Paljonko on liikaa?

Liika on aina liikaa. Ei makeaa mahan täydeltä. Erittäin paljon liikaa on juuri sopivasti. Kaikkea saa olla, muttei liikaa... Jos ei ole liikaa, on liian vähän.

Mikä se liika sitten on? Enemmän kuin tarpeeksi? Ehkei kuitenkaan... Vai olisiko se häiritsevän paljon? Mutta kenen mielestä häiritsevän paljon? Riittääkö jos naapurin mielestä on häiritsevän paljon, mutta toisen naapurin mielestä ei?

Toiset pitää vähemmästä, toiset enemmästä ja toiset ei pidä lainkaan. Jo pienikin määrä voi olla liikaa tai vastaavasti suurikaan määrä ei ole tarpeeksi. Taitaa olla taas yksi näitä sanoja joita ei voi yhdellä lauseella määritellä.

Liika on aina suhteessa sanojaan. Jos minä sanon, että nyt on liikaa talvea yhdelle vuodelle, niin se on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni. Joku toinen voi ajatella, että sitä on ihan tarpeeksi tai jopa liian vähän. Tässä talviasiassa olen kuitenkin järkkymätön. Lunta on liikaa, pakkasta on liikaa ja harmistuksen aiheita ihan liikaa. Kun normaali elämä hankaloituu suhteettoman paljon, on silloin jotain ylimääräistä liikaa.. ja liika on aina liikaa!

En tullut hullua hurskaammaksi tässä asiassa, mutta sainpahan purettua.

Läskillä lukutaitoa

Kuulin jokunen viikko sitten kampanjasta, jolla tuetaan Nepalin lasten koulutusta vähän erilaisella tavalla kuin ennen. Tässä hieno tapa auttaa lähimmäisiään (eli toista ihmistä jossain päin maailmaa, jolla ei ole elämässä ihan samoja mahdollisuuksia kuin itsellä).

Suomalaisen yksityishenkilön aloitteesta Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) koordinoi keväällä 2010 kansallisen laihdutuskampanjan, jossa kyseinen yksityishenkilö ”ostaa Suomessa vakinaisesti asuvien henkilöiden läskiä 15 €/kg” Nepalissa tapahtuvan opettajankoulutuksen hyväksi. Kampanjaan saavat osallistua vain täysi-ikäiset henkilöt. Ihannepainon alarajan alittavia kiloja ei lasketa mukaan.

Kampanjan taustahenkilö sitoutuu lunastamaan laihdutuskiloja enintään 10 miljoonalla eurolla. Lunastus tapahtuu vuoden 2010 aikana. Suomi on tukenut pitkään Nepalin opetussektoria. Ulkoasiainministeriö valvoo, että rahat menevät oikeaan kohteeseen ja seuraa niiden käyttöä. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos.


Suomalaiset voivat nyt siis karistaa kilojaan hyvän asian puolesta. Idea on mielestäni mainio! Tässä lyödään tavallaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yritetään ulkomaisen kohteen lisäksi vaikuttaa myös suomalaisten hyvinvointiin.

Nepalissa ylipaino tuskin on ongelma, kun taas meillä täällä länsimaissa ylipainosta on kehittymässä (tai on jo kehittynyt) yksi pahimpia ongelmia. Tavallaan voi ajatella, että lähetämme meidän "ylimääräistä hyvinvointia" sinne, missä sitä tarvitaan. Ehkäpä se, että laihduttamisesta koituu konkreettista hyötyä jollekin muullekin kuin itselle, kannustaa tiputtamaan kiloja. Näin ainakin haluan toivoa.

Kampanja on saanut myös paljon kritiikkiä, tai oikeastaan suomen ev.lut. kirkko on saanut paljon kritiikkiä osallistumisestaan kampanjaan. Punnistuspisteethän ovat seurakuntien järjestämiä. Yksi suurin kritiikin aihe on se, että kirkko näin tukee "ulkoisia arvoja", eli antaa viestiä siitä, että  laihuus on jotain mihin pitää pyrkiä. Sanotaan, että tämä viestii vain laihojen ihmisten olevan arvokkaita.

