Heikkous vs. vahvuus

Aina ajoittain palaa mieleeni kysymys: Mitä on ihmisen heikkous ja mitä vahvuus? Monesti tuntuu siltä, että nyky-yhteiskunnassa arvostetaan vahvuutta ja heikkoudet pitää unohtaa tai peittää. Heikko ihminen ei ole arvokas. Mutta mitä on todellinen heikkous ja mitä todellinen vahvuus?

Ympäröivä maailma kannustaa meitä kovettamaan itsemme, olemaan vahvoja. Suoritusyhteiskunta korostaa menestystä ja epäonnistumisen karttamista. Keskeneräisyyttä ei saisi hyväksyä, epätäydellinen on jotain mikä on muutettava täydelliseksi kaikin keinoin. Pitäisi jättää itsensä tutkailu ja oman keskeneräisyyden hyväksyminen, sillä heikkous on hävettävää. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että todellinen vahvuus on heikkouden hyväksymistä ja sen kohtaamista itsessään ja muissa. Vain todella vahva ihminen pystyy käsittelemään omaa ja muiden heikkoutta.

Heikkous ilmaisee itsensä kai selvimmin tunteiden kautta. Ja kun ilmaisemme tunteitamme, menetämme tietyllä tavalla kontrollin, sillä asetamme itsemme haavoittuviksi. Kun ilmaisemme tunteitamme, otamme riskin. Ehkäpä tunteitamme ei ymmärretä, hyväksytä tai kestetä. Tunteiden peittäminen taas antaa suojan tuota haavoittuvuutta vastaan, ja sitä kutsutaan usein vahvuudeksi. Minkään ei anneta vaikuttaa omaan itseensä... Samalla pelätään, tai halveksitaan muiden heikkoutta, sillä kaiken minkä haluat karistaa itsestäsi, haluat karistaa myös muista. Kukapa haluaisi muistutuksia omista heikkouksistaan joita ei voi hyväksyä?

Mielestäni vain todella vahva ihminen uskaltaa asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan, uskaltaa ottaa riskin. Vain oikeasti vahvan ihmisen ei tarvitse näyttää toisten silmissä vahvalta, hänellä on varaa olla heikko sillä hän hyväksyy oman keskeneräisyytensä. Kun hyväksyy itse itsensä, ei tarvitse hakea hyväksyntää muilta. Tämä mahdollistaa myös muiden ihmisten heikkouksien hyväksynnän ja ymmärryksen.

Itsensä hyväksyminen saattaa olla yksi haastavimmista asioista elämässä. