maailmassa on sellaista, joka opettaa nuoren tai aikuisenkin siihen, että kun itsellä on paha olo, on se purettava muihin. Mistä juontaa juurensa ajatus, että kun itse kärsii, on muidenkin kärsittävä?



En usko että on olemassa mitään yksittäistä ihmeratkaisua siihen, miten laivan voisi kääntää tästä nykytrendistä pois. Mutta jotenkin toivoisin, että sellainen entisaikojen "koko kylä kasvattaa" tulisi takaisin. Yhteisöllisyys, toisen ihmisen huomioiminen ja naapurista välittäminen. Nykyään kun tuntuu, että kaikenlainen välittäminen on kyttäystä, naapurin lapsen opettaminen on lähes rikollista ja kuulumisten kyseleminen tungettelua. Yksityisyydesta alkaa tulla jo vankila, joka takaa sen, että on mahdollista elää yhteisössä niin ettei kukaan tunne sinua tai sinun elämääsi. Yksityisyys muuttui yksinäisyydeksi, eristäytymiseksi ja ehkäpä jopa sellaiseksi omaan napaan tuijotteluksi. On olemassa vain Minä.



Niin... mitä tapahtuukaan maailmassa, jossa on ainoastaan Minä. Minä ja minun tuntoni. Ei ole Sinua, ei Niitä, ei Häntä. Vain Minä. Silloin kukaan ei ymmärrä, ketään ei kiinnosta, millään ei ole merkitystä (paitsi Minulla).



Mutta entäpä jos olisikin Sinä? Jos huomaisimme toisen ihmisen, olisimme kiinnostuneita, yrittäisimme ymmärtää, jollain olisi merkitystä...



Aina voi unelmoida. Ja ehkä kuitenkin maailma on kaunis ja hyvä elää...



 

torstai 10. toukokuuta 2012

Pää kainalossa lääkäriin


Opinkohan viimein hakeutumaan ajoissa hoitoon? Ainakin nyt tuntuisi siltä, että oppi olisi saattanut mennä jo perille. 



Olen kärsinyt vuosia tukkeutuneesta Bartholinista (vai olikos se jo kysta) - useimmiten vähemmän ja toisinaan vähän enemmän. Patti muodostui jo osaksi elämää, ja siihen tavallaan tottuikin. Pari vuotta sitten se tulehtui, mutta hoitui antibioottikuurilla taas takaisin ruotuun. Kyllähän se elämää pienesti haittasi jatkuvasti, mutta ei niin paljoa että olisin "vaivautunut" menemään lääkäriin.



Joku aika sitten kuitenkin tuo patti alkoi oireilla. Se tuntui kipeytyvän ja kasvavan. Yritin varata aikaa lääkärille, mutta kovasti olivat varattuja ja sain ajan vasta viikon päähän. Ajattelin, että kyllähän se menee näinkin - pystyn vielä toimimaan, työskentelemään ja elämään kohtalaisen normaalisti särkylääkkeen avulla. Seuraavana päivänä kivut olivat kuitenkin jo sietämättömät. Patti oli kasvanut yhden yön aikana lähes kaksinkertaiseksi, eikä ollut enää olemassa asentoa jossa olisi voinut olla. Huusin, itkin ja kirosin yksin kotonani. Soitin lääkäriä uudelleen, nyt itkuisena ja hädässä. Aika löytyikin samalle päivälle.



Ystäväni sain itselleni kuskiksi sekä henkiseksi tueksi. Hän sai kuunnella tuskaisia ääntelyjäni ja itkuani koko matkan lääkäriin. Yritti lohduttaa ja saada ajatuksiani kivusta pois. Olen siitä kiitollinen! Lääkäri passitti polille operaatioon. Kaikki se liikkuminen - istuminen, käveleminen, seisoskelu - sai kivun määrän nousemaan entisestään. En muista koskaan olleeni niin kipeä. Hoitajien ohjeet ja neuvot eivät tahtoneet mennä ymmärrykseeni asti, mutta sen verran ymmärsin että "makaa tässä, lääkäri tulee kyllä katsomaan, kunhan saamme hänet kiinni". 



