Kaunis maailma

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille... ja mielenvapaus, ja mielenvapaus...



On helppo nähdä maailman kauneus silloin kun aurinko paistaa ja omassa elämässä on kaikki suurinpiirtein kohdallaan. Mutta on vaikeaa nähdä maailman kauneus silloin, kun uutiset kertovat siitä miten aikuinen ihminen ajelee tahallaan lasten päälle autolla, nuori mies ampuu silmittömästi väkijoukkoon ja tappaa sekä vakavasti vahingoittaa muita ihmisiä ja nuori tyttö tekee itsemurhan koulukiusaamisen vuoksi.



Kertovatko nämä uutiset jostain tämän ajan ilmiöstä, vai onko kauheita asioita tapahtunut aiemminkin? Varmasti ihmisen kyky tehdä kauhistuttavia tekoja on vakio. Uskon että jokainen meistä on kykenevä vahingoittamaan toista ihmistä ja itseä. Se, mikä vaikuttaa siihen, että kaikki eivät tuollaisia uutisiin nousevia tekoja tee on luultavasti ympäröivien olosuhteiden, ihmisen sisäisen herkkyyden, kasvatuksen, mielenterveyden tai "mielenvapauden" summa. Nyt varmasti moni sanoisi, että ei itse koskaan kykenisi tapaamaan toista ihmistä...



Kuinka moni muistaa vielä Ruandassa tapahtuneen kansanmurhan? Tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat? Tavalliset ihmiset ilmiantoivat naapureitaan ja tuttaviaan, ehkäpä olivat jopa itse toteuttamassa murhia. Syö, tai tule syödyksi. Lyö tai tule lyödyksi. Tapa, tai tule tapetuksi. Emme voi mitenkään tietää miten itse käyttäytyisimme vastaavanlaisessa tilanteessa, jos sellaiseen joskus joutuisimme.



Kansanmurhasta, jonkinlaisesta joukkohysteriasta tai aivopesusta (miten nuo kansanmurhat haluaakin sitten tulkita) on vielä pitkä matka esimerkiksi yksittäiseen kouluammuskeluun. Mutta luulen, että jonkinlainen pakko sielläkin on taustalla. Vääristynyt ja sairas, ahdistava, pelottava pakko. Mikä ajaa ihmisen tuollaisiin tekoihin? Mikä tässä maailmassa on sellaista, joka opettaa nuoren tai aikuisenkin siihen, että kun itsellä on paha olo, on se purettava muihin. Mistä juontaa juurensa ajatus, että kun itse kärsii, on muidenkin kärsittävä?



En usko että on olemassa mitään yksittäistä ihmeratkaisua siihen, miten laivan voisi kääntää tästä nykytrendistä pois. Mutta jotenkin toivoisin, että sellainen entisaikojen "koko kylä kasvattaa" tulisi takaisin. Yhteisöllisyys, toisen ihmisen huomioiminen ja naapurista välittäminen. Nykyään kun tuntuu, että kaikenlainen välittäminen on kyttäystä, naapurin lapsen opettaminen on lähes rikollista ja kuulumisten kyseleminen tungettelua. Yksityisyydesta alkaa tulla jo vankila, joka takaa sen, että on mahdollista elää yhteisössä niin ettei kukaan tunne sinua tai sinun elämääsi. Yksityisyys muuttui yksinäisyydeksi, eristäytymiseksi ja ehkäpä jopa sellaiseksi omaan napaan tuijotteluksi. On olemassa vain Minä.



Niin... mitä tapahtuukaan maailmassa, jossa on ainoastaan Minä. Minä ja minun tuntoni. Ei ole Sinua, ei Niitä, ei Häntä. Vain Minä. Silloin kukaan ei ymmärrä, ketään ei kiinnosta, millään ei ole merkitystä (paitsi Minulla).



Mutta entäpä jos olisikin Sinä? Jos huomaisimme toisen ihmisen, olisimme kiinnostuneita, yrittäisimme ymmärtää, jollain olisi merkitystä...



Aina voi unelmoida. Ja ehkä kuitenkin maailma on kaunis ja hyvä elää...