tiistai 16. maaliskuuta 2010

Väsynyttä menoa


Viimeyönä nukahdin ajatukseen "mikään osa-alue elämässäni ei ole juuri nyt täysin kunnossa". Ja aamulla heräsin erään laulun sanojen kaikuen mielessäni "surut, huolet eivät liikaa paina...".


Liekö ilmassa taasen sitä keväistä väsymystä. Ajatus elämäni toimimattomuudesta syntyi kai lähinnä siitä, etten jaksa paneutua mihinkään. Kotona en jaksaisi tehdä mitään, töihin on vaikea löytää motivaatiota, kaikki tuntuu jäävän puolitiehen. Ystävät ovat jääneet, sillä en löydä energiaa ottaa yhteyttä kehenkään, samoin suku, joka on minulle aina ollut tärkeä. Oma kultanikaan ei saa sitä huomiota, jota normaalisti. Minusta ei tunnu olevan mihinkään.


Toisaalta, elämässäni on kaikki suhteellisen hyvin. On koti, on töitä, on kavereita (ainakin toistaiseksi) ja kultakin jaksaa katsella väsynyttä minääni yrittäen piristää ja kannustaa tekemään yhdessä asioita. En voi sanoa että elämässäni olisi suuria huolia ja murheita.


Mietinkin, koenko jonkinlaista tarkoituksettomuutta silloin, kun elämässä ei ole mitään draamaa. Muistelin millaista elämä oli vuosi sitten. Silloin kun minulta vaadittiin vahvuutta, sitä löytyi ja jaksoin hoitaa niin omat kuin toisenkin asiat. Vaikka olin väsynyt ja huolissani, sain asiat hoidettua. En voinut jättäytyä heikoksi ja paikoilleni, oli pakko olla toimiva toisen takia.


Ehkä kyse on kuitenkin vaina jonkinlaisesta uupumisesta. Töissä on ollut kiireitä jo viisi kuukautta, ja helmikuussa ollut loma meni lähinnä palautumiseen. Juuri kun koin, että nyt vihdoin jaksaisi tehdäkin jotain "lomajuttuja", se loma sitten loppuikin ja oli aika palata työn touhuun. Ja sitä touhua tosiaan riittää. Toisaalta tuntuu myös, että raskaan kevään ja kesän jälkeen, ei ole ollut aikaa koota itseään tähän uuteen ja normaaliin elämään. Akut jäivät vajaiksi, eikä ole ollut kunnolla aikaa ladata niitä.


Kaipaan omaa aikaa. Kaipaan pitkää lomaa.


Mitenhän tämän jokakeväisen alakulon saisi torjuttua?

torstai 11. maaliskuuta 2010

Ryskäyskä!


Ei tule elämästä taas mitään, tai siltä tuntuu valvotun yön jäljiltä. Jostain syystä heräilen nykyisin aina kolmen aikoihin yöllä siihen, että henki pihisee, yskittää ja nenäkin on tukossa. Inhottavin vaiva on kyllä tuo hengen pihinä. Ilkeä tunne, kun tuntuu siltä ettei pysty hengittämään kunnolla. Ihan kuin joku estelisi syviä henkäyksiä ja painaisi rintaa.


Harmittavaa on myös se, että aina kun herään itse yöllä, tulen herättäneeksi yskälläni ja "taistelullani" myös toisen ihmisen. Itsestä nyt ei useimmiten olekaan niin väliä, aina sitä yksi päivä menee valvotun yön jälkeenkin. Mutta tuolle toiselle toivoisi hyviä yöunia raskaan työn päälle ja ennen sitä aamuista kello kuuden heräämistä.


Niinhän siinä sitten käy, että minä pienen taistelun, pihinän ja yskimisen jälkeen siirryn olohuoneeseen tietokoneen äärelle ja lämmitän kupposellisen teetä. Kohtaus menee ohi aikanaan ja siippa saa hiukan paremmin unta. Minä siirryn sitten takaisin petiin, kun siippa herää ja omakin olo on parempi.