Itse en näe asiaa niin. Mielestäni tässä tuetaan terveyttä ja jokaisen ihmisen hyvinvointia. Ei ole kysymys ulkonäöstä tai ihmisarvosta. Tuntuu kummalliselta, että jollekin tulee edes mieleen jotain negatiivisia puolia tästä kampanjasta. Toki kirkko nyt aina saa kritiikkiä, teki se mitä vain. Tuntuu että asioita katsotaan tietynlaisten silmälasien läpi kun on kyseessä asia joka jotenkin liittyy kirkkoon.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan: Tee hyvää itsellesi, niin teet hyvää muille! Voiko auttaminen olla enää mukavampaa?

Urheiluhullu

Kun omat pärjää, silloin pärjäävät kaikki suomalaiset. Kun omat ei pärjää, on vika pelaajissa. eikös se näin mene? Pelejä seuratessa, sitä elää välillä niin kovasti tunnelmissa mukana, että tuntuu kuin voisi itse jotenkin vaikuttaa pelin lopputulokseen. Voittaessakin osa kunniasta tuntuu kuuluvan myös itselle, ollaanhan kaikki samassa veneessä ja meitä yhdistää sama kotimaa.

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, joka ei noin yleensä seuraa urheilua paljoakaan. Kaikki liigat ja cupit jäävät näkemättä. Mutta kun kyse on maailmanmestaruuksista tai olympialaisista, tulee se tunne, että jotenkin pitäisi nyt jännätä koko Suomen puolesta. Ja kyllä sitä silloin elääkin tunnelmissa mukana välillä ehkä vähän liikaakin. Istun TV:n ääressä ja huudan... pettymys on karvas, kun ei pärjätä ja menestys saa kyyneleet silmäkulmaan.

Kunnia menee kuitenkin aina sinne, minne se kuuluu. Työn tekevät ammattilaiset, en minä huutoineni tai taikauskoineni. (Suomihan pärjää paremmin kun pelaa valkeassa pelipaidassa jne..) Silti on välillä vaikeaa tunnustaa sitä tosiseikkaa, että paras voittakoon. Välillä toivoisi, että "omat" saisivat onnenkantamoisia, että Onnetar suosisi. Kun katselee asioita omien sinivalkoisten lasien läpi, näyttää välillä, että muut kokevat onnea kun taas omat saavat taistella saadakseen menestystä.

Urheiluhulluus on mukavaa tiettyyn rajaan asti. Kun omien kannatus nousee siihen pisteeseen asti, että fanien täytyy jotenkin konkreettisesti taistella toisia faneja vastaan, ollaan menty sen terveen kannustuksen yli. Kun peli muuttuu joksikin muuksi kuin peliksi ja urheiluksi, ja leikki on kaukana, myös hauskuus loppuu.

Kannustakaamme siis, mutta sellaisella nautittavalla ja terveellä tavalla! Jos joskus äänihuulet vähän kärsiikin välillä petytään, niin loppujen lopuksi on aina hyvä muistaa että kyse on vain pelistä. Urheilu on urheilua, ei totista totta. Myös vastapuolella on vain ihmisiä.

Hyvä Suomi!

 

Loma-ajatuksia

Loma on joskus ihmeellinen juttu. Sitä odottaa kuin kuuta nousevaa, varsinkin jos työssä tuntuu olevan erityisen raskas putki päällä. Kun loma sitten saapuu, on outo tunne siitä, että "nyt pitäisi lomailla oikein kunnolla". Pitäisi tehdä kaikkea sitä, mitä muuten ei ehdi, pitäisi ehkäpä reissata, pitäisi laittaa koti kuntoon ja pitäisi samalla myös levätä niin että jaksaa taas tehdä tehokkaasti töitä loman jälkeen.

Pitäisi. Sana joka jo itsessään aiheuttaa näppylöitä. Tai ainakin stressiä. Oikeastaan, lomallahan ei "pitäisi" tehdä mitään. Saa tehdä, voi tehdä, on mahdollisuus tehdä tai olla tekemättä. Loma olisi varmasti hyvä viettää juuri sillä tavalla kuin itsestä parhaimmalta tuntuu.

