Tuuli kääntyy

Elämäni on ollut tänä vuonna yhtä suurta pyörremyrskyä ja tuntuu kuin itse kävelisin sen sisällä jonkun heikon suojan ympäröimänä, tyvenessä, rauhassa, vaikka ympärillä kuohuu. Välillä tuntuu kuin asiat vain etenisivät itsestään enkä saisi itse otetta mistään. Toisaalta, minulla on juuri nyt hyvä olla vaikka moni asia on vielä kesken ja vaatii sulattelua.

Asiat tuntuivat luisuvan käsistä jo viime syksynä, kun sain kuulla rakkaani pettäneen minua hyvän ystävänsä kanssa. Tuon asian käsittely oli omalla kohdallani vielä kesken, kun alkuvuodesta tapahtui jonkinlainen romahdus. Soitto kullalta. Sekavia puheita ja hätää. Psykoosi, uskomaton pelastusoperaatio ja pitkä sairaalajakso. Kaikki pysähtyi, myös se syksyn tapahtumien käsittely. Uudet vaikeudet ja ahdistus vei kaikki ajatukseni toisaalle.

Kesällä tilanne rauhoittui ja pääsimme "normaalin" elämän makuun. Kokeiltiin yhteiseloa. Jokin tuntui olevan vinossa. En osannut vain sanoa mikä. Elämä oli edelleen ahdistavaa ja tunteetkin olivat kadonneet jonnekin. Löytyi taas aikaa pohtia sitä mitä itse haluan. Ja jälleen kerran kuulin ja havaitsin asioita asuinkumppanini elämässä, jotka eivät parisuhteeseen mielestäni kuulu.

Tietty raja ylittyi ja vihdoin olin valmis tekemään ratkaisuja. Oli uuden myrskyn aika.

Koin huonoa omaatuntoakin ratkaisuistani. Mitä jos minut tuomitaan niistä? Jos yleinen ajatus onkin, että olen jättänyt apuani tarvitsevan sairaan ihmisen vain siksi etten itse jaksa käsitellä sairautta. Vaikka jossain syvällä sisälläni tiesinkin ettei näin ole, tunsin tarvetta selittää tätä asiaa muille. Olin rinnalla pahimman yli, vaikka olisini voinut jättäytyä tuosta elämästä hyvällä syyllä jo paljon aikaisemmin. Tein sen minkä pystyin. Oli aika ajatella myös itseä. Asiat jotka johtivat eroon, eivät suoranaisesti liittyneet sairauteen tai siitä johtuviin vaikeuksiin elämässä, vaan johonkin aivan muuhun.

Hetken päästä olinkin jo keskellä raikkaita puhtaita puhureita. Elämääni astui ihminen johon tunsin vetoa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yllättäen. Puun takaa. Tunteet, joita en ollut tuntenut aikoihin ketään kohtaan olivatkin yhtäkkiä taas esillä. Ja hymyilin pitkästä aikaa hymyä, jota ei voinut peittää. Ajatukseni täyttää onnelliset asiat, uudet asiat, uusi ihminen. Samaan aikaan jotakin on kesken edellisestä elämästäni.

Olen edelleen yhteydessä edellisen mieheni perheeseen ja ystäviin pohtien hänen elämänsä jatkoa. Huoli on monella suuri, sillä huolehtija ja "hoitaja" on poissa kuvioista. Samalla kuitenkin on selvää, että hän on aikuinen ihminen, jonka pitäisi pystyä huolehtimaan itse itsestään. Ei kukaan voi elää toisen elämää hänen puolestaan vaikka kuinka haluaisi muuttaa ihmisen elämän jotenkin tasaiseksi, rauhalliseksi, turvalliseksi ja yleisen normin mukaiseksi. Kaiken pitäisi lähteä ihmisestä itsestään. Halusta muuttua.

Tuntuu että elän kahden eri elämän rajamailla. Toinen on tosin kovaa vauhtia muuttumassa todemmaksi kuin edellinen. Silti jokin ääni sisimmässäni huutaa, että sitä viimeistä pistettä ei edelliseen tarinaan ole vielä kirjoitettu. Haluaisin lopettaa tuon luvun elämästäni ja siirtyä uuteen, mutten tiedä miten ja milloin.

Tuulet ovat tyyntymässä, tai ainakin muuttamassa suuntaa. Kylmä pohjoinen viima vaihtuu lämpimiin ja helliin tuuliin. Niille haluaisin antautua jo kokonaan. Se ei vaan vielä tunnu olevan mahdollista.

Unia

Näin unta...

Ensin kuljeskelin tai liu'uin pitkin katuja, etsien asuntoa. Tai en oikeastaan etsien, siellä tiesin että minulla on jo asunto ja hyvä sellainen. Mutta jostain syystä arvostelin vastaani tulevia taloja ja niiden pihoja. "Ei tuo oikein ole sellainen jossa voisin asua, liian outoja ratkaisuja ja piha-aitakin puuttuu."

