Yhteistyöllä se hoituu, usein sanotaan. Ja varmasti tämä pitää paikkansa, yhteistyössä on paljon voimaa. Mutta miksi yhdessä toimiminen ja asioiden hoitaminen saattaa joskus olla niin vaikeaa? Usein tuntuu siltä, että yhteisissä asioissa suurin vastuu ja työ jää kuitenkin aina yhdelle ihmiselle.
Viimeksi tänään kuuntelin erään läheisen ihmisen kertomusta siitä, kuinka he hoitavat yhdessä siskonsa kanssa sairasta äitiään ja dementoitunutta isäänsä. Ei ole helppoa, ei varsinkaan kun molemmat ovat vielä tiiviisti työelämässä. Toinen siskoista asuu sentään samassa kaupungissa kuin vanhempansa ja tämä kertojakin alle 50km päässä. Ei siis kovin mahdottoman matkan päässä. Tosin, lähempänä asuva on juuri itsekin toipumassa leikkauksesta, eikä aina pysty auttamaan jokapäiväisissä arkisissa asioissa. Toinen siskoista on myös jollain tavalla herkempi, ja välttää tilanteita joissa joutuisi liian usein näkemään isänsä kyyneleisiä silmiä. Tämä toinen siskoista (jonka kanssa olen keskustellut) uupuu töidensä, vanhempiensä ja tuon välimatkan takia joutuessaan ajelemaan sitä useamman kerran päivässä milloin mitäkin asiaa toimittaen. Kokee siis tekevänsä enemmän, ja turhautuu.
Itsekin koin jotain vastaavaa tässä taannoin. Ja yllätys yllätys, veljeni kanssa. Meidän piti yhdessä perheidemme kanssa koota valokuva/muisto/vinkki-kirja äidille. Kirjaan oli tarkoitus saada kertomuksia äidin lapsuuden ystäviltä, työkavereilta, sukulaisilta jne. Lupasin ottaa ensimmäisen vuoron kokoamistyössä. Kun olin kierrättänyt kirjaa sukulaisilla ja soitellut äidin vanhoille työkavereille tarinoita keräten, jätin kirjan veljelleni, joka lupasi jatkaa siitä mihin jäin. Eivät sitten kuitenkaan työkiireiden takia ehtineet sitä työtä jatkaa. Veljeni ei saanut kirjoitettua lausettakaan omasta äidistään tuohon kirjaan... suututti ja harmitti. Itse tunsin kuitenkin tärkeäksi sen että tuo työ saataisi valmiiksi, sillä se oli syntymäpäivälahjaksi tarkoitettu. Niinpä koostin sitä lopulta isän kanssa kaiken vapaa-aikani.
Miksi se niin usein on niin, että kun luvataan yhdessä huolehtia jostain, käy loppujen lopuksi niin että asia jää pääpainoltaan yhden ihmisen hartioille. Muille riittää, että joku kokee vastuunsa ja huolehtii että kaikki tarvittava tehdään. Ja vastuunkantajaksi jää se, joka kokee yhteisen asian tärkeäksi, välittää siitä tuleeko valmista vai ei.
Onkohan tämä se suurin syy siihen, miksi suvun sisällä niin usein tapahtuu välirikkoja? Tosin, oma suuttumukseni on jo lientynyt, mutta voisin kuvitella että harmistus kasvaisi eksponentiaalisesti jos vastaavaa tapahtuisi jatkuvasti ja päivästä toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!