Päätöksiä

Toisinaan tuntuu, että ei ole helppo tehdä päätöksiä. Joskus asiat saavat ympärilleen paljon toissijaisia yksityiskohtia, jotka peittävät alleen sen tärkeimmän ja näin hankaloittavat päätöksentekoa. Kun karsitaan kaikki epäolennainen, voi ratkaisu olla yksinkertainen. Tätä taitoa olen opetellut koko elämäni, ja tuntuu että siinä  voi myös kehittyä.

Ihmissuhteissa ei ole lainkaan harvinaista se, että jäädään miettimään jopa vuosiksi sitä, mitä pitäisi tehdä kun suhde ei toimi. Voisi ajatella että ratkaisut ovat täysin yksinkertaisia. Jos toisen läsnäolo enemmän ahdistaa kuin ilahduttaa pitäisi kai joku ratkaisu tehdä. Ainakin olisi syytä tehdä se päätös, että keskustellaan asioista ja mietitään yhdessä missä menee vikaan ja onko mitään tehtävissä.

Monesti roikutaan vanhassa vain sen takia, että on niin paljon asioita jotka vaikeuttavat lopullisen päätöksen tekoa. "Mitä tehdään kaikelle tavaralle? Miten asunto? Mitä käy taloudellisesti jos tiet eroavat? Miten lemmikit? Mitähän suku ajattelee ja menetetäänkö osa ystävistä?" Eikö tuo kaikki ole kuitenkin lopulta toissijaista? Kysehän on lopulta kuitenkin kahden ihmisen välisestä suhteesta eikä tavarasta ja ympäröivistä ihmisistä. Toki siinä kohtaa kun mukana ovat yhteiset lapset, on enemmän mietittävää eikä se ole toissijaista...

Itse tein tälläkertaa päätökseni ripeästi. Ehkä olen oppinut jotain menneestä? Muistan vuosia sitten kitkutelleeni liitossa, joka vain ei toiminut. En silti osannut tehdä ratkaisua suuntaan tai toiseen. Mielessäni pyöri tavaroiden jakamisen vaikeus, puolisoni suku josta pidin kovasti sekä tietysti asunnon etsimisen vaikeus. Ja lopulta, kaikki tuo on jotain, mikä on helposti ratkaistavissa kunhan vain se tärkein päätös on tehty. Kun lopulta asiasta keskusteltiin, kävi ilmi että myös toinen oli pyöritellyt pitkän aikaa samoja asioita mielessään. Vaikealta näyttänyt päätös muuttuikin helpoksi.

Entä nyt? En jäänyt ahdistukseen enkä alistunut siihen tulevaisuuden kuvaan joka piirtyi horisonttiin tämän kesän aikana. Tiesin, että mitä pidemmälle siirrän päätöksen tekoa, sitä vaikeampaa siitä tulee. En kuitenkaan halunnut tehdä aivan lopullisia ratkaisuja, mutta pyysin erätauon. En vain voi asua näennäisesti parisuhteessa, jos parisuhde ei ole muuta kuin kulujen ja saman osoitteen jakamista. Kyllä sieltä täytyy jotain muutakin löytyä. Ja mielestäni minulla on oikeus vaatia jotain enemmän.

Aika näyttää, missä kohtaa on uusi päätöksenteon hetki. Onko tämä todellakin vain erätauko, vai käykö ehkä niin että seuraavaa erää ei tule.

 

Face to face

Kasvotusten. Niin pitäisi mielestäni puhua vakavat asiat. Asiat joilla on merkitystä. Kasvotusten pitäisi puhua tunteista, tulevaisuuden haaveista ja peloista. Ei sähköpostitse, tekstiviestillä, edes puhelimessa puhuen. Ei facebookin chatissä tai viesteissä, ei mesessä eikä skypessä. Ei, vaikka näkyisi kuvat ja kuuluisi ääni. Kasvotusten - face to face!

Tärkeät asiat pitäisi puhua kasvotusten, koska sillä osoitetaan että välittää asiasta, välittää ihmisestä ja haluaa selvittää asiat mahdollisimman hyvin kuuntelemalla ja puhumalla. Kasvotusten vältetään myös usein väärinkäsitysten mahdollisuudet, kun voidaan tarkastella sanojen lisäksi ilmeitä ja eleitä. Kehonkieli on valtavan suuressa osassa ihmisten välisessä kommunikaatiossa.

Kasvotusten puhuminen vaatii varmasti myös rohkeutta. Onhan paljon helpompaa kirjoittaa ajatuksensa, ilman että tarvitsee niitä varsinaisesti toiselle sanoa. Eikä kukaan keskeytä tai kysy tarkentavia kysymyksiä. Ei tarvitse edes nähdä toisen reaktiota. Jos se vaikka itkee? Tai suuttuu? Tai jos se ei reagoi ollenkaan?

Voihan olla, että kirjeellä saa helpommin aloitettua keskustelun vaikeasta, vakavasta ja tärkeästä asiasta. Mutta mielestäni keskustelun pitäisi jatkua tämän jälkeen kasvotusten. Ainakin se pitäisi jossain kohtaa käydä läpi myös kasvotusten. Itselleni on ainakin viesti-keskustelujen jälkeen vaikea asettaa sitä ihmistä sanojensa taakse kun jälkeenpäin nähdään. "Sanoiko tuo tosiaan niin.. tarkoittikohan se sitä.." Joten keskustelu on pakko käydä uudestaan.

Olen siis sitä mieltä, että suurten asioiden äärellä on tärkeää kohdata ihminen. Olla läsnä. Olla siinä tilanteessa kokonaisena, puhumassa ihmiselle joka reagoi sanoihisi.

Internetin välityksellä lähetetyt viestit ovat persoonattomia, tyhjiä, niistä puuttuu ihminen. Missä ovat ilmeet ja eleet. Missä asennossa, millä äänensävyllä, miten katsoen tietyt sanat on sanottu? Ei... ei messagessa kohtaa ihmistä. Ainoastaan kasvotusten.

Lapsellista haaveilua

Olen keskustellut ystävieni kanssa monesti perheen perustamisesta ja lapsista. Suurimmalla osalla tuntuu olevan kaipuu äidiksi tai isäksi, toive saada joskus omaa jälkikasvua. Itse olen monesti tyytynyt sanomaan vain että, "minun biologinen kello ei ole vielä pitänyt mitään ääntä" tai "minusta tuskin koskaan tulee äitiä, enkä oikeastaan edes haaveile sellaisesta".

Ja tottapuhuen, elämässäni ei tällähetkellä, vakavasta parisuhteesta huolimatta, ole sellainen hetki että voisin kuvitella perustavani varsinaista perhettä. Vaikka nyt olisi oma asunto, vakituinen työ, mies ja yhteiset lemmikit, ei mielessä ole käväissytkään yhteiset lapset. Lisäksi tiedän, että mieheni ei sellaisia halua, eikä koe olevansa ns. "isäainesta".

Olen väittänyt vuosien ajan, etten ole koskaan lapsista haaveillutkaan, en edes pienenä tyttönä. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin lapsuuteni ja nuoruuteni haaveita, taisi sieltä myös se oma perhe ja lapset löytyä. Jopa edellisen avoliittoni aikana muistan miettineeni kuinka mukavaa olisi työnnellä rattaita kaupungilla mieheni kanssa. Hoitaa yhteistä perhettä.

Miksi sitten ajatukseni ovat niin kovasti muuttuneet, ja mieleni on jopa sulkenut nuo vanhat unelmat pois muististani? Onko syynä jokin alitajuinen itsesuojeluvaisto?

Voiko olla niin, että alitajuntani muokkaa toiveeni kulloisenkin elämäntilanteen mukaiseksi? Eli jos tiedän että tässä parisuhteessa perheen perustamisesta ei voisi edes keskustella, suljen myös sen haaveen jonnekin tiiviiseen ja lukolliseen kolkkaan mielessäni. Uskottelen itse itselleni, etten omia lapsia edes kaipaa. Uskottelen itselleni, että olen täysin tyytyväinen siihen tulevaisuuden kuvaan mikä tällä hetkellä häämöttää jossain kaukaisuudessa. Väitän kiven kovaan olevani onnellinen vaikka en ikinä saisi jälkeläisiä ja omaa pientä perhettä.

Jotain kuitenkin pääsi ulos sieltä mieleni lukollisesta laatikosta. Se ei ehkä ollutkaan tarpeeksi tiivis. Huomaan ahdistuvani ajatuksesta, etten koskaan saisi omaa perhettä, johon kuuluisi myös lapset. Mies ja yhteinen koti, yhteinen arki ja yhteiset lapset. Hyvin perinteistä, ehkä jopa naivia, mutta ajatus saa hymyn kasvoilleni.

Se ei kuitenkaan luultavasti ole koskaan mahdollista, ei tässä parisuhteessa, ei tämän ihmisen kanssa.

Rakastanko tarpeeksi voidakseni luopua tuosta jossain pinnan alla lainehtivasta haaveesta?