Katsoin maanantaina televisiosta mielenkiintoisen ohjelman, joka käsitteli mielenterveyttä. Prisma: Mielen sairaus puntarissa. Siinä viisi "tervettä" ja viisi jolla oli diagnosoitu joku mielenterveydellinen sairaus viettivät viikon yhdessä osallistuen erilaisiin testeihin jne, samalla kun kolme mielenterveyden erikoisasiantuntojaa tarkkailee heidän käyttäytymistään. Tarkoitus on, että nuo kolme asiantuntijaa tunnistaisivat nämä sairaat yksilöt terveistä sekä huomaisivat, mikä sairaus ketäkin vaivaa. Asiantuntijat eivät saa tietoa kenenkään terveyshistoriasta tai muutenkaan menneestä elämästä.
Erottavatko asiantuntijat, ketkä on joskus diagnosoitu ja kenellä on aina ollut "terveen paperit"? Ohjelmassa käy selkeästi ilmi se, että asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen kuin ensikuulemalta voisi vaikuttaa. Toki on otettava huomioon myös se, että kaikki diagnosoidutkin tapaukset ovat jo kuntoutumassa, eikä esimerkiksi maanis-depressiivinen ole elämässä maanista aikaansa. Ja vaikka olisikin, voisi pieni mania olla helposti sekoitettavissa luonteen avoimuuteen ja tietynlaiseen estottomuuteen sekä riskienottohaluun.
Minä ainakin aloin tuon ohjelman aikana miettiä, mikäköhän diagnoosi minusta tehtäisiin jos terveenä menisin tuohon ohjelmaan/testiin. Olen luonteeltani joskus hyvinkin ujo, varsinkin jos joudun toimia vieraassa ryhmässä (eipä työn puolesta uskoisi). Olen myös melkoinen jännittäjä, jos joudun yllättäen esimerkiksi esittämään jotain sellaista, jota en koe hallitsevani. (Ohjelmassa ryhmä joutui pitämään stand-up shown, jokainen yksitellen lavalla.). Toisaalta, ujous saattaa unohtua ja minusta puhkeaa varsinainen sosiaalinen pörriäinen. On hetkiä, jolloin nautin siitä että saan olla vähän vieraammassakin porukassa ja pitää keskustelua yllä. Olen siis ristiriitainen persoona. Toisessa hetkessä täynnä intoa, iloa ja avoimuutta, toisessa hetkessä lannistettu, masentunut ja sulkeutunut.
Helposti voisi siis jonkun pikadiagnoosin tehdä, jos sattuu sopivassa kohtaa seuraamaan sivusta minun toilailujani. Mutta ilmeisesti kyse onkin loppujen lopuksi siitä, missä kohtaa nuo luonteenpiirteiksi luokiteltavat asiat menevät äärimmäisyyksiin. Jossain kohtaa esimerkiksi liiallinen tarkkuus ja hygieniainto voikin olla jo pakko-oireisuutta. Kun asia alkaa häiritä elämää, on kyse kenties jo mielenterveyden ongelmasta. Se, että peset kätesi aina kun ne ovat likaantuneet on kai normaalia siihen asti kun se pysyy jossain rajoissa (mikä se sitten onkaan). Mutta jos käsien pesu on pakonomaista, kymmeniä tai satoja kertoja päivässä toistuvaa, ahdistusta aiheuttavaa (tai ahdistuksen torjumista), on kyseessä kenties mielen sairaus.
Mietin ohjelman aikana myös entistä rakastani. Ohjelmassa kerrottiin kokeesta joka tehtiin joskus 70-luvulla. Joukko terveitä laitettiin erilaisiin laitoksiin kertomatta lääkäreille ja hoitajille heidän olevan itseasiassa terveitä. Jotkut näistä koehenkilöistä joutuivat silti olemaan laitoksessa jopa kaksikin kuukautta, sillä heidät luokiteltiin sairaiksi. Normaalitkin asiat nähtiin sairauden valossa ja tulkittiin oireiksi. Tuli siis heti mieleen, että jos ex-rakkaani näkee tämän ohjelman, hän saa lisäpontta sille näkemykselleen, että häntä pidettiin täysin ilman syytä sairaalassa kolme kuukautta. Luultavasti sanoisi nyt, että "tämän voikin liittää todistusaineistoon, kun mulla on tulossa se oikeudenkäynti." Vuoden vaihteessa on taas lähtenyt mopo rullaamaan siellä suunnalla aikamoista vauhtia, mitä nyt näin syrjämpää olen seuraillut.
Mutta ehkäpä tuossa onkin yksi syy siihen, miksi läheisten ihmisten rooli on niin tärkeä näissä mielenterveyden asioissa. Hoitajat ja lääkärit saavat tietoa siitä, miten käyttäytyminen on kenties muuttunut "normaaliin" nähden. Ja toisaalta, kyllä käytöksen täytyy olla todella erikoista/vaarallista/itsetuhoista/jne. että ihminen tässä maassa hoitoon passitetaan. Valitettavasti osaan sairauksista nyt vain liittyy se, että potilas ei itse koe olevansa sairas.
Loppukaneettina siis: katsokaa ihmeessä ohjelma, se tulee uusintana vielä.. ja toinen osa ensiviikolla!
Erittäin mielenkiintoinen on se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!