tiistai 28. elokuuta 2012

Tekemisen puutetta?

Viimeaikoina olen useasti törmännyt ilmiöön "kaikki paskaksi". Sitä kuulee naapuruston jutuissa, tuttavien kanssa kahvikeskusteluissa sekä uutisoinneissa. Nuoriso juhlii ja samalla hajottaa kaiken ympärillään. Tänään viimeksi osui silmään uutinen kahdesta 13-vuotiaasta pojasta, jotka olivat tekemisen puutteessa kivittäneet ja hajottaneet museovaunun ikkunoita.

Ei voi kun kysyä että miksi.

Tiedän, että ihmisessä on kai jotenkin sisäsyntyisenä taipumus hajottaa. Näet kauniita saippuakuplia, mikä on ensimmäinen reaktiosi? Luulen että suurin osa alkaisi rikkoa niitä. Se on hauskaa. Mutta miksi? Miksi kauniita asioita pitää rikkoa? Miksi ylipäätään mitään pitää rikkoa?

Aikuisille kehittyy käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toisen omaisuutta ei saa hajottaa tai siihen kajota. Varmasti nuorillakin on tämä tieto, mutta jostain syystä katsotaan, että esimerkiksi yhteisön yhteinen omaisuus ei ole kunnioittamisen arvoista. Ainakin kotipaikkakunnalla saa jatkuvasti päivitellä sitä, että taas on urheilukentällä/keskustassa/koululla hajotettu paikkoja viikonlopun aikana. Samalla arvellaan sen johtuvan siitä, ettei nuorilla ole tekemistä - vaan kun sitä tekemistä yritetään järjestää, johtaa se paikkojen rikkomiseen.

Onko oikeasti niin, että ainoa mielekäs tekeminen on pullo toisessa kädessä paikkojen rikkominen? Onko taustalla pettymys yhteiskuntaa kohtaan, vai onko se vain kertakaikkista järjen puuttumista?

Kun aiheen tiimoilta järjestetään keskutelutilaisuuksia vanhemmille, käy selväksi, etteivät nämä paikkoja hajottaneet nuoret ole kenenkään lapsia. Ne ovat muiden lapsia. "Meidän nuoret eivät tuollaista tee, muiden pitää miettiä miten lapsiaan kasvattavat!" Mutta kuinka moni voi oikeasti käsi sydämellä sanoa, että tietää mitä oma lapsi iltaisin puuhailee silloin kun on kavereiden kanssa ulkona?

Minun on ehkä helppo sanoa, että kunnioitus esimerkiksi kunnan tai kaupungin omaisuutta kohtaan opitaan kotoa. Ei ole omia lapsia. Mutta jotenkin ajattelisin, että ne moraalisäännöt ja asenteet kuitenkin lopulta voidaan sinne kotiin jäljittää. Toki kaveripiiri aina vaikuttaa - mutta kuinka paljon - siihen mielestäni voidaan kotikasvatuksella vaikuttaa.

Omaa nuoruutta yritin muistella, eikä tullut yhtäkään tapausta mieleen, jossa olisin edes kuullut kenenkään hajottaneen mitään omaisuutta. Ehkäpä sitä tapahtui. Ehkä sain varttua pumpulissa.

perjantai 24. elokuuta 2012

Kuulumisiä menneisyydestä

Löysin vanhan päiväkirjani. Sellaisen joka kertoo erään nuoren naisen elämästä eron jälkeen. Lueskelin sitä lähes transsissa. Olenko tuo kirjoittaja minä? Onko tuo ollut minun elämää? Miten se voi tuntua nyt niin kovin kaukaiselta?

Päiväkirjaa kirjoittava nainen paljastaa yllättävän paljon itsestään teksteissään. Ja toki se onkin päiväkirjojen tarkoitus, että voi kirjoittaa avoimesti kaikista ajatuksistaan. Mutta veikkaanpa, ettei kirjoittaja tiennyt silloin että tämä lukija lukee tekstistä enemmän kuin mitä siihen on kirjoitettu.

Vanhan päiväkirjan lukeminen on todellinen oppimiskokemus. Opin itsestäni ja elämästäni - en ehkä siitä, mitä se on nyt, vaan siitä mitä se on ollut. Aika avaa tekstiä, ja näen selvemmin asioita, jotka silloin olivat minulta piilossa.