Miksi sitten koen ahdistusta siitä, etten tee mitään? Kun tapaan ihmisiä (sitäkin pitäisi lomalla tehdä, kun muuten ei ehdi), niin usein ensimmäinen kysymys on: Mitäs oot meinannut lomalla nyt sitten tehdä, oletko menossa jonnekin reissuun? Tunnen melkein huonoa omaatuntoa siitä, että joudun vastaamaan: En tee mitään, olen vaan... Ei ole mitään suunnitelmia.

Vielä on lomaa jäljellä, ja suuri suunnitelmani on tarkistaa työjutut hyvissä ajoin ennen loman loppumista, ja näin estää mahdollisen loman jälkeisen työstressin syntyminen. Monessa työssä on varmaan mahdollista palata lomalta vasta kun työt varsinaisesti alkavat. Omassa työssäni olen huomannut sen lähes mahdottomaksi. On pakko valmistautua töihin palaamiseen jo etukäteen. Ensimmäisenä työpäivänä saattaa kalenterissa olla tapahtumia, joihin ei vain voi mennä valmistautumatta, tai tietämättä mitä siellä tapahtuu, mitä minun pitää tehdä ja suorittaa. Ilmeisesti tämä tosiaan on kutsumusammatti...

Työasiat pyörivät päässä lomallakin, mutta eritavalla. Tuntuu siltä, että lomalla on vihdoinkin aikaa pyöritellä montaa ideaa ja asiaa päässään. Se, että pääsisi töistä lomallakin eroon, vaatisi vähintäänkin kuukauden lomaa.. no, kesällä sitten! Aion silti nautti tästä lyhyestäkin lomasta, ja olen nauttinutkin. Saa vain olla ja elellä ilman aikatauluja. Herätä aikaisin, ja lorvailla koko päivän.

Ehkäpä ensiviikolla kunnostaudun lomailemisessa, ja sovin muutaman tapaamisen ystävien kanssa. Ensimmäiset päivät kun ovat menneet vain "kuntoutumiseen". Ja jospa nyt saisi vietettyä hiukan yhteistä aikaa kullan kanssa, tehdä pieni päiväreissu tai vain puuhastella yhdessä kotona. Eikö siinä ole lomailua tarpeeksi?

Jännä juttu, että sitä stressaa asiasta, josta ei todellakaan pitäisi stressata. Vaan nyt jätän stressaamisen ja keskityn stressittömyyteen! Tai oikeammin, en keskity stressiin lainkaan.

Talo unissani

Pidetäänpä tätä blogia välillä unipäiväkirjana (tai "-yökirjana"), sillä näin viimeyönä erittäin todentuntuisen unen, enkä halua unohtaa sitä heti. Näen muutenkin paljon unia, hyvin yksityiskohtaisiakin, mutta kaikki tapahtumat ja yksityiskohdat tuppaavat unohtua ihan liian nopeasti jollen heti kirjoita niitä ylös tai kerro kullalle aamukahvilla (jos muistan tapahtumat edes sinne aamukahville asti).

Viimeyönä oli minulla kesä. Olin ostanut siippani kanssa vanhan ison omakotitalon ilmeisesti jo aikaa sitten. Jostain syystä emme vielä asuneet siellä, oli kai vähän remontti kesken, tai jostain muusta syystä muutto oli jäänyt. Käyskentelin unessani tuossa talossa. Ihailin maisemaa, joka avautui isoista ikkunoista. Näkyi vettä, puutarhoja, ja talo oli selkeästi pienen mäen päällä. Rakastamiani erkkereitä oli talossa useampikin, ja ne olivat suuria. Oli avaraa ja valoisaa, vanhan talon tuntua. Ihanaa.

Kaiken tuon ihanuuden keskellä talossa oli kuitenkin salaisuus. Yläkerrassa. Pelkäsin yläkertaa ja siellä elelevää salaisuutta. Unessani mietinkin, voinko ikinä asua tuossa talossa ilman pelkoa. Jossain vaiheessa tuo pelko konkretisoitui joksikin olennoksi tai haamuksi. Mietin, voisiko sen karkoittaa talosta, sillä talo itsessään oli niin mahtava. Toisaalta, huomasin jo miettiväni, että kenties se olio ei olekaan paha, ehkä sen kanssa voisi elää sopusoinnussa saman katon alla.

Viimeisenä muistan miettineeni, että talo on ihanteellinen myös ystävien kutsumiseen. Voisin kutsua isommankin porukan kokoon vaikka koko viikonlopuksi, sillä tilaa on! Ainoa huoleni oli tuo yläkerran salainen olio. Voinko sittenkään kutsua, pelotteleeko se ystäväni, tai ehkäpä ystäväni eivät ymmärrä että se ei olekaan paha...

Mitä tuo uni sitten voisi tarkoittaa? Usein olen lukenut, että unessa talo kuvaa omaa sisintä. Kaikki tuntuisi siis olevan sisäisesti kunnossa, lukuunottamatta jotakin pientä pelottavaa salaisuutta. Mikähän salaisuus minulla alitajunnassa piilee? Tulee jotenkin mieleen eiliset kirjoitukseni heikkoudesta ja vahvuudesta. Onko vielä jokin heikkous jota itsepintaisesti suojelen ja piilottelen? Tuo heikkous kummittelee piilotajunnassani ja saa minut miettimään, olenko kelvollinen edes ystävilleni tuon heikkouden takia...? No toisaalta, ehkäpä vain haaveilen vanhasta, avarasta, veden äärellä olevasta kauniista puutalosta, mutta pelkään ettei minulla ole koskaan mahdollisuutta asua sellaisessa.

Toisinaan unet eivät tarkoita mitään, mutta mielestäni toisinaan ne voivat tuoda omasta sisimmästä esille asioita, jotka eivät muuten pääse esille. Aivot työstävät päivien mittaan keräämänsä rojut ja aarteet erilleen. Aarteista koostuu oivalluksia, romut lasketaan menemään. Molemmat tuotokset kulkeutuvat uniin. Näin itse ajattelen. Kuka sitten tietää, milloin on kyse rojulastista ja milloin aarteista?

 

Heikkous vs. vahvuus

Aina ajoittain palaa mieleeni kysymys: Mitä on ihmisen heikkous ja mitä vahvuus? Monesti tuntuu siltä, että nyky-yhteiskunnassa arvostetaan vahvuutta ja heikkoudet pitää unohtaa tai peittää. Heikko ihminen ei ole arvokas. Mutta mitä on todellinen heikkous ja mitä todellinen vahvuus?

Ympäröivä maailma kannustaa meitä kovettamaan itsemme, olemaan vahvoja. Suoritusyhteiskunta korostaa menestystä ja epäonnistumisen karttamista. Keskeneräisyyttä ei saisi hyväksyä, epätäydellinen on jotain mikä on muutettava täydelliseksi kaikin keinoin. Pitäisi jättää itsensä tutkailu ja oman keskeneräisyyden hyväksyminen, sillä heikkous on hävettävää. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että todellinen vahvuus on heikkouden hyväksymistä ja sen kohtaamista itsessään ja muissa. Vain todella vahva ihminen pystyy käsittelemään omaa ja muiden heikkoutta.

Heikkous ilmaisee itsensä kai selvimmin tunteiden kautta. Ja kun ilmaisemme tunteitamme, menetämme tietyllä tavalla kontrollin, sillä asetamme itsemme haavoittuviksi. Kun ilmaisemme tunteitamme, otamme riskin. Ehkäpä tunteitamme ei ymmärretä, hyväksytä tai kestetä. Tunteiden peittäminen taas antaa suojan tuota haavoittuvuutta vastaan, ja sitä kutsutaan usein vahvuudeksi. Minkään ei anneta vaikuttaa omaan itseensä... Samalla pelätään, tai halveksitaan muiden heikkoutta, sillä kaiken minkä haluat karistaa itsestäsi, haluat karistaa myös muista. Kukapa haluaisi muistutuksia omista heikkouksistaan joita ei voi hyväksyä?

