Erillisyydestä

Silmäni osuivat aamulla kirjahyllyyni ja käteeni osui Tommy Hellstenin kirja Ihminen tavattavissa. Pitkästä aikaa uppouduin tuon kirjan syövereihin ja muutama pätkä iski erityisesti viimeaikaisiin ajatuksiini ja pohdintoihin.

Oikeastaan alkusysäyksen näihin asioihin ja mietteisiin sain Poikkeavan tavallista elämää -blogista, jota seurailen säännöllisen epäsäännöllisesti. Riippuvuus ja oman identiteetin/riittävyyden ongelma, hyväksymisen taito ja anteeksianto. Isoja asioita joihin ei ehkä koskaan löydy lopullista vastausta. Mielestäni Tommy on kuitenkin osunut johonkin tärkeään omassa kirjassaan:

Mitä on erillisyys?

Erillisyys on tervettä omien rajojen tiedostamista. Se on oman yksinäisyyden positiivista oivaltamista. Se syntyy kun ihminen uskaltaa irrottautua kielteisestä riippuvuudesta ja ottaa vastuun omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Erillisyys on oman yksilöllisyyden arvostamista ja sen näkemistä, että oma elämä täytyy elää itse. Sitä ei voi heittää kenenkään syliin. ...  Erillisyys on vapauttavaa luopumista uhrina olemisesta ja suostumista vastuun ottamisen kipuun ja iloon.

Entä kun erillisyys puuttuu?

... Emme osaa pitää ihmisiä terveen ja riittävän etäisyyden päässä. Tunnemme olevamme vastuussa toisista ihmisistä tavalla, joka ei ole kenellekään hyväksi. Asetumme toisen käytettäväksi oman itsemme kustannuksella. Hylkäämme oman persoonamme, omat tarpeemme ja tunteemme. Suostumme melkein minkälaisiin julmuuksiin tahansa, jotta meitä ei hylätä.

Toisen ihmisen erillisyys vs. oma erillisyys...

Meidän tehtävämme on sietää paitsi oma erillisyytemme, myös toisen erillisyys. Oman erillisyyden sietäminen on sitä, että uskaltaa seistä omilla jaloillaan vaikka tulisi hylätyksi. Vain erillisyytensä sietävä ihminen kykenee luomaan uutta. Se on ulkoisesta turvallisuudesta luopumista ja heittäytymistä sisäiseen turvattomuuteen, jossa ei ole minkäänlaisia takeita onnistuneesta lopputuloksesta. Ihminen, jossa ei tätä sietämiskykyä ole, joutuu hakemaan arvonsa toisilta ihmisiltä. 

Toisen ihmisen erillisyyden sietäminen nousee oman erillisyyden oivaltamisesta. Vain itsenäistynyt ihminen kykenee katsomaan toista riittävän etäisyyden päästä. Itsenäinen ihminen ei tarvitse toista oman arvonsa löytämiseen. Siksi hän ei enää käytä toista omiin tarkoituksiin. Niinpä hän kykenee näkemään toisen sellaisena kuin tämä on. Itsensä kanssa eksyksissä olevalla ei vielä tätä näkökykyä ole. Hän näkee toisen aina itsensä kautta ja se vääristää todellisuutta.

Eli tärkeää on löytää oma erillisyytensä ja pitää huolta itsestään, tunteistaan ja tarpeistaan. Vasta sen jälkeen silmämme avautuvat näkemään toisen ihmisen erillisyys, tarpeet ja tunteet. Emme voi nähdä toisia ihmisiä aidosti ja oikein jos emme ensin näe itseämme sellaisina kuin olemme, omien silmiemme kautta...

 

Totista leikkiä ja hauskaa hassuttelua

Millainen pelien pelaaja sinä olet? Pelaajia taitaa olla niin monen tyyppistä kuin on ihmisiäkin, mutta voisi silti havaita muutaman pääkategorian jos oikein pinnistää. Jotkut sanovat, että se miten suhtautuu leikkimieliseen kisaamiseen ja peleihin kertoo paljon ihmisestä. Minä toivon ettei niin ole.

Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ota mitään pelejä/leikkejä/kisailuja tosissaan. Eivät millään tavalla tai missään suhteessa. He nauttivat pelkästään osallistumisesta ja se, onko ensimmäinen tai viimeinen, hyvä tai huono, ei merkitse heille mitään. Vaikka joku saattaakin myöntää, että onhan se joskus ihan kivaa voittaakin vaikka ilo pelaamisesta onkin yhtä suuri oli se sijoitus mikä tahansa. Suorastaan ärsyttävän lempeää ja välinpitämätöntä. Hyvä häviäjä ja voittaja. Mistä näitä sikiää?

