Millainen pelien pelaaja sinä olet? Pelaajia taitaa olla niin monen tyyppistä kuin on ihmisiäkin, mutta voisi silti havaita muutaman pääkategorian jos oikein pinnistää. Jotkut sanovat, että se miten suhtautuu leikkimieliseen kisaamiseen ja peleihin kertoo paljon ihmisestä. Minä toivon ettei niin ole.
Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, jotka eivät ota mitään pelejä/leikkejä/kisailuja tosissaan. Eivät millään tavalla tai missään suhteessa. He nauttivat pelkästään osallistumisesta ja se, onko ensimmäinen tai viimeinen, hyvä tai huono, ei merkitse heille mitään. Vaikka joku saattaakin myöntää, että onhan se joskus ihan kivaa voittaakin vaikka ilo pelaamisesta onkin yhtä suuri oli se sijoitus mikä tahansa. Suorastaan ärsyttävän lempeää ja välinpitämätöntä. Hyvä häviäjä ja voittaja. Mistä näitä sikiää?
Minä kuulun kategoriaan, "En pelaa koskaan tosissaan, mutta jos en voita niin harmistun ja peliä pitää jatkaa niin kauan kunnes minäkin voitan." Eli vaikka kuulutankin kovaan ääneen, että pelit ja kisat ovat vain hauskaa ajanvietettä porukalla ja osallistumisen ilo on se tärkein asia, haluan kuitenkin kovasti voittaa kun jotain aloitan. Tämä ei niinkään päde liikunnallisiin asioihin, tiedostan sentään että niissä en ole hyvä, joten mitään odotuksia voiton suhteen ei ole. Mutta.. lautapelit.. tulee pitkä ilta lautapelien parissa, jos minä en voita. (tätähän ei julkisesti kovin usein myönnetä, mutta kyllä sen jokainen jossain vaiheessa huomaa)
Minuakin suurempia pelihulluja löytyy. Tiedän sen aivan varmasti. Nämä kaverit ovat innokkaita aina pelaamaan, ja pelaavat tosissaan veren maku suussa. Siitä on hauskuus kaukana. Voitto aiheuttaa suuren egoistisen ja toisia pilkkaavan reaktion ja häviö mahdotonta suuttumusta ja mökötystä. Peli tai leikki ei olekaan pelkkää leikkiä, se on jotakin joka määrittelee hänet ihmisenä joko hyväksi tai huonoksi. Kasvot menee jos ei voita. Varmasti ahdistavaa.
Sääntöhirviöt. Niitäkin on, ja varmasti melkein kaikissa näissä pelityypeissä. Pienimmätkin rikkomukset tai sääntöjen rajatapaukset nostetaan suureen ääneen esille ja vaikka sääntörikkomusta ei olisi tapahtunutkaan siitä riidellään vielä viikkojen päästä. Näitä hirviöitä esiintyy kyllä enimmäkseen veren maku suussa pelaavien keskuudessa. Jokainen tsäänssi pienentää vastustajan pistesaldoa on otettava käyttöön. On se sitten vaikka vaan peli-ilon häirintää turhanpäiväisten riitojen avulla.
Onhan toki sekin ryhmä, joka ei suostu pelaamaan mitään. Selityksiä on monia. "En osaa sääntöjä enkä viitsi alkaa opetella", "Pelaaminen on tylsää/lapsellista, eikö löydy mitään parempaa tekemistä?", "Minä pidän vain yksilöurheilusta/pasianssista." "Mä näyttäisin kuitenkin niin hölmöltä tuossa lajissa...". Ilmeisesti siis jotain pelkoja taustalla, tai sitten vain lapsenmielisyys on kadonnut aikoja sitten jonnekin tuntemattomaan paikkaan.
Minä pidän lautapeleistä ja kaikenlaisista leikeistä tai hassuista kisoista. Siitäkin huolimatta, että haluaisin kovasti voittaa ja aina/usein niin ei käy. Yhdessä hassuttelu on rentouttavaa ja mukavaa. Siinä menee aika kuin siivillä. Olisikohan osasyy tähän "pelihimoon" se, että kasvoin oikeastaan ainoana lapsena ja pelikavereita ei kotoa löytynyt. Kavereita kun ei oikein muutenkaan ollut. Vanhemmat eivät uskaltaneet ostaa lautapelejä, koska pelkäsivät (aiheesta) joutuvansa pelaamaan niitä kanssani. Nyt aikuisena tartun jokaiseen tilaisuuteen pelailla kavereiden kesken.
Koskahan sitä taas pitäisi peli-illan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!