Vaan mikähän ihme näitä kohtauksia aiheuttaa... Pitkittynyt nuha? Räkä valuu kurkkuun ja keuhkoihin yöllä? Ilkeän tuntuista jokatapauksessa. Eikä unettomuuskaan kivalta tunnu, vaikkakaan en siitä jaksa niin kovin stressata. Nukun kun nukun, jos nukun. Ja jos en, niin turvaudutaan sitten lääkkeisiin kun alkaa väsymys vaivata liiaksi.


Ai niin...


Tänään valitaan Suomeen uusi arkkipiispa. Jännittää hiukan äänestyksen tulos. Toivoisin itse sellaista ihmisläheistä ja inhimillistä ihmistä tuohon virkaan ja mielestäni niistä kahdesta vaihtoehdosta vain toinen täyttäisi kriteerini. No saapa nähdä miten käy!


 

torstai 4. maaliskuuta 2010

Olenko tylsä ihminen?


Eilen illalla, kun olin saanut töllötinvakiot katsottua ja kääriydyin oman peiton alle Tieteen kuvalehden kanssa, se iski. Olenkohan minä tylsä ihminen? Asia on käynyt ennenkin mielessäni. Olenko aivan tavallinen, tavanomainen, mitäänsanomaton, harmaa maan matonen, ihminen jolle ei koskaan tapahdu mitään, tylsä?


En ole ainakaan ihminen, joka säätää ja häärää ympäriinsä ajattelematta sen kummemmin huomista päivää. En toisaalta myöskään ole pakkomielteisen tarkka asioista. En siis kylmää enkä kuumaa. Minua ei kiinnosta jack ass tai duudsonit, enkä saa minkäänlaista mielihyvää hölmöilystä (paitsi ehkä joskus hyvässä seurassa, mutta rajansa siinäkin). Minun elämääni ei juurikaan liity mitään mielenkiintoisia ja erikoisia yksityiskohtia, paitsi ehkä sitten tapaamieni ihmisten kautta. Ja vaikka oma ammattinikaan ei ole tavallisimmasta päästä, niin siihen kyllä usein liitetään mielikuvia tylsyydestä. en myöskään ole mikään tunteella elävä ihminen, tai vaikka olisinkin, se ei hallitse elämääni ainakaan ulkoisesti. En ole siis tempperamenttinen. Olen pikemminkin rauhallinen ja kärsivällinen. Tylsä?


Mutta onko sitten se, ettei ole tylsä, sitä että on jotenkin "hullu" tai harkitsematon? Ehkä se on. Eikä oma harkintani aina ole mukana asioissa, ja ehkä joku voisi joissain asioissa sanoa hulluksi (vaikka otankin vain järkeviä riskejä). Tai onko epätylsä sellainen jolla ei ole asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa (tai ehkä sitä + opinnot kesken vielä nelikymppisenä kahdenkymmenen opiskeluvuoden jälkeen), ei vakituista työtä, ei paljon mitään muutakaan sitovaa. Onko Epätylsä ihminen jotenkin "vapaampi" vastuusta?


Jos näin on, en ehkä haluakaan olla mitään muuta kuin tylsä oma itseni. Katsoa iltasella telkkaria ja lueskella lempilehteäni. Pohdiskella syvällisiä ajoittain ja toisinaan viettää aikaa netissä pelaillen ja bloggaillen. Jos rauhallinen on tylsää, niin sittenpä on! Kaikestä tästä tylsyydestäni huolimatta, olen aina kuitenkin onnistunut saamaan ihmisten kanssa yhteisiä keskustelunaiheita. Vaikka minulle ei aina tapahdu, niin olen silti kiinnostunut maailmasta ja sen ilmiöistä. Pystyn sujuvasti keskustelemaan myös epätylsien kanssa...


Ja ehkäpä se, että olen ihminen jolle ei koskaan tapahdu mitään, ei olekaan tylsyyttä. Ihmisen tylsyys ja epätylsyys on luultavasti erittäin objektiivinen kokemus ja riippuu siis kokijasta. Mutta voisin veikata, että ihminen joka ei ole kiinnostunut ympäröivästä maailmasta voisi olla tylsempi kuin sellainen joka kulkee ns. silmät ja sydän auki.


Mutta kyllä sitä joskus toivoisi omaavansa jotain sellaista, joka sillmänräpäyksessä muuttaisi minut tylsästä epätylsäksi.


Tai sitten sellainen on jo, en vain itse näe sitä.