Muutos ja vastarinta

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt ihmisten ajatusmallia liittyen kirkkoon ja sen ympärillä tapahtuvaan muutoskeskusteluun. Tai oikeastaan, ei tarvitse puhua edes muutoksista. Ainoa "vaikuttamisen" keino tuntuu olevan eroaminen, mielipiteistä riippumatta. Eroamisella uhkailevat niin "tosiuskovaiset" kuin tapakristitytkin, konservatiivit ja liberaalit.

Vallalla tuntuisi olevan käsitys, että kirkko on joku kaukainen pieni ryhmittymä jolla on yksi selkeä suunta johon ei voi kukaan vaikuttaa. Että jäsenet olisivat vain vastaanottava ja ulkopuolinen taho jolla ei ole vaikutusvaltaa. Milloin tajutaan se, että kirkko on kaikki ketkä siihen kuuluvat? Että asioihin voi vaikuttaa? Kirkon mielipide on jäseniensä summa.

Lopultahan tullaan siihen, että jos kaikki liberaalit eroavat, tulee kirkosta yhä ahdasmielisempi ja päinvastoin. Kirkko toimii siis monella tapaa samalla lailla kuin yhteiskunta yleensäkin. On vaaleja joissa valitaan päättäviä elimiä, on vaikutusmahdollisuuksia. On turha nurista nurkassa että "kirkko on väärää mieltä tästä asiasta" jos ei tiedosta että itse on osa sitä kirkkoa. Jokainen on osa kirkon mielipidettä. Se on vähän sama kuin valittaa eduskunnan toimista sen jälkeen kun itse on jättänyt äänestämättä.

Olen ehkä parantumaton optimisti kun ajattelen että elämme aikaa jolloin kirkko löytää entistä ihmisläheisemmän tavan toimia. Keskustelut joita käydään ovat tärkeitä. Mediassa tulee esille entistä paremmin se, että kirkkoon mahtuu monenlaista mielipidettä ja suuntausta. Se voi toisaalta olla hämmentävääkin, onhan ihmisien mieliin taottu vuosisatojen ajan, kuinka kirkko opettaa sen mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt kun puolet sanoo yhtä ja puolet toista, voi se aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita.

Onko mitään ristiriitoja koskaan parannettu pakenemalla paikalta? Miten päätöksiä saadaan tehtyä suuntaan tai toiseen jos lyödään vastakkaisen näkamyksen tullessa vastaan hanskat tiskiin? Onko eroamisen aika jo ennenkuin mitään päätöksiäkään on tehty suuntaan tai toiseen?

Onko elämä, yhteiskunta, kirkkokin vain jotain joka tapahtuu jossain meidän ulkopuolella. Olemmeko me vain kohteita emmekä tekijöitä? Miksi ihmiset eivät enää osaa vaikuttaa omaan elämäänsä vaan tönöttävät passiivisina elämän vastaanottajina?

Nyt tarttis tehrä jotain!

"Lapsia olemme loppuun asti..." T.T. (1947-2010)

 

Lapsia me olemme loppuun asti

Kynttilät käsissä

me kuljemme pimeitä teitä

ja pimeys ympäröi meitä

Hämmennys silmissä

me kuljemme totuuden teitä

ja totuus pakenee meitä

Yksin kuljemme

kaukana kaikista teistä

eikä kukaan ohjaa meitä

Lapsia me olemme loppuun asti

Odotamme ihmettä, petymme

itkemme ja unohdamme

Kutsumme yhtä yksinäistä

hiutaletta talven lumeksi

Lapsia me olemme loppuun asti,

kuljemme kynttilät käsissä,

hämmennys silmissä,

näkemättä tietä liekiltä

- Tommy Tabermann -

Minua hätkähdytti eilisiltana kuulemani uutinen, Tommy Tabermann on kuollut. Hämmentävää, hiljentävää, jotenkin "outoa". Mietin, miten se voi olla mahdollista. Vaikka tosiasia on, että se ei ole pelkästään mahdollista vaan väistämätöntä. Jokaisen kohdalla. Hänen kohdallaan ehkä hieman aikaisemmin.

Tommy ei kuulu lähipiiriini, ei ystäviini, en ole milloinkaan tavannut häntä. Silti uutinen hiljensi ja hämmensi. Ovathan monet hänen runoistaan kulkeneet elämäni matkalla mukana. Iloissa, suruissa, rakkaudessa...

Mielestäni Tommy ei ole kuollut, hän ei ole kokonaan poistunut keskuudestamme. Minulla on vieläkin yksi hänen minulle rakkaimmista runoistaan jääkaapin ovessa, josta näen sen joka päivä. Silloin tällöin mieleeni palautuu vieläkin runo, joka koskettaa minua silloin kun on vaikeaa. Kuulen ystäväni toisinaan lausuvan mietteissään  Tommyn ajatuksia ihmisestä. Runot siis elävät, ja samalla elää myös jokin osa Tommysta.

Murheeseen

suhtautukaamme

kuin raskaan

lumen painama oksa:

Joko kestän

...tai katkean,

mutta

toukokuun tullen

jossakin

kukkii oksa.

-Tommy Taberman -

 

Onnellisuus on tylsää?

Havahduin tässä eräänä päivänä taas ihmettelemään sitä, miksi silloin kun elämässä on kaikki hyvin, minusta tuntuu että jotain puuttuu? Ihan kuin en osaisi nauttia siitä tasaisesta taivalluksesta, vaan aina pitäisi olla jotain draamaa jotta tuntisi oikeasti elävänsä.

Elämässä on kaikki hyvin. Jos joku nyt kysyisi, mitä minulle kuuluu, olisi se mitään sanomaton vastaus, "ihan hyvää", totisinta totta ja kaiken kertova. Ei siis mitään erityistä, hyvässä tai huonossa. Kaikki on ihan hyvin. Tuntuu aivan kuin se, ettei elämässä ole mitään merkittävää muutosta tai kuohuntaa merkitsisi sitä, ettei ole mitään sanottavaakaan. Mitä sitä nyt selittelemään, että kyllähän sitä töitä on joka päivä ja mies kotona iltaisin kissojen kanssa, katsellaan yhdessä telkkua ja joskus tehdään pieniä retkiä kaksin. Hyvin menee siis. Jee.

Enkä oikeastaan edes ajattele niin, että aina pitäisi olla valittamassa jostain asiasta. En kaipaa valituksen aiheita elämääni, ehkäpä enemmänkin jotain muutosta tai jännää tapahtumaa. Tai voisiko olla niin, että tässä parisuhteen tuoksinassa ne ystävät ovat jääneet. Kaikki vapaa aika kuluu "kotia leikkien", ja kun sitä yhteistä vapaata on vielä melko vähän, niin helposti sitä valitsee koti-illan kuin matkan jonnekin ystävien luo (suurin osa kun ei asustele edes 100km säteellä, ryökäleet!).

Minä tykkään tavallisesta arjesta ja tasaisesta menosta, enkä vaihtaisi sitä... mutta ehkäpä joku jännittävä yllätys tai pari silloin tällöin virkistäisi mukavasti.

On kai aika kääriä hihat ja keksiä joku häppeningi vähän isommalle kaveriporukalle. Tai pitää vaikka grillibileet. Niistähän riittää aina puhuttavaa vähintään kuudeksi kuukaudeksi!

Iloista ja tapahtumarikasta kesää kaikille!