Sairastamista

Loppukesä on ollut yhtä sairastamista. Ei oikein kesäfiilis pääse pinnalle, kun saa kipuilla ja ravata vastaanotolla, se siitä kesälaitumille kirmailusta.



Se vanha vainooja pääsi jälleen niskan päälle. Vaikka kuinka uskoin ja toivoin, että saisin olla vaivalta rauhassa ainakin vuoden tai jopa kaksi, niin toisin kävi. Bartholinin rauhanen, tai itseasiassa kysta, ärtyi vain kolmen kuukauden tauon jälkeen. Kun sairaalassa sanottiin toukokuisen operaation jälkeen että vaiva voi kyllä uusia, en ajatellut että se sitä tekisi vuoden sisällä. Vaan sen se teki.



Tällä kertaa olin vielä nopeampi hakeutumaan hoitoon. Heti kun ensimmäiset oireet painoivat päälle hakeuduin lääkärille, joka sitten määräsikin antibiootin. Kivut kasvoivat yllättävän nopeasti, jo seuraavana aamuna ryntäsin päivystykseen vaatimaan puhkaisua. Pienen suostuttelun jälkeen sinne pääsinkin. Sanoivat ensin että, "ei se lääkekuuri ole vielä ehtinyt auttaa, jos tulisit parin päivän päästä jos vaiva ei helpota." Kun tarpeeksi kauan vakuuttelin, että tiedän miten tämä etenee sillä viimekerrasta on niin vähän aikaa, pääsin lääkärin pakeille. Paise puhkaistiin neulalla ja märkää sieltä tuli järjetön määrä. Eipä ole ihme, että tekee kipeää!



Turhautuminen tässä jo iskee. Eihän se voi olla niin, että saan muutaman kuukauden välein tuosta vaivasta kärsiä ja juosta lääkärillä! Vaiva on erittäin epämiellyttävä silloinkin, kun se ei ole varsinaisesti kipeä. Ja vaikuttaahan tuo jo melkotavalla parisuhteen intiimimpään puoleen - rajoittaa kovasti ja paljon.



Ilmeisesti minun pitäisi jotenkin päästä operaatioon, jossa poistettaisi tuo kysta. Sen voi kuuleman mukaan tehdä, kun tulehdus rauhoittuu... Nyt vaan tuntuu siltä, että vaikka paise on puhkaistu ja antibiootti päällä, ei se ikävän tuntuinen patti katoakaan niinkuin keväällä. Pelko hakkaa takaraivossa, mitä jos se pian taas alkaa paisumaan.



Pääseekö tästä vaivasta ikinä eroon?