Aamu alkoi vähän surullisissa merkeissä. Ystävä peruutti viimehetkellä vierailunsa, harvoin nähdään ja kovasti odotin tapaamista, mutta eihän sille minkään voi ettei pääsekään. Pari kyyneltä tirautin ja fiilis jäi jotenkin surulliseksi pitkäksi aikaa.
Välillä tuntuu raskaalta tämä oma herkkyys näissä ystävyyteen liittyvissä asioissa. Minun on vaikea pyytää ketään mihinkään, sillä pelkään kieltävää vastausta. Pelkään sitä pettymystä ja hylkäämisen tunnetta. Ja tämä herkkyys on varmaankin suurelta osalta lapsuuden suruista johtuvaa. Olin silloin koulukiusattu ja muistan itkeneeni itseni uneen kun "minulla ei ole yhtään ystävää..".
No, nyt aikuisena toki ymmärrän, että onhan niitä ystäviä vaikka ei aina nähdäkään. Joskus vain aikataulut ei natsaa ja on muuta menoa. Ei se tarkoita sitä, etteikö minusta pidettäisi tai minua hyväksyttäisi.
Piristystä päivään on tuonut tieto siitä, että muutama muu ystävä pääsee kanssani iltaa viettämään kuitenkin. Ja hyvä musiikki saa aina hyvälle mielelle, joten stereot on harvinaisen kovalla käytöllä.
Lisäksi törmäsin erääseen tarinaan viulistista, joka soitti metroasemalla. Tässä onkin tärkeä sanoma kaikille. Lukekaapa!
(http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=76371&ref=nf)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!