Takaisin kouluun?

Olenko kasvattaja ilman oikeita pedagogisia taitoja? Tämä kysymys pompsahti eilen mieleeni iltapäivän kahvikeskustelusta. Opiskeltu on erilaisten ryhmien kanssa toimimista ja tietynlaisten tietojen/taitojen välittämistä toisille, mutta varsinaisesti pedagogisia opintoja (sillä nimikkeellä siis) minulla ei ole. Erikoista. Olen siis kasvattaja ilman kasvattajan taitoja.

Papereilla ja kursseilla ei toki ketään opeteta, ja nykyiseen työhöni olen niin pätevä kuin vain voi olla. Mutta nousi silti mieleeni ajatus siitä, jospa sitten kuitenkin lukisi vaikka kasvatustieteistä jonkun kokonaisuuden. Ei siitä koskaan haittaakaan olisi. Lisäksi minua on aina kiinnostanut aihe, joten saisin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Niinpä ajauduin selailemaan avoimen yliopiston tarjontaa maassamme. Ja suureksi riemukseni ja yllätyksekseni löysin avoimen yliopiston nettisivuilta sanan "etäopinnot". Avoin yliopisto ja kasvatukstieteet löytyvät toki omasta kaupungistanikin, mutta epäsäännöllisten työaikojen ja ajoittain pitkien päivien takia säännöllisesti luennoilla istuminen tuntuu mahdottomalta. Etäopinnot sen sijaan kuulostavat loistavalta vaihtoehdolta. Täytyy myöntää etten osannut edes unelmoida moisesta mahdollisuudesta, vaikka toki tiedossa on että nykyään voi elää melkein koko elämänsä internetin kautta.

Nyt sitten vaan pohtimaan, onko minulla oikeasti aikaa, intoa ja se pieni summa rahaa aloittaa etäopinnot. Kestääkö pää sitä, että työn lisäksi pitäisi jaksaa lukea kasvatuksen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, kirjoittaa esseitä ja tehdä ryhmätöitä jne. Olenko tarpeeksi motivoitunut, että saisin tosiaan ne opinnot suoritettua vaaditussa ajassa.

Jonkinlainen varovainen innostus kyllä nousi. Ja tulihan sitä eilen kirjoitettua pari sanaa vapaudesta... joten ehkäpä sitä mielen ja valinnan vapautta pitäisi toteuttaa tässä omassa elämässä... :)

Olet vapaa

Ihmiset luovat itselleen kahleita monenlaisista asioista. Vapaus ja vankila on kuitenkin usein vain asennekysymys. Sitä tässä itsekin vielä opetellaan, olemaan vapaita oman alitajunnan yrityksistä kahlita tiettyyn asiaan/paikkaan/tunteeseen.

Muistan hyvin sen päivän, kun kuulin tulleeni valituksi virkaan. Ja vielä paremmin sen päivän kun sain siitä virallisen dokumentin käteeni. Tunsin iloa ja helpotusta, mikä kuuluukin asiaan kun voi luottaa säännöllisen palkan kilahtavan tilille kerran kuussa. Samalla kurkkuuni nousi kuitenkin iso pala. Olenko nyt sitten tässä eläkeikään asti?

Samanlaisen palan tunnen joskus nousevan, kun mietin parisuhdetta ja yhteiseloa. Toisinaan haaveilen naimisiinmenosta, toisinaan mietin pystynkö elämään tuon saman ihmisen kanssa koko loppuelämäni. Jaksanko useita kymmeniä vuosia tästä eteenpäin arkea tuon saman ihmisen kanssa, kaikkien niiden pienten ärsyksen aiheiden kanssa (ja myös kaiken sen hyvän kanssa).

Miksi ajattelemme näin? Miksi ahmimme hetkessä koko loppuelämän syliimme? Miksi unohdamme sen, että nyt on hyvä olla. Ja miksi ihmeessä unohdamme sen, että joka päivä ja joka hetki saamme edelleen tehdä valintoja? Toki sitoudumme johonkin, mutta se ei tarkoita sitä että kaikki elämässämme jämähtäisi johonkin muuttumattomaan tilaan. Meillä on vieläkin vapaus tehdä asioita, muuttaa ajatusmallejamme ja ympäröivää maailmaammekin.

Esimerkiksi nyt tämä virka... tällä hetkellä viihdyn edelleen hyvin nykyisessä työpaikassani. Mutta olen oppinut sen, että minulla on edelleen mahdollisuus punnita erilaisia vaihtoehtoja. Jos joskus tulee eteen se päivä, että paikan vaihdos on mielestäni hyvä vaihtoehto elämääni, voin sen tehdä. Kukaan ei pakota minua jäämään samaan paikkaan eläkepäiviini asti. Voin jopa vaihtaa ammattini kokonaan toiseen, lähteä opiskelemaan. Tie on auki. Esteet ovat vain omassa mielessäni.

