torstai 29. lokakuuta 2009

Kullan arvoisille blogeille


Iloitsen tästä tunnustuksesta jonka sain Ritalta hänen blogissaan Arkiterapeutti Kops. Kyllähän tuo lämmittää mieltä ja on mukava tietää, että näitä sepustuksia joku joskus lukeekin.


 


Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin muutamalle blogille joita seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti, ja joista olen löytänyt viisauden siemeniä, ajattelemisen aihetta, iloista mieltä, tai jotka jotenkin ovat mielestäni kullan arvoisia löytöjä.


 Poikkeavan tavallista elämää


 Hetki ennen huomista


Vihertää


Leppoistaminen


 Äijäblogi II


 Tuumailua


 Hellällä palavalla sydämellä


Enkelin silmin


Eihän tässä nyt vielä kaikki ole, mutta listaillaan loput sitten "myöhemmin" (kts. myöhemmin). Aina kun lähtee blogimaailmaan kävelylle, tuntuu löytyvän toinen toistaan mielenkiintoisempia blogeja... kun vain olisi enemmän aikaa tässä elämässä niitä lukea..

lauantai 24. lokakuuta 2009

Yksi pieni sana tekee ihmeitä.


Sain tänään kuulla erikoisen asian. Tai asia ei ollut erikoinen, tai ei ainakaan sellainen minkä pitäisi olla jotenkin vieras tai outo. Mutta harvemmin kuultu se on. Minulta pyydettiin nimittäin anteeksi.


Useita viikkoja, tai saattaa siitä olla jo reilu kuukausi, sitten eräs työtoveri paiskoi ovia ja kiukutteli aivan pienestä ja vähäpätöisestä asiasta. Sai todella päiväni pilalle ja pelästytti minut ja toisen työtoverini suuresti. Sellaista käytöstä en ole aiemmin työtoverin taholta saanut kokea, ja siihen oli vaikea suhtautua oikein mitenkään. Itse tietenkin närkästyin hänen toimistaan ja sanoistaan ja kätkin yliystävällisyyteen ja huomaavaisuuteen oman näreyteni (oletan että se otettiin juuri niinkuin sen olin tarkoittanutkin, piikkinä ja pysäyttäjänä). Mietin jo tuon tapauksen jälkeen, miltä tuntuu tulevaisuudessa taas kohdata töiden merkeissä, sen verran outo fiilis tuosta kohtaamisesta jäi. Ja vaikka ymmärsinkin käytöksen johtuvan ihan jostain muusta kuin tilanteesta missä työskentelimme (kaikilla on joskus huonoja päiviä), mietin vaikuttaako tuo yksi kokemus yhteistyöhömme jatkossa.


Tänään sitten viimein sattui yhteinen työtilanne ja kun tämän huomasin, päätin että olen niinkuin "en oliskaan". Eli mitä sitä vanhoja muistelemaan, toimin niinkuin aina ennenkin. Suureksi yllätyksekseni työtoverini ottikin taannoisen räjähtämisensä puheeksi ja pyysi vilpittömästi anteeksi. Kertoi että silloin oli huono päivä monessa mielessä, niin töissä kuin henkilökohtaisessa elämässäkin, ja tuo sitten vaikutti hänen käytökseensä. Sovimme että tuo päivä unohdetaan ja jatketaan hyvillä mielin yhteisiä töitä.


Tuli hyvä olo. Ja samalla mietin, kuinka usein sitä ihmiset rohkaistuvat pyytämään anteeksi omia sanojaan tai tekojaan kun on ollut huono päivä. Ne nimittäin kuitenkin jäävät jonnekin taustalle häiritsemään sosiaalista elämää. Sillä vaikka kuinka olinkin ehtinyt unohtaa menneet, ne palasivat elävästi mieleeni heti kun tuon ihmisen taas tapasin. Anteeksipyyntö puhdisti todella ilmaa molempien osalta.


Kuinkahan usein sitä on itse tajunnut pyytää anteeksi jos on mörköillyt kun on sattunut itselle normaalia pilvisempi päivä?


 

perjantai 23. lokakuuta 2009

Myöhemmin...


Toisinaan sitä huomaa lykkäävänsä "huomiseen" asioita joita voisi helposti hoitaa heti. Sitä stressaa ja murehtii tekemättömistä pikkujutuista saamatta kuitenkaan niitä tehtyä. Aina tuntuu olevan jotain tähdellisempää ja kiireellisempää asiaa. Sitten kun viimein saa pitkään mielessä pyörineen asian hoidettua, nousee mieleen ihmetys siitä, miksi ei ole jo aikaisemmin sitä hoitanut.


Viimeisin mieltä painanut tekemätön asia on itselläni ollut niinkin helposti hoidettavissa ollut juttu kuin kirjaston lainakirjojen palautus/uusiminen. Kirjat ovat nyt kaksi viikkoa myöhässä ja asia on vaivannut mieltä vähintäänkin yhtä kauan. En voi ymmärtää mikä tuosta pienestä tehtävästä tekee niin vaikean. Olisi pieni vaiva etsiä nettitunnukset kirjastoon ja uusia lainat siellä, tai ottaa ne laukkuun mukaan töihin lähtiessä ja kipaista kirjastoon jossain välissä. Mutta ei, se ei tunnu sittenkään olevan niin helppoa. Asia joko unohtuu, tai sitä lykkää myöhempään ajankohtaan. Lainat ovat siis edelleen myöhässä...


Toisia on aina helppo neuvoa näissä asioissa. Itsekin olen useampaa otteeseen jakanut viisautta kavereille sanoen, "äkkiähän tuo olisi hoidettu, senkun menet ja teet!". Ilmeisesti tässä kohdassa pätee sanonta: Ne jotka ei osaa, opettaa. Tiedän siis käytännössä, kuinka pitäisi toimia, mutten saa itsestäni irti toimia tiedon mukaan.


Pienet huolet ja murheet olisi siis helppo poistaa elämästä kun tarttuisi toimeen heti. Mitä pidempään asioita lykkää, sitä isompi peikko niistä tulee. Päivä päivältä tuntuu aina vaan vaikeammalta hoitaa asiat kuntoon. Tehtävä kasvaa mielessä ajan kuluessa. Ja ainakin tässä laina-asiassa, joka itselläni on hoitamatta, seuraukset (sakot) kasvavat päivien myötä.


Olen saamaton nahjus! Mutta miksi? Miksi me olemme tällaisia? Vai väittääkö joku, ettei koskaan lykkää mitään, minkä voisi hoitaa tänään, huomiseen?