Ja lisäksi huomaan, ettei elämäni ole ollut tylsää... tuosta elämästä saisi vaikka pienen tv-sarjan. Oikeastaan uskomatonta, että sitä on silloin(kin) toisinaan ajatellut, että elämä on aina jossain muualla. Elämä on tässä ja nyt. Ainakin silloin. Ainakin sen ikäisenä ja siinä elämäntilanteessa.

Ja onhan se nytkin.

Melkein harmittaa, että lopetin sellaisen varsinaisen "oikean" päiväkirjan kirjoittamisen syyskuussa 2006. Nyt kun tarkemmin mietin, niin päiväkirjan jälkeisiinkin vuosiin on mahtunut monenlaista. Sellaistakin josta haluaisin omia sen hetkisiä ajatuksia lukea nyt myöhemmin. On mielenkiintoista saada tutustua itseensä.

lauantai 11. elokuuta 2012

Turhautuminen

Ihminen on herkimmillään sairastaessa. Niin kai se useimmiten on, eikö? Itse ainakin huomaan, että sitä tuntee oman heikkoutensa ja pienuutensa jotenkin niin konkreettisesti. Varsinkin silloin kun yrittää etsiä itselleen apua. 

En ole ikinä pitänyt lääkärille hakeutumisesta. Olisi liioittelua sanoa, etten pidä lääkäreistä, sillä pidän paljonkin kaikista niistä lääkäreistä, jotka ovat kuunnelleet, ottaneet tosissaan ja yrittäneet auttaa. Lääkärille hakeutuminen taas on turhauttavaa.

Mistä tietää, minne pitää soittaa? Työterveyteen, terveyskeskukseen/-asemalle, päivystykseen sairaalalle, poliklinikalle, minne? Luulisi, että kun soittaa johonkin näistä, niin sieltä osataan ohjata oikeaan suuntaan.

Itse olen nyt ravannut tämän loppukesän näissä terveyskeskuspäivystyksissä. Sieltä on sisukkaasti tarjottu antibioottikuuria, ja pakon edessä sitten pientä lievitystä vaivaan (bartholinin kysta) neulalla.  Mietin mielessäni, että eihän se näin voi olla?! Miksei päivystyksestä pääse erityislääkärille, joka voisi asialle jotain tehdäkin?

Viimein sitten rohkaisin mieleni, ja soitin sairaalalle (ensiapuun, kun en muuta keksinyt, ja sieltä olin saanut avun keväällä kun vaiva kasvoi megalomaanisiin mittasuhteisiin). Selvisikin, että siellä tiedoissani luki "Ei kannata hakeutua terveyskeskuksiin tms., sillä siellä ei osata auttaa. Voi tulla suoraan -ilman lähetettä- poliklinikalle, jos vaiva uusii."  ...  Niin ... Voi kun olisin tiennyt tämän. Voi kun nuo päivystävät lääkärit olisivat tienneetä tämän. 

Minä oikeasti luulin, että kaikki saman alueen lääkärit näkevät kaikki potilastietoni yms. Olen joskus jopa jonkun lupalapun allekirjoittanut aiheesta. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos ei itse tarvitsisi sairaana ollessaan pitää huolta siitä, että lääkärillä on kaikki mahdollinen tieto. Ja jos tarvii, niin voisiko palata johonkin vanhaan potilaskorttijärjestelmään. Sellaiseen, jossa olisi jokaisella oma vihko, johon lääkäri sitten kirjoittelee ja jonka potilas pitää itsellään aina mukana...

Noooh, 
sainpa kuitenkin nyt tietää vihdoin ja viimein miten minun tulee toimia. Sain ajan poliklinikalle maanantaihin. Ja lohduttavana tietona vielä sen, että jos vaiva pahenee, voi tulla milloin vain. Heillä on päivystävä lääkäri ympäri vuorokauden siellä. Ja siinä kaikki mitä oikeastaan tarvitsen. Tieto siitä, että tulen saamaan ihan oikeaa apua. Joko sitten alkuviikosta, tai jos tulee hätä, niin heti.

Nyt tässä vain arvon, että mahtaakohan se hätä tulla kuitenkin jo ennen maanantaita. Patti se vaan kasvaa ja kipeytyy... tällä vauhdilla olen tuskissani huomiseen aamuun mennessä. :/

perjantai 10. elokuuta 2012

Siirtymä

Blogi siirtyi nyt tänne bloggeriin. Vuodatus ei tuntunut palvelevan - tökki ja herjasi - ei toiminut.

Nyt alkaa siis uuden opettelu ihan teknisestikin, katsotaan millaiseksi tämä blogi tästä vielä kehittyy. Ihan jo ensinäkemältä näyttäisi aika mukavalta asetuksien ja määritysten suhteen. Kaikki löytyy suhteellisen helposti, enkä vielä ole repinyt yhtäkään hiusta päästäni. Jopa blogin siirtäminen vuodatuksesta tänne onnistui muutamalla napinpainalluksella. Huisaa!

Se mitä katosi siirron myötä, oli tunnisteet. Siinäpä sitä onkin näpyttelemistä jos elämästä muutoin tekeminen loppuu.

torstai 9. elokuuta 2012

Sairastamista


Loppukesä on ollut yhtä sairastamista. Ei oikein kesäfiilis pääse pinnalle, kun saa kipuilla ja ravata vastaanotolla, se siitä kesälaitumille kirmailusta.



Se vanha vainooja pääsi jälleen niskan päälle. Vaikka kuinka uskoin ja toivoin, että saisin olla vaivalta rauhassa ainakin vuoden tai jopa kaksi, niin toisin kävi. Bartholinin rauhanen, tai itseasiassa kysta, ärtyi vain kolmen kuukauden tauon jälkeen. Kun sairaalassa sanottiin toukokuisen operaation jälkeen että vaiva voi kyllä uusia, en ajatellut että se sitä tekisi vuoden sisällä. Vaan sen se teki.



Tällä kertaa olin vielä nopeampi hakeutumaan hoitoon. Heti kun ensimmäiset oireet painoivat päälle hakeuduin lääkärille, joka sitten määräsikin antibiootin. Kivut kasvoivat yllättävän nopeasti, jo seuraavana aamuna ryntäsin päivystykseen vaatimaan puhkaisua. Pienen suostuttelun jälkeen sinne pääsinkin. Sanoivat ensin että, "ei se lääkekuuri ole vielä ehtinyt auttaa, jos tulisit parin päivän päästä jos vaiva ei helpota." Kun tarpeeksi kauan vakuuttelin, että tiedän miten tämä etenee sillä viimekerrasta on niin vähän aikaa, pääsin lääkärin pakeille. Paise puhkaistiin neulalla ja märkää sieltä tuli järjetön määrä. Eipä ole ihme, että tekee kipeää!



Turhautuminen tässä jo iskee. Eihän se voi olla niin, että saan muutaman kuukauden välein tuosta vaivasta kärsiä ja juosta lääkärillä! Vaiva on erittäin epämiellyttävä silloinkin, kun se ei ole varsinaisesti kipeä. Ja vaikuttaahan tuo jo melkotavalla parisuhteen intiimimpään puoleen - rajoittaa kovasti ja paljon.



Ilmeisesti minun pitäisi jotenkin päästä operaatioon, jossa poistettaisi tuo kysta. Sen voi kuuleman mukaan tehdä, kun tulehdus rauhoittuu... Nyt vaan tuntuu siltä, että vaikka paise on puhkaistu ja antibiootti päällä, ei se ikävän tuntuinen patti katoakaan niinkuin keväällä. Pelko hakkaa takaraivossa, mitä jos se pian taas alkaa paisumaan.



Pääseekö tästä vaivasta ikinä eroon?

torstai 2. elokuuta 2012

Blogia ei ole...


..vai onko sittenkin?



Liian pitkä kirjoittelutaukoko tässä on takana, kun yrittäessäni tiirailla tilastoja väittää masiina että "Blogia ei ole!". Tiedän kyllä, että tulee kirjoiteltua harvakseltaan, mutta että niin harvoin! Poissa päivitysjonosta, poissa internetmaailmasta?



Lienee kuitenkin vain jokin bugi... ehkäpä se korjaantuu itsekseen. Tämä ratkaisu minulla on käytössä moneen muuhunkin tietotekniseen ongelmaan, ja yleensä se aina toimii.



Taidan siis vetäytyä takaisin kesälaitumille ja tulla vilkuilemaan blogiani sitten syksymmällä. Harmaat päivät yleensä lisäävät bloggailemisen tarvetta... kesällä sitä vaan on ja nauttii!