Pää kainalossa lääkäriin

Opinkohan viimein hakeutumaan ajoissa hoitoon? Ainakin nyt tuntuisi siltä, että oppi olisi saattanut mennä jo perille. 



Olen kärsinyt vuosia tukkeutuneesta Bartholinista (vai olikos se jo kysta) - useimmiten vähemmän ja toisinaan vähän enemmän. Patti muodostui jo osaksi elämää, ja siihen tavallaan tottuikin. Pari vuotta sitten se tulehtui, mutta hoitui antibioottikuurilla taas takaisin ruotuun. Kyllähän se elämää pienesti haittasi jatkuvasti, mutta ei niin paljoa että olisin "vaivautunut" menemään lääkäriin.



Joku aika sitten kuitenkin tuo patti alkoi oireilla. Se tuntui kipeytyvän ja kasvavan. Yritin varata aikaa lääkärille, mutta kovasti olivat varattuja ja sain ajan vasta viikon päähän. Ajattelin, että kyllähän se menee näinkin - pystyn vielä toimimaan, työskentelemään ja elämään kohtalaisen normaalisti särkylääkkeen avulla. Seuraavana päivänä kivut olivat kuitenkin jo sietämättömät. Patti oli kasvanut yhden yön aikana lähes kaksinkertaiseksi, eikä ollut enää olemassa asentoa jossa olisi voinut olla. Huusin, itkin ja kirosin yksin kotonani. Soitin lääkäriä uudelleen, nyt itkuisena ja hädässä. Aika löytyikin samalle päivälle.



Ystäväni sain itselleni kuskiksi sekä henkiseksi tueksi. Hän sai kuunnella tuskaisia ääntelyjäni ja itkuani koko matkan lääkäriin. Yritti lohduttaa ja saada ajatuksiani kivusta pois. Olen siitä kiitollinen! Lääkäri passitti polille operaatioon. Kaikki se liikkuminen - istuminen, käveleminen, seisoskelu - sai kivun määrän nousemaan entisestään. En muista koskaan olleeni niin kipeä. Hoitajien ohjeet ja neuvot eivät tahtoneet mennä ymmärrykseeni asti, mutta sen verran ymmärsin että "makaa tässä, lääkäri tulee kyllä katsomaan, kunhan saamme hänet kiinni". 



Pari tuntia siinä meni. Kun sitten viimein pääsin operoitavaksi ei operaatio enää pelottanut (niinkuin olin sitä joskus aikaisemmin pelännyt - silloin kun ei ollut kipuja ja patti oli siedettävissä). Operaatio sujui - ei nyt ehkä mallikkaasti kun puudutus ei toiminut ja tilanteen suuruus yllätti lääkärinkin - ja yhdestä veitsen liikkeestä kipu helpotti. Ompelun aiheuttamat kivut eivät enää tuntuneet suurilta vaikka puudutus ei toiminutkaan. Helpotus oli sanoinkuvaamattoman suuri ja ihana! Ja nytkin, vaikka haavakohta on hieman kipeä ja arka, ei tuo kipu tunnu miltään - onhan vertailukohtana jotain sellaista, joka sai minut itkemään ja huutamaan 12h yhteen soittoon...



Paljolta olisin varmasti säästynyt, jos olisin mennyt tuohon operaatioon jo silloin pari vuotta sitten kun sitä ensikerran suositeltiin. Vaan kun sitä on niin hölmö, että menee hoitoon vasta pää kainalossa. Silloin kun tuntuu, että ei enää kipua kestä. 



Nyt täytyy vaan pitää huolta siitä, että paraneminen tapahtuu oikeaoppisesti eikä tukkeumaa tulisi ainakaan ehti uudestaan. Ja jos tuo vaiva taas joskus palaa, niinkuin olen ymmärtänyt että se voi tehdä, hakeudun hoitoon välittömästi! Ei kannata antaa minkään vaivan kehittyä niin suuriin mittasuhteisiin...





Oppimispäiväkirjamerkintänä olkoon siis: "Hoida pienet vaiva, ettei niistä kasva isoja. Älä odota sitä, että toinen jalka on haudassa, kivut sietämättömät ja tuska suurin."