Löysin vanhan päiväkirjani. Sellaisen joka kertoo erään nuoren naisen elämästä eron jälkeen. Lueskelin sitä lähes transsissa. Olenko tuo kirjoittaja minä? Onko tuo ollut minun elämää? Miten se voi tuntua nyt niin kovin kaukaiselta?
Päiväkirjaa kirjoittava nainen paljastaa yllättävän paljon itsestään teksteissään. Ja toki se onkin päiväkirjojen tarkoitus, että voi kirjoittaa avoimesti kaikista ajatuksistaan. Mutta veikkaanpa, ettei kirjoittaja tiennyt silloin että tämä lukija lukee tekstistä enemmän kuin mitä siihen on kirjoitettu.
Vanhan päiväkirjan lukeminen on todellinen oppimiskokemus. Opin itsestäni ja elämästäni - en ehkä siitä, mitä se on nyt, vaan siitä mitä se on ollut. Aika avaa tekstiä, ja näen selvemmin asioita, jotka silloin olivat minulta piilossa.
Ja lisäksi huomaan, ettei elämäni ole ollut tylsää... tuosta elämästä saisi vaikka pienen tv-sarjan. Oikeastaan uskomatonta, että sitä on silloin(kin) toisinaan ajatellut, että elämä on aina jossain muualla. Elämä on tässä ja nyt. Ainakin silloin. Ainakin sen ikäisenä ja siinä elämäntilanteessa.
Ja onhan se nytkin.
Melkein harmittaa, että lopetin sellaisen varsinaisen "oikean" päiväkirjan kirjoittamisen syyskuussa 2006. Nyt kun tarkemmin mietin, niin päiväkirjan jälkeisiinkin vuosiin on mahtunut monenlaista. Sellaistakin josta haluaisin omia sen hetkisiä ajatuksia lukea nyt myöhemmin. On mielenkiintoista saada tutustua itseensä.
Mukavaa, kun vaihdoit blogisi alustan. Nyt minäkin pääsen taas lukemaan postauksiasi. Melkein vuoteen edellisen blogisi sivut eivät jostain syystä suostuneet koneellani aukeamaan.
VastaaPoistaNo jopas, ongelmia on siis ollut paljon pidempään vuodatuksen kanssa kuin olin tietoinenkaan. Vaihdoin heti tänne, kun huomasin että blogin siirtäminen kokonaisuudessaan oli mahdollista, onneksi :)
VastaaPoistaKirjoitin päiväkirjaa masennuksen vuosina. Kun pääsin yli, en moneen vuoteen uskaltanut lukea kirjoituksiani, ettei ikävä tunnetila palautuisi.
VastaaPoistaSitten tuli aika jolloin kävin kaikki läpi. Tunsin tunteet, mutta en enää mennyt niihin mukaan. Hävitin kaikki kirjoitukseni, ehkä lähinnä siksi, ettei kukaan läheisistäni niitä lukisi.
Kirjoittaminen oli terapiaa silloin ja teki tehtävänsä.