Mielestäni vain todella vahva ihminen uskaltaa asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, uskaltaa ottaa riskin. Vain oikeasti vahvan ihmisen ei tarvitse näyttää toisten silmissä vahvalta, hänellä on varaa olla heikko sillä hän hyväksyy oman keskeneräisyytensä. Kun hyväksyy itse itsensä, ei tarvitse hakea hyväksyntää muilta. Tämä mahdollistaa myös muiden ihmisten heikkouksien hyväksynnän ja ymmärryksen.

Itsensä hyväksyminen saattaa olla yksi haastavimmista asioista elämässä. Monesti tuntuu, että tie itsensä hyväksymiseen on erikoisen kivikkoinen, ja siihen liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Ehkäpä joku raskas elämäntilanne, joka pakottaa ihmisen tutkailemaan omaa keskeneräisyyttään. Kasvukipuja. Mutta kaikki tuo kärsimys on lopulta arvokasta ja se vie kohti onnellisuutta.

Mitenhän on omalla kohdallani? Luulen että olen tehnyt tuon matkan kohti itsensä hyväksymistä jo nuorena. Kouluaikoina jouduin etsimään hyväksyntää itsestäni, sillä muilta sitä oli mahdoton saada koulukiusattuna. Myös perhe oli tärkeässä asemassa, opin keskeneräisyyden hyväksymistä ja rakkautta kotoa. Vaikka hölmöilin ja olin kaikkea sitä mitä lapsi vain voi olla, sain aina kokea olevani hyväksytty ha rakastettu. Sitä kautta ehkä opin myös hyväksymään itse oman keskeneräisyyteni kaikkine heikkouksineen. Muiden mielipiteillä ei ollut enää väliä, sillä tiesin itse kuka olen. Nyt koen olevani sinut itseni kanssa, vaikka varmasti vieläkin on varaa kasvaa.

Onnellinen se, joka kokee tulevansa hyväksytyksi "kaikesta huolimatta". Ja kun hyväksyy itse itsensä, saa sen tärkeimmän hyväksynnän mitä elämässä voi saada.

(Näihin ajatuksiin minua johdatteli jälleen kerran Tommy Hellsten...)

Mielen terveys vs. sairaus 2

Eilen tuli toinen osa Prisman sarjasta Mielen terveys puntarissa. Jo ensimmäinen jakso herätti paljon ajatuksia, ja osa niistä on näkyvissä täällä. Mikä erottaa terveen sairaasta, ja onko erot niin ilmeisiä että niitä voisi vain käytöstä tarkkailemalla arvioida?

Eilisessä, ja viimeisessä, jaksossa tuli todistettua että tuo arvioiminen ei todellakaan ole helppoa. Kaikista testeistä ja erikoistilanteista huolimatta, eivät sairaudet välttämättä käyneet ilmi. Ihmistä, jolla ei koskaan ole todettu mitään mielenterveydellistä sairautta tai ongelmaa, arveltiin vakavan ongelman läpikäyneeksi jne. Asiantuntijat menivät siis metsään näissä pika-analyyseissään. Minusta tuo tulos ei ollut lainkaan yllättävä.

Tuossa ohjelmassa olevat ihmiset, jotka ovat joskus kärsineet mielenterveyden ongelmista, ovat kaikki toipumassa olevia tai tervettä jaksoa eläviä. Eihän silloin todellakaan välttämättä ole mitenkään näkyvissä, että kärsii jostakin sairaudesta. Siksi kai niitä lääkkeitä syödään, ja hoidoissa käydään, että pystyy elämään normaalia elämää. Että voitetaan se sairaus.

Mielestäni sarja todisti myös sen, että hyvällä hoidolla saadaan paljon aikaan. Ohjelman lopussa kuultiinkin jokaisen diagnosoidun ihmisen tarina, ja mielestäni kaikki olivat erittäin positiivisia selviytymistarinoita. Diagnoosi ei ole maailmanloppu, vaan uuden elämän alku... diagnoosin myötä annetaan mahdollisuus siihen "normaaliin elämään", sillä se antaa mahdollisuuden sairauden hoitamiseen.

Edelleenkin suosittelen katsomaan! Prisma: Mielen sairaus puntarissa

 

ps. sen verran lapsellinen olen, että on pakko sanoa arvanneeni lähes kaikki sairaudet ja niistä kärsivät.. ainoastaan masennus meni pieleen. Pitäisiköhän hakeutua psykologian jatko-opintoihin tämän perusteella...? heh.

