keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Hitaasti mutta varmasti...


 Kasvulle on annettava aikaa. Niinhän sitä sanotaan. Nämä Chili-Paprikani ainakin sitä aikaa ovat hyvin käyttäneet... Projektihan alkoi jo alkuvuodesta, ja jotenkin kuvittelin, että minulla olisi tässä vaiheessa jo ainakin viisi suurta "chilipaprikapuuta". No ei ihan ole.

Mutta! Olen sitäkin iloisempi, että edes yksi noista aluista on tehnyt varsinaisen kasvupyrähdyksen tässä heinäkuun aikana. Aivan kuin taikaiskusta, alkoi chilipaprika näyttää chilipaprikalta. Osaksi on kai kiittäminen sitä, että vaihdoin mullat tuohon yhteen purkkiin. Paprikan alku sai uutta kasvuvoimaa ja mieluisamman "kodin" vähän isommasta purkista.



Jospa siitä vielä tulee jotain suurta... :) Mitenhän nuo selviävät talven yli? Satoa nimittäin tuskin kuitenkaan kannattaa tämän vuoden puolella odotella.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Saako välittää?


Norjassa tapahtuneet järkyttävät tapahtumat ovat nostaneet monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Varmasti lähes jokainen on jollain tavoin reagoinut, moni järkyttynyt, moni surullinen niiden puolesta jotka ovat menettäneet läheisensä. Jonkinlaista pelkoakin on ilmassa, tapahtuihan tuo ihmisten teloituksenomainen joukkosurma naapurimaassa, jonka voidaan ajatella olevan monin tavoin oman maamme kaltainen. Jos Norjassa, niin miksei yhtä hyvin Suomessakin?

Olen myös törmännyt monessa paikassa joka ärtymykseen. Ei niinkään tuota tapahtumaa kohtaan, vaan ihmisten reaktiota kohtaan. Ollaan lähes vihaisia siitä, että toiset surevat ja ovat järkyttyneitä. Aivan kuin ei muut ihmiset eivät saisi reagoida noihin tapahtumiin. "Miksi tämä on yhtään sen kauheampi asia kuin sisällissodat toisessa maailmassa?" "Miksi ette sure joka päivä jokaista kuollutta ihmistä?" "Tekopyhää olla järkyttynyt tästä, kuoleehan Afganistanissakin joka päivä ihmisiä."

En oikein osaa tarttua tuohon ärtymykseen. Miksi ei saisi järkyttyä? Miksi pitäisi olla välinpitämätön tätä tapahtumaa kohtaan? Miksi luulaan, että Norjan tapahtumien sureminen olisi pois siitä, että myös muualla maailmassa tapahtuva kärsimys koskettaa?

Itse olen sitä mieltä, että on hyvä että kaikki vääryys, kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus tuntuu jossain. Välinpitämättömyys on pahinta. Kun mikään ei tunnu missään, niin eikö raja oikean ja väärän välillä helposti vääristy? On helpompi kohdella itsekin läheisiään huonosti, jos ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan.

En sano, että jokaisen pitäisi ottaa koko maailman murheet kantaakseen ja surrakseen, mutta kyllä niihin saa mielestäni jotenkin reagoida. Tuntuu jotenkin julmalta, että pitäisi ajatella "..no siellä tapettiin suuri määrä ihmisiä teloitustyyliin, mutta mitä sitten, en minä tuntenut niistä yhtäkään. Shit happens."

Siinä vaiheessa kun välinpitämättömyys hallitsee maailmaa, on kaikki toivo mistään hyvästä kadotettu. Ehkä se sytytetty kynttilä uhrien muistolle ei auta enää uhreja, mutta ainakin se pitää toivoa yllä. On vielä ihmisiä jotka välittävät.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Meri


Merellä... en oikeastaan tiedä parempaa tapaa viettää aurinkoista kesäpäivää. Kai se juontaa juurensa siitä, että olen viettänyt puolet elämästäni merenrannalla asuen. Lapsena sain viettää kesäni merellä, joko veneillen tai sitten rannalla asustellen. Saatoin viettää tuntikausia vain istuen kalliolla ja katsellen merta - kuunnellen sen laulua ja tuntien merituulen lempeän kosketuksen iholla, haistaen suolaisen meren tuoksun. Se on minulle jotenkin hoitava asia, se pitää minut järjissäni. :)


Tämä on minun taivaani maan päällä...