Viikonlopun aikana sain kuunnella monia mielenkiintoisia keskusteluita ja luentoja, moni asia jäi tuonne pääkoppaani muhimaan, mutta päälimmäisenä silti ajatuksissa pyörii oman elämän muutokset ja eräänlainen pysähtynyt tila ennen varsinaista myrskyä.
En kuitenkaan halua käyttää tätä aamua omassa itsessäni velloen, vaan annan ajatukseni hyvälle ystävälleni. Minulla on huoli ystävästäni ja hänen jaksamisestaan, toivon että pystyisin pitelemään häntä jollain lailla pinnan yläpuolella. Kannattelemaan.
Joskus, tai itseasiassa aika usein, tuntuu siltä että ongelmat tai surut keräävät ympärilleen lisää murhetta, niin kauan kunnes padot murtuvat. Ja kun vihdoin päästään siihen vaiheeseen, että taakka tuntuu jo ylitsepääsemättömältä, alkavat jo pienimmätkin elämän vastoinkäymiset tai pikkuiset esteet tuntua valtavilta muureilta joita ei voi läpäistä ja ylittää. Lopulliseen murtumiseen ei tarvita mitään suurta kriisiä, sen voi aiheuttaa jo toisen ihmisen harkitsematon sana tai myöhemmin aiheettomaksi osoittautuva pelästys.
Yhtäkkiä huomaakin kaiken sisälleen padotun pääsevän valloilleen. Monen vuoden ajaltakin. Se ikäänkuin ryöpsähtää kaikki kerralla päälle, niin että jopa hengittäminen tuntuu vaikealta.
Vaikka tuo padon murtuminen tuntuu pahalta ja tuntuu murskaavan ihmisen, on se lopulta välttämätön asia. Se on kai ainoa keino selviytyä ja saada asiat käsiteltyä. Ehkä vasta myrskyn jälkeen voi nauttia elämästä ja löytää siitä iloa. Sisälle piilotetut surut ja ongelmat eivät katoa ilman tuota murtumista, vaikka ne unohduksissa hetken olisivatkin. Ennenkuin voi rakentaa, täytyy repiä rikki.
Mitä voi ystävä tässä tilanteessa tehdä?
Itse ajattelin vain kulkea rinnalla, olla lähellä ja valmiina kannattelemaan jos/kun jalat eivät enää tunnu kantavan. Silloin kun mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä... silloin ystävää tarvitaan eniten.
Päässäni on soinut jo päiviä Juha Tapion kappale Kelpaat Kelle Vaan. Se kuvaa hyvin ajatuksiani tällähetkellä.
...Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!