Seuraavassa hetkessä olinkin yhden asunnon sisällä, asunto tuntui hyvältä vaikka se ei tämä omani ollutkaan. Siellä oli mies, josta välitin paljon. (Taisipa olla tämä uusin tosielämän tuttavuus kasvoiltaan ja olemukseltaan). Tunsin lämpimiä tunteita unessa häntä kohtaan ja halusin olla tuon miehen kanssa.

Yhtäkkiä tämä uneni mies halusi sanojensa mukaan "tehdä testin". Hän muuntautui kauniiksi naiseksi ja myös käyttäytyi jotenkin eritavalla, mielestäni kylmästi ja tunteettomasti. Tunsin itseni hänen rinnallaan mitäänsanomattomaksi ja rumaksi. Mietin että roolit ovat nyt päälaellaan, minunhan se kaunis nainen pitäisi olla. En osannut enää suhtautua tuohon mieheen (naiseen) vaan tunsin ahdistusta ja neuvottomuutta. Unessa mietin, pitäisikö minun siis nyt olla niinkuin mitään ei olisi muuttunut? Onko tämä se testi? Ja näiden mietteiden jälkeen syvää surua siitä, että en kykene jättämään omia tunteitani sivuun ja näyttelemään että pidän tuosta miehestä vaikka hän ei ole enää oma itsensä.

Heräsin ajatukseen, miksi kaikki miehet ja ihmissuhteet lopulta osoittautuvat joksikin muuksi kuin mitä olen heistä/niistä ajatellut? Miksi tässäkin miehessä piti olla joku asia, jota en pystynyt hyväksymään? Olenko liian vaativa?

Mitähän herra Freud sanoisi tästä unesta? En tiedä haluaisinko edes tietää...

Isin tyttö

Kuinka moni muistaa lapsena iloisena suunnitelleensa häitä isänsä tai äitinsä kanssa? Minä muistan julistaneeni isoon ääneen että, "Minä menen ainakin Iskän kanssa naimisiin sitten isona!" Tämä on kuulemani ja lukemani mukaan ihan normaalia lapsen toimintaa. Mutta mistä se sitten kertoo? Psykologia on sitä varmasti selittänyt, mutta pohdinpa tätä asiaa nyt aikuisena oman elämäni ja kokemusteni kautta.

Muistan aina olleeni jotenkin ns. "isin tyttö". Ei niinkään, että äiti olisi koskaan jäänyt mitenkään pienemmäksi tai vähäpätöisemmäksi hahmoksi. Olen lapsesta saakka kunnioittanut ja rakastanut molempia ja mitä suuremmaksi/vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän osaan arvostaa vanhempiani. Isääni arvostan suuresti monestakin syystä, samoin äitiäni. Ja ehkä jollain tasolla etsin jotain sellaista omaankin parisuhteeseeni, mitä heillä on.

Kun mietin omaa elämääni ja parisuhteitani yllätyin kuinka paljon elämäni miehet eroavat siitä, mikä on ollut silloin lapsena miesihanteeni. Oikeastaan heistä on puuttuneet juuri ne piirteet, mitä olen arvostanut isässäni. Olen painottanut taiteellisuutta, karismaa ja jotain tiettyä jännitystä.. ajatus on kai ollut, että olen itse jotenkin boheemi ja tarvitsen toisen samanlaisen rinnalleni. Nyt ymmärrän että tuo ajatus on ollut väärä.

Miksi siinä menikin niin monta vuotta aikaa käsittää tämä yksinkertainen asia. Arvostan miehessä enemmän tasaisuutta, varmuutta, taitoa huolehtia asioista ja ottaa vastuuta. Arvostan myös älyä ja kädentaitoja sekä tietysti sitä hiljaista herkkyyttä jonka voi vaistota. Arvostan siis kaikkea sitä, mitä isäni on. Haluan isin kanssa naimisiin!

Tuon kaiken tiesin jo lapsena, mutta se pääsi vuosien myötä unohtumaan. Kunnes tajusin sen taas. Loppujen lopuksi, minun pitäisi jollain tasolla etsiä isääni noista miehistä. Siis niitä piirteitä joita miehessä arvostan. Ei jännitystä, ei esiintyjiä, ei epävakaita asioita. Vaan sitä mitä todella kaipaan ja arvostan. Ymmärrän myös, että aika joka on kulunut tämän asian tajuamiseen ei ole mennyt hukkaan. Kaikki tämä piti kokea, jotta tuo syvempi ymmärrys olisi tullut.

Ai niin.. tapasin tuossa taannoin ihmisen.. on ihmeellistä miten jossakussa voi olla niin paljon kaikkea sitä mitä isässänikin arvostan. Sitä en vielä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen onnellinen!