Ilman luottamusta on moni asia elämässä vaikeaa. Ja erityisesti ihmissuhteissa. Oletusarvo itselläni on aina ollut se, että toiseen pitää voida luottaa. Mutta mitä tapahtuu kun sen luottamuksen menettää?
Parisuhteeni alussa muistan kuulleeni ystävältäni varoituksen sanan, "oletko sä varma että voit luottaa?". Tuo varoitus ei perustunut tietämykseen, vaan eräänlaiseen oletukseen ammattiin ja ehkä ulkonäköön perustuen. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että näihin ei voi epäluottamustaankaan perustaa. Tein päätöksen luottaa.
Toisinaan oli hetkiä, jolloin epäilin oliko toinen sittenkään luottamukseni arvoinen. Kun välittää toisesta ja kaipaa toisen ihmisen rakkautta, voi epävarmuus välillä nostaa päätään. En kuitenkaan antanut sen päästä kunnolla valloilleen, sillä mitään aihetta siihen ei ollut. Ja olin jollain tavalla ylpeä siitä, että pystyin luottamaan toiseen ihmiseen.
Myöhemmin selvisi, että oli aikoja jolloin toinen ihminen ei ollutkaan luottamukseni arvoinen. Ja vaikka hyvin se johtuu ainakin suurimmaksi osaksi tänä keväänä diagnosoidusta bipolariasta ja sen maniakausista, ei luottamukseni tuohon ihmiseen ollut enää entisensä. Vaikka halusinkin uskoa, että nyt kun pahin on ohi ja lääkkeet tuntuvat jotenkin toimivan, en silti koskaan enää voinut olla varma siitä voinko luottaa.
Se on ikävä tunne. Ja se etsii varmistusta jatkuvasti. Jokin pieni ääni sisälläni halusi faktaa siitä että kaikki on hyvin, että toinen on luottamukseni (sen pienen ja rakenteilla olevan) arvoinen.
Tuo epäluottamuksen mörkö sai minut tekemään asian, jota en ikinä kuvitellut pystyväni tekemään. Avasin puolisoni kännykän tekstiviestiosion salaa. Epäluottamusta siis pahimmillaan. Halusin kai saada varmistuksen siitä, että mitään ikävää ei selkäni takana ole tapahtumassa. Tai kenties vaistosin jotain? Mitään varmistusta en saanut, ainoastaan lisää aineksia epäluottamukseen. Nyt en tiedä olenko pahoillani tästä kirjesalaisuuden rikkomisesta vai en... Tunteet ovat muutenkin ristiriitaiset. Voinko edes aloittaa keskustelua asiasta? Haluanko tunnustaa itsekin tehneeni väärin? Myös minä petin luottamuksen.
Luottamus on ihmeellinen asia. Joskus (täydellisessä maailmassa) luottamus synnyttää luotettavuutta. Haluan uskoa, että jos kokee toisen ihmisen luottavan sinuun, haluat osoittaa olevasi luottamuksen arvoinen. Ja toisaalta, jos taas koet että sinuun ei luoteta, voit ajatella "mitä väliä sillä edes on mitä teen". Epäluottamus siis synnyttää epäluotettavuutta.
Valitettavasti on myös niin, että usein luottamusta käytetään hyväksi. Se on mielestäni yksi suurimmista rikoksista ihmistä kohtaan.
On ikävä tunne kun luottamus murtuu ja hajoaa pieninä paloina pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!