Minä kuulun kategoriaan, "En pelaa koskaan tosissaan, mutta jos en voita niin harmistun ja peliä pitää jatkaa niin kauan kunnes minäkin voitan." Eli vaikka kuulutankin kovaan ääneen, että pelit ja kisat ovat vain hauskaa ajanvietettä porukalla ja osallistumisen ilo on se tärkein asia, haluan kuitenkin kovasti voittaa kun jotain aloitan. Tämä ei niinkään päde liikunnallisiin asioihin, tiedostan sentään että niissä en ole hyvä, joten mitään odotuksia voiton suhteen ei ole. Mutta.. lautapelit.. tulee pitkä ilta lautapelien parissa, jos minä en voita. (tätähän ei julkisesti kovin usein myönnetä, mutta kyllä sen jokainen jossain vaiheessa huomaa)

Minuakin suurempia pelihulluja löytyy. Tiedän sen aivan varmasti. Nämä kaverit ovat innokkaita aina pelaamaan, ja pelaavat tosissaan veren maku suussa. Siitä on hauskuus kaukana. Voitto aiheuttaa suuren egoistisen ja toisia pilkkaavan reaktion ja häviö mahdotonta suuttumusta ja mökötystä. Peli tai leikki ei olekaan pelkkää leikkiä, se on jotakin joka määrittelee hänet ihmisenä joko hyväksi tai huonoksi. Kasvot menee jos ei voita. Varmasti ahdistavaa.

Sääntöhirviöt. Niitäkin on, ja varmasti melkein kaikissa näissä pelityypeissä. Pienimmätkin rikkomukset tai sääntöjen rajatapaukset nostetaan suureen ääneen esille ja vaikka sääntörikkomusta ei olisi tapahtunutkaan siitä riidellään vielä viikkojen päästä. Näitä hirviöitä esiintyy kyllä enimmäkseen veren maku suussa pelaavien keskuudessa. Jokainen tsäänssi pienentää vastustajan pistesaldoa on otettava käyttöön. On se sitten vaikka vaan peli-ilon häirintää turhanpäiväisten riitojen avulla.

Onhan toki sekin ryhmä, joka ei suostu pelaamaan mitään. Selityksiä on monia. "En osaa sääntöjä enkä viitsi alkaa opetella", "Pelaaminen on tylsää/lapsellista, eikö löydy mitään parempaa tekemistä?", "Minä pidän vain yksilöurheilusta/pasianssista." "Mä näyttäisin kuitenkin niin hölmöltä tuossa lajissa...". Ilmeisesti siis jotain pelkoja taustalla, tai sitten vain lapsenmielisyys on kadonnut aikoja sitten jonnekin tuntemattomaan paikkaan.

Minä pidän lautapeleistä ja kaikenlaisista leikeistä tai hassuista kisoista. Siitäkin huolimatta, että haluaisin kovasti voittaa ja aina/usein niin ei käy. Yhdessä hassuttelu on rentouttavaa ja mukavaa. Siinä menee aika kuin siivillä. Olisikohan osasyy tähän "pelihimoon" se, että kasvoin oikeastaan ainoana lapsena ja pelikavereita ei kotoa löytynyt. Kavereita kun ei oikein muutenkaan ollut. Vanhemmat eivät uskaltaneet ostaa lautapelejä, koska pelkäsivät (aiheesta) joutuvansa pelaamaan niitä kanssani. Nyt aikuisena tartun jokaiseen tilaisuuteen pelailla kavereiden kesken.

Koskahan sitä taas pitäisi peli-illan?

Motivaatiokuvia

Jäin koukkuun, ja haluan jakaa tämän koukkuuntumisen kanssanne. Osuin sivustolle, joka on koonnut suuren määrän (epä-)motivaatiokuvia (vai mikä mahtaa olla "oikea" käännös (De)Motivational pictures käsitteelle?). Tekstit ovat kylläkin ehkäpä kaikkea muuta kuin motivoivia.. tai ainakin niissä on se pieni kyynisyyden mauste, joka tekee niistä niin hauskoja. Itse tulen näistä jostain syystä hyvälle mielelle.

 

Rohkeutta kaipaisinkin lisää, vaikka olenkin yrittänyt sitä sisälläni kasvattaa. Joskus tuntuu että onnistunkin, varsinkin viimeisen vuoden aikana on tullut tehtyä paljon asioita jotka ovat vaatineet minulta rohkeutta.. Hyvä minä! Onko nyt siis aika juosta?

Niin, jokainen on oikeastaan yksin koko elämänsä, ja kuitenkaan ei koskaan yksin. Haluan ajatella tämän siis aivan päinvastoin, vaikka kuitenkin samalla tavalla.

 

No näinhän se menee, mutta ainakaan ei mene uhraukset täysin hukkaan... ;)

 

Me ollaan kaikki ainutlaatuisia, niin elämässä kuin täällä "blogimaailmassakin". Siis kaikki. Ja se on hienoa!

 

 

... mitä tähän voi sanoa..