Olen keskustellut ystävieni kanssa monesti perheen perustamisesta ja lapsista. Suurimmalla osalla tuntuu olevan kaipuu äidiksi tai isäksi, toive saada joskus omaa jälkikasvua. Itse olen monesti tyytynyt sanomaan vain että, "minun biologinen kello ei ole vielä pitänyt mitään ääntä" tai "minusta tuskin koskaan tulee äitiä, enkä oikeastaan edes haaveile sellaisesta".
Ja tottapuhuen, elämässäni ei tällähetkellä, vakavasta parisuhteesta huolimatta, ole sellainen hetki että voisin kuvitella perustavani varsinaista perhettä. Vaikka nyt olisi oma asunto, vakituinen työ, mies ja yhteiset lemmikit, ei mielessä ole käväissytkään yhteiset lapset. Lisäksi tiedän, että mieheni ei sellaisia halua, eikä koe olevansa ns. "isäainesta".
Olen väittänyt vuosien ajan, etten ole koskaan lapsista haaveillutkaan, en edes pienenä tyttönä. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin lapsuuteni ja nuoruuteni haaveita, taisi sieltä myös se oma perhe ja lapset löytyä. Jopa edellisen avoliittoni aikana muistan miettineeni kuinka mukavaa olisi työnnellä rattaita kaupungilla mieheni kanssa. Hoitaa yhteistä perhettä.
Miksi sitten ajatukseni ovat niin kovasti muuttuneet, ja mieleni on jopa sulkenut nuo vanhat unelmat pois muististani? Onko syynä jokin alitajuinen itsesuojeluvaisto?
Voiko olla niin, että alitajuntani muokkaa toiveeni kulloisenkin elämäntilanteen mukaiseksi? Eli jos tiedän että tässä parisuhteessa perheen perustamisesta ei voisi edes keskustella, suljen myös sen haaveen jonnekin tiiviiseen ja lukolliseen kolkkaan mielessäni. Uskottelen itse itselleni, etten omia lapsia edes kaipaa. Uskottelen itselleni, että olen täysin tyytyväinen siihen tulevaisuuden kuvaan mikä tällä hetkellä häämöttää jossain kaukaisuudessa. Väitän kiven kovaan olevani onnellinen vaikka en ikinä saisi jälkeläisiä ja omaa pientä perhettä.
Jotain kuitenkin pääsi ulos sieltä mieleni lukollisesta laatikosta. Se ei ehkä ollutkaan tarpeeksi tiivis. Huomaan ahdistuvani ajatuksesta, etten koskaan saisi omaa perhettä, johon kuuluisi myös lapset. Mies ja yhteinen koti, yhteinen arki ja yhteiset lapset. Hyvin perinteistä, ehkä jopa naivia, mutta ajatus saa hymyn kasvoilleni.
Se ei kuitenkaan luultavasti ole koskaan mahdollista, ei tässä parisuhteessa, ei tämän ihmisen kanssa.
Rakastanko tarpeeksi voidakseni luopua tuosta jossain pinnan alla lainehtivasta haaveesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!