Pari tuntia siinä meni. Kun sitten viimein pääsin operoitavaksi ei operaatio enää pelottanut (niinkuin olin sitä joskus aikaisemmin pelännyt - silloin kun ei ollut kipuja ja patti oli siedettävissä). Operaatio sujui - ei nyt ehkä mallikkaasti kun puudutus ei toiminut ja tilanteen suuruus yllätti lääkärinkin - ja yhdestä veitsen liikkeestä kipu helpotti. Ompelun aiheuttamat kivut eivät enää tuntuneet suurilta vaikka puudutus ei toiminutkaan. Helpotus oli sanoinkuvaamattoman suuri ja ihana! Ja nytkin, vaikka haavakohta on hieman kipeä ja arka, ei tuo kipu tunnu miltään - onhan vertailukohtana jotain sellaista, joka sai minut itkemään ja huutamaan 12h yhteen soittoon...



Paljolta olisin varmasti säästynyt, jos olisin mennyt tuohon operaatioon jo silloin pari vuotta sitten kun sitä ensikerran suositeltiin. Vaan kun sitä on niin hölmö, että menee hoitoon vasta pää kainalossa. Silloin kun tuntuu, että ei enää kipua kestä. 



Nyt täytyy vaan pitää huolta siitä, että paraneminen tapahtuu oikeaoppisesti eikä tukkeumaa tulisi ainakaan ehti uudestaan. Ja jos tuo vaiva taas joskus palaa, niinkuin olen ymmärtänyt että se voi tehdä, hakeudun hoitoon välittömästi! Ei kannata antaa minkään vaivan kehittyä niin suuriin mittasuhteisiin...





Oppimispäiväkirjamerkintänä olkoon siis: "Hoida pienet vaiva, ettei niistä kasva isoja. Älä odota sitä, että toinen jalka on haudassa, kivut sietämättömät ja tuska suurin."

perjantai 4. toukokuuta 2012

Kevät tuli, lumi suli..


..puro sanoi: puli puli!



Ja samoin sanoo meikäläisen sydän. Pulisee ja pirskahtelee ympäriinsä - etsii pieniä askareita, joita puuhastella valoisien iltojen ratoksi. Tänä vuonna olen huomannut erityisen selvästi sen, että kun valon määrä lisääntyy, lisääntyy samalla myös energian määrä ja päivässä aktiiviset tunnit. Työn lisäksi jaksaa vielä jotain muutakin. Tulee suorastaan tarve ja hinku tehdä myös kotitöitä - rakentaa puutarhaa ja sisustaa kämppää. 



Samalla kun luonto herää uuteen eloon, herää myös ihminen. 



Nyt on myös se aika tässä suomalaisessa kiertokulussa, kun ihmisten ilmeet katukuvassa pikkuhiljaa muuttuvat happamasta valoisaksi ja lopulta suorastaan hilpeäksi. Jos haluaisi tehdä jonkun vähän rankemman vertauksen, niin voisi sanoa että me kaikki Suomessa asuvat omaamme kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Talviaika ollaan pohjattomassa kuilussa ja synkkyydessä ja kesällä sitten on aika pörrätä ja ilakoida.



Omat härväämiseni rajoittuvat tällä hetkellä tuonne maan multiin. Vaikka multapeukalo on kadoksissa kokonaan, niin pakkohan se on kokeilla josko sittenkin saisin uutta kukkaloistoa takapihalle. Ostin pussitolkulla erilaisia siemeniä ja nyt on työn alla kukkapenkkien perustus ja siementen istutus. Saapa nähdä tuleeko niistä koskaan mitään... Toisaalta, ihmeitä tapahtuu joka päivä - miksi ei myös minun puutarhassani!



Jos niitä ihmeitä tapahtuu, niin kesällä olisi tarkoitus nauttia mm. seuraavista kukkasista:

Maariankello, Komeaklarkia, Ruusupapu, Oopiumunikko, Köynnöskranssi, Perhoskukka, Tuoksuherne... 



Olo on kuin jouluna.. mitähän sieltä maasta putkahtaa, vai putkahtaako mitään.