Vietin tuossa pari viikkoa kesästäni muutaman nuorisoporukan kanssa leirielämää korvessa. Antoisia retkiä ja kyllä ne "nykynuoret" osaavat olla varsin fiksuja, kun vain haluavat. Yksi asia kuitenkin oli jotenkin erilaista kuin omassa nuoruudessani. Kännykät ja nuorten suhde niihin.
Itse sain ensimmäisen kännykkäni kun olin jo lähes täysi-ikäinen. Taisin olla ensimmäisten joukossa, joille tämä luksus suotiin. Kännykkä oli kyllä minullakin melkein aina mukana (jossain laukussa) mutta sitä käytettiin oikeastaan vain silloin kun oli tarve saada nopeasti yhteys kotiin. Ehkäpä sitten kun kavereillakin alkoi olla kännyköitä, tuli toisinaan joku viesti lähetettyä, mutta vain kun oli oikeasti asiaa.
Nykyään tuntuu, että kännykät ovat eräänlainen minuuden jatke. Se on oltava kokoajan mukana, ja kokoajan silmissä. Sen kanssa on jatkuvasti tehtävä jotain - vähintäänkin selattava facebookkia - ja sen kanssa on oltava jatkuvasti kontaktissa jonkun kanssa. Ajatus siitä, että kännykkä pitäisi laittaa jonnekin pois vaikka vain hetkeksi aikaa, on lähes sietämätön.
Meillä oli ohjelmassa eräänä päivänä sellainen reilun kahden tunnin jakso, jolloin otimme kännykkämme ja laitoimme ne lukolliseen kaappiin. Enpä olisi etukäteen arvannut millainen show siitä syntyy. Muutama nuori nieli kyyneleitään, yksi paiskoi tavaroita, loput valittivat kovaan ääneen. Kännykkä on heille niin tärkeä, että vain parin tunnin ero siitä tuntui ahdistavalta.
Aloin miettiä, onko minulla kenties joku vastaava minuuden jatke. Mitä ilman en voisi elää? Onko se oikeasti tarpeellinen minulle, vai olenko vain itse muodostanut siitä asiasta itselleni tärkeän.
Ehkä me kaikki tarvittaisi elämässämme sellaisia aikoja, jolloin luovumme asioista. Jos ottaisimme edes yhden päivän vuodesta, jolloin voimme olla erossa kännyköistä, internetistä, televisiosta, radiosta, mp3-soittimista, toisesta ihmisestä... ehkä silloin voisimme huomata, ettei minuutemme tarvitse mitään jatkeita. Minä riitän itsenäni ja viihdyn itseni kanssa. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!