Joko se joulu meni?

Olisikohan jo korkea aika poistaa joulukortit seinältä?

Nyt kun on ollut aikaa (pakkollista, eli sairastamista) oleskella kotosalla vähän enemmänkin, sitä huomaa pieniä asioita jotka ovat jääneet ns. roikkumaan tässä hektisen työputken aikana. Kuten nyt esimerkiksi nuo joulukortit tuolla seinällä. Pari kuukautta on mennyt varsin vauhdikkaissa merkeissä töiden osalta, ja kotona on käyty vain kääntymässä sekä nukkumassa jos sitäkään. Koti on kaaos.

Miten se onkin mahdollista? Jos et oleskele kotona, niin luulisi ettei se edes mene sotkuiseen kuntoon. Vaan taitaa olla juttu aivan toisin. Mitä vähemmän ehdit olla kotona, sitä kaoottisemmaksi se muuttuu. Ja itse ainakin kaipaan elämän hektisyydessä edes jotain selkeyttä.. edes sitten kotona.

Joulukortit seinällä, piparkakkutalo lahoaa tarjoilupöydällä ja ruokapöytä notkuu erilaisista "tärkeistä papereista". Pyykkivuori muistuttaa olemassaolostaan sekä vaatehuone on kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Muutamia joulukoristeita lojuu siellä täällä, samoin kuin kaikenlaista muutakin pikkukrääsää. Huomaa tosiaan, milloin viimeksi on ehtinyt paneutua kodin ylläpitoon.

Loman alkaessa, on tunne että tekemisen puutetta ei tule olemaan. Toisaalta, nautin kotitöistä. Tai ainakin siitä tunteesta, mikä tulee noiden töiden jälkeen. Sielu lepää siistissä kodissa!

Kunhan tämä tauti selätetään, niin tartun toimeen...

Mielen sairaus vs. terveys

Katsoin maanantaina televisiosta mielenkiintoisen ohjelman, joka käsitteli mielenterveyttä. Prisma: Mielen sairaus puntarissa. Siinä viisi "tervettä" ja viisi jolla oli diagnosoitu joku mielenterveydellinen sairaus viettivät viikon yhdessä osallistuen erilaisiin testeihin jne, samalla kun kolme mielenterveyden erikoisasiantuntojaa tarkkailee heidän käyttäytymistään. Tarkoitus on, että nuo kolme asiantuntijaa tunnistaisivat nämä sairaat yksilöt terveistä sekä huomaisivat, mikä sairaus ketäkin vaivaa. Asiantuntijat eivät saa tietoa kenenkään terveyshistoriasta tai muutenkaan menneestä elämästä.

Erottavatko asiantuntijat, ketkä on joskus diagnosoitu ja kenellä on aina ollut "terveen paperit"? Ohjelmassa käy selkeästi ilmi se, että asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen kuin ensikuulemalta voisi vaikuttaa. Toki on otettava huomioon myös se, että kaikki diagnosoidutkin tapaukset ovat jo kuntoutumassa, eikä esimerkiksi maanis-depressiivinen ole elämässä maanista aikaansa. Ja vaikka olisikin, voisi pieni mania olla helposti sekoitettavissa luonteen avoimuuteen ja tietynlaiseen estottomuuteen sekä riskienottohaluun.

Minä ainakin aloin tuon ohjelman aikana miettiä, mikäköhän diagnoosi minusta tehtäisiin jos terveenä menisin tuohon ohjelmaan/testiin. Olen luonteeltani joskus hyvinkin ujo, varsinkin jos joudun toimia vieraassa ryhmässä (eipä työn puolesta uskoisi). Olen myös melkoinen jännittäjä, jos joudun yllättäen esimerkiksi esittämään jotain sellaista, jota en koe hallitsevani. (Ohjelmassa ryhmä joutui pitämään stand-up shown, jokainen yksitellen lavalla.). Toisaalta, ujous saattaa unohtua ja minusta puhkeaa varsinainen sosiaalinen pörriäinen. On hetkiä, jolloin nautin siitä että saan olla vähän vieraammassakin porukassa ja pitää keskustelua yllä. Olen siis ristiriitainen persoona. Toisessa hetkessä täynnä intoa, iloa ja avoimuutta, toisessa hetkessä lannistettu, masentunut ja sulkeutunut.

Helposti voisi siis jonkun pikadiagnoosin tehdä, jos sattuu sopivassa kohtaa seuraamaan sivusta minun toilailujani. Mutta ilmeisesti kyse onkin loppujen lopuksi siitä, missä kohtaa nuo luonteenpiirteiksi luokiteltavat asiat menevät äärimmäisyyksiin. Jossain kohtaa esimerkiksi liiallinen tarkkuus ja hygieniainto voikin olla jo pakko-oireisuutta. Kun asia alkaa häiritä elämää, on kyse kenties jo mielenterveyden ongelmasta. Se, että peset kätesi aina kun ne ovat likaantuneet on kai normaalia siihen asti kun se pysyy jossain rajoissa (mikä se sitten onkaan). Mutta jos käsien pesu on pakonomaista, kymmeniä tai satoja kertoja päivässä toistuvaa, ahdistusta aiheuttavaa (tai ahdistuksen torjumista), on kyseessä kenties mielen sairaus.

Mietin ohjelman aikana myös entistä rakastani. Ohjelmassa kerrottiin kokeesta joka tehtiin joskus 70-luvulla. Joukko terveitä laitettiin erilaisiin laitoksiin kertomatta lääkäreille ja hoitajille heidän olevan itseasiassa terveitä. Jotkut näistä koehenkilöistä joutuivat silti olemaan laitoksessa jopa kaksikin kuukautta, sillä heidät luokiteltiin sairaiksi. Normaalitkin asiat nähtiin sairauden valossa ja tulkittiin oireiksi. Tuli siis heti mieleen, että jos ex-rakkaani näkee tämän ohjelman, hän saa lisäpontta sille näkemykselleen, että häntä pidettiin täysin ilman syytä sairaalassa kolme kuukautta. Luultavasti sanoisi nyt, että "tämän voikin liittää todistusaineistoon, kun mulla on tulossa se oikeudenkäynti." Vuoden vaihteessa on taas lähtenyt mopo rullaamaan siellä suunnalla aikamoista vauhtia, mitä nyt näin syrjämpää olen seuraillut.

Mutta ehkäpä tuossa onkin yksi syy siihen, miksi läheisten ihmisten rooli on niin tärkeä näissä mielenterveyden asioissa. Hoitajat ja lääkärit saavat tietoa siitä, miten käyttäytyminen on kenties muuttunut "normaaliin" nähden. Ja toisaalta, kyllä käytöksen täytyy olla todella erikoista/vaarallista/itsetuhoista/jne. että ihminen tässä maassa hoitoon passitetaan. Valitettavasti osaan sairauksista nyt vain liittyy se, että potilas ei itse koe olevansa sairas.

Loppukaneettina siis: katsokaa ihmeessä ohjelma, se tulee uusintana vielä.. ja toinen osa ensiviikolla!

Erittäin mielenkiintoinen on se.

Kohtasin enkelin

Takanani on muutama erittäin uuvuttava ja raskas viikko. Alan olla jaksamisen rajoilla ja kaikki ylimääräinen tuntuu suurelta taakalta. Niinpä koin epätoivon hetkiä, kun huomasin autoni juuttuneen lumeen. Juuttuneen siis oikein kunnolla. Ei liikkunut eteen, ei taakse, ei sivulle, ei mihinkään. Pyörät ne vaan sutivat tyhjää pienimmälläkin kaasumäärällä.

Yhden illan taistelin itsekseni, yritin potkia lumia pois, hakata jäätä pyörien alta ja jopa etsin lähimmän hiekoitusastian lainatakseni sieltä jotakin joka antaisi pitoa. Yksin sai puurtaa, yksikään ei pysähtynyt kohdalle auttamaan. Tuli ensin kirous, sitten itku. Oli pakko luovuttaa ja mennä julkisilla kotiin. Sinne jäi auto, lumihankeen.

Kun sitten palasin seuraavana iltana lapion kanssa paikalle, ajattelin jo valmiiksi että "tuskinpa tästä mitään tulee...". Aloin kuitenkin tarmokkaasti käyttelemäänä lapiota, välillä kokeillen josko auto jo suostuisi liikkumaan. Yhtäkkiä kuulin viereltäni äänen, "On tainnut jäädä kiinni oikein kunnolla, tarviitkos apua tämän auton kanssa?" Kiitin ja otin avun vastaan.. kyllä siinä joutui vielä hommia tekemään oikein kunnolla, mutta kaksin se jo onnistui. Ensin kaivettiin, sitten hiekoitettiin ja lopuksi kun vielä minun kaasutellessä tämä apuri työnsi, saimme heijattua auton selvemmille vesille.

Ennen kuin ehdin hypävä autosta ulos kiittääkseni vielä kerran, oli mies jo kadonnut. Tuli jännä fiilis.

Kotiin ajellessani mielessäni pyöri ajatus enkelistä. Tämä oli nyt varmasti vähintäänkin sellainen arkienkeli. Ja tämä enkeli tiesi tulla juuri silloin kun epätoivo on suurin. Unohdin kaikki ne ohikulkeneet ihmiset, jotka antoivat hätääni vain pitkän tuijotuksen, seuraten epätoivoista yritystäni hetken aikaa kuin parastakin elokuvaa. Tuo yksi ihminen palautti toivoni ihmisiin. On meitä hyviäkin, sellaisia jotka näkevät... ja välittävät.

 

Lähimmäisenrakkaudesta tuemme toisiamme taakkojen kantamisessa. Kun hirvien on ylitettävä joki, jokainen niistä kannattaa selässään jäljessä tulevan päätä ja lepuuttaa omaa päätään edellä olevan selässä. Näin toisiaan tukien ja auttaen ne pystyvät turvallisesti ylittämään leveitä jokia... - Augustinus

X-tehdas - tuotetaan määrittelemätöntä "sitä jotakin".

Musiikkia työkseni ja harrastuksekseni tekevänä, minua kiinnostaa kaikenlainen musiikkiin liittyvä. Katsoinpa siis myös tätä Suomeenkin rantautunutta X-factoria. Ajattelin alkuun, kuinka mahtavaa on, että viimeinkin myös ryhmät voivat osallistua, eikä yläikäraja ole estämässä hieman kypsempää materiaalia osallistumasta.

Idea on hyvä, ainakin paperilla. Toteutus tuntuisi jotenkin ontuvan. Mikä on tämä X-ominaisuus jota nämä suomalaiset tuomarit etsivät. Ei ilmeisesti ainakaan laulutaito? Toisinaan valinnat tuntuvat erittäin epäloogisilta. Joku karaoke-tasoinen laulaja valitaan kehuilla mukaan (tuomarit ilmeisesti sulkivat tässä tapauksessa korvansa epäpuhtauksilta ja sävellajin puutteelta) kun taas selkeästi hyviä laulajia käännytetään pois tämän "x-ominaisuuden" puutteen takia.

Noin yleisesti ottaen päätökset ovat olleet ihan järjellä ymmärrettävissä, mutta viimeisin jakso sai kyllä ihmettelemään. Etsin jopa kyseisen sarjan formaattiselostusta netistä selvittääkseni onko tarkoitus löytää keskivertoja jotka mahdollisesti kehittävät taitojaan ilmiömäisiksi ja samalla jättää niitä parhaimpia pois. En kuitenkaan löytänyt formaatista sellaista kohtaa.

Täytyy siis vain tunnustaa, että oma käsitykseni lavakarismasta ja "siitä jostakin" on kovin erilainen kuin Lindalla, Gugilla ja Rennellä. Ehkäpä johtuen osaksi siitä, että itse arvostan suuresti myös sitä taitoa ja lahjakkuutta. Vai olenko tosiaan täysin puusilmä?

Kaipaisin tuomaristoon kyllä edes yhtä laulajaa... ehkäpä hyvä - vaikkakin vielä kehittymätön - laulumateriaalikin saisi hiukan enemmän arvostusta.