Ja parisuhde... noh, aika näyttää. Teen parhaani, ja koetan muistaa huonoinakin päivinä ne syyt, miksi haluan olla yhdessä juuri tämän ihmisen kanssa. Ja jos joskus elämä menisikin siihen pisteeseen, ettei niitä hyviä asioita enää olisi, niin silloin saan tehdä ratkaisuni. Hyvä tarina, joka mielestäni sopii tähän aiheeseen on tämä: Olipa kerran nuoripari, joka oli menossa naimisiin. Häitä edeltävänä iltana nainen jakoi ahdistuksensa miehen kanssa: pitääkö hänen todella luvata olla tämän kanssa loppuikänsä? Mies oli nieleskellyt samaa. Hän pohti hetken ja kysyi, voisiko nainen luvata olevansa miehen kanssa vielä vuoden? "Tietysti höpsö!" kuului vastaus. Mies ehdotti salaista sopimusta: "Kulta, otetaanko ihan vain päivä kerrallaan? Jokaisena hääpäivänä minä kysyn sinulta ja sinä minulta: 'Rakas, haluatko olla kanssani vielä yhden vuoden?'" Naisen ahdistus haihtui ja vaihtui hymyyn: tähän hän pystyisi.

Ihminen kahlitsee itsensä myös monessa muussa asiassa. En pysty. En osaa. Enhän minä voi.. Moni sulkee itseltään mahdollisuuksia ja haaveita vain siksi, että ei uskalla yrittää koska ei ole mielestään tietynlainen, ei mielestään voi oppia tiettyjä asioita. Ei uskalla olla vapaa.

Oletko koskaan salaa haaveillut laulamisesta, mutta koulussa sait laulunumeroksi vitosen? Nyt luulet, että et voi osata laulaa, sillä kyllähän tuo numero jo sen kertoo. Mitäpä jos kokeilisit kuitenkin? Mene vaikka johonkin paikalliseen kuoroon, tai laula vaikka salaa kotona karaokea. Et menetä mitään, mutta voit saada paljon!

Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Kuolema kivittämällä, kuulostaa hyvin epätodelliselta asialta jota on vaikea sisäistää. Se on jotain josta on kuullut kenties rippikoulussa raamatun kertomuksia läpikäydessä (Jeesus pelastaa naisen kivitystuomiolta: "se joka on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven"). Eilen kuulin uutisista, että kivittäminen on todellisuutta myös nykypäivinä.

Iranilainen nainen on tuomittu kivitystuomiolla aviorikoksesta. Myöhemmin tosin on alettu epäillä että hänellä olisi jotain tekemistä miehensä murhan kanssa. Tietenkin ennen varsinaista kivitystä nainen kärsii myös raippatuomion säädyttömyydestä. Tästä voi huomata ainakin sen, että aviorikos luokitellaan pahemmanlaatuiseksi rikkomukseksi.

Kivitystuomio. Sitä alkaa väistämättä miettiä, kuinka kauan ihmisen pitää kärsiä kivisateessa ennenkuin pääsee tuskistaan? Ei kuulosta kovinkaan inhimilliseltä tavalta kuolla. Entä kuka nuo kivet heittää? Onko siellä suuri vapaaehtoisten joukko viskelemässä kiviä naista kohti? Millainen ihminen pystyy osallistumaan tuollaiseen kuolemaan, saati edes katsomaan sitä kärsimystä?

Itse en kannata kuolemantuomiota lainkaan, mutta erityisen pahaa tekee se, että kuolema tapahtuu noinkin väkivaltaisesti. Voidaanko edes olla varmoja naisen syyllisyydestä murhaan? Onko aviorikos oikeutus kuolemanrangaistukseen? Eikö rikollisella ole ihmisoikeuksia? Iranin ulkoministeriön edustaja kommentoi Euroopassa syntynyttä kohua näin: "Valitettavasti Euroopassa puolustetaan henkilöä, joka on tuomiolla murhasta ja aviorikoksesta. Ne ovat kaksi tämän rouvan tekemää vakavaa rikosta eikä niistä pidä tehdä mitään ihmisoikeuskysymystä".

Onko kuolemanrangaistus sitten koskaan inhimillinen? Ehkäpä, jos verrataan sydämenpystäyttämistä kemiallisin keinoin esimerkiksi juuri tähän kivittämiseen, voisi helposti tulla siihen tulokseen että toinen tapa voisi olla inhimillisempi toista. Jos toisen elämä pitää ottaa, eikö sen voisi ottaa mahdollisimman pienellä kidutusmäärällä? Tosin, voisi myös kysyä, kenellä meistä on oikeus päättää toisen ihmisen elämästä tai kuolemasta...

Herää myös kysymys, kuinka monta miestä on tuomittu kivityskuolemalla? Vai onko mahdollisesti niin, että tuo rangaistusmuoto on varattu vain naisille?

Olen järkyttynyt.