torstai 16. syyskuuta 2010

Anna, niin paljon saat.


Antaja itsekin saa. Tämän olen tullut huomanneeksi viimepäivinä. Miksi sitä on kuitenkin joskus vaikea muistaa? Sattumalta silmiini osui hyvä kirjoitus tähän liittyen kun lueskelin Tekoja-lehteä. Siinä on kiteytetty pieneen tekstiin paljon ajatusta ja viisautta.


" Odotan toiselta ihmiseltä kohtuuttoman paljon. Kuvittelen, että hänellä on, mistä antaa. Sitten petyn, kun saankin vain kouranpohjallisen. Ensimmäisenä minulla on aina mielessä oma saaminen. Joskus se menee niin kohtuuttomuuksiin, että loukkaannun, kun toinen määrittää rajan ja on kiinnostunut myös muista.


Itse olen vastineeksi tarkka omastani. Lajittelen ihmiset ja haen yhteyttä vain niihin, jotka ovat mielestäni sen arvoisia. selittelen antamattomuuttani kiireellä ja väsymyksellä. Yhtä helppoa on kätkeytyä liian korkealle asettamansa riman taakse: Tekisinhän minä, kun olisi taitoa. Kutsuisin kylään, jos olisi isompi asunto ja jaksaisin laittaa ruokaa.


Ja kuitenkin jokainen tietää tämän: elämän kauneimpia lahjoja ovat ne, joissa on saanut tuntea ansiotonta, yllättävää ystävyyttä. Yhtäkkiä joku on antanut sylinsä täydeltä, kysymättä mitään vastineeksi. Sellaista ei unohda koskaan. Ihmeellisintä on sellaisella hetkellä huomata: antaja itsekin saa. Ihmekö, jos häneltä riittää. Omansa varjeleminen on sen sijaan helpoin keino jäädä kokonaan ilman."   - Kaisa Raittila -


Opettelen siis antamaan aikaa, iloa ja hyvää mieltä. Jakamaan omastani. Samalla saan myös itse paljon. Kun malttaisi vain välillä pysähtyä ja huomata ympärillään muut ihmiset, voisi olla helpompaa nähdä myös tilanteet, joissa voisi antaa sitä yllättävää ystävyyttä. Silloin tulee tehneeksi sen ihmeellisen "taikatempun", antaessaan vähän, saa vastineeksi paljon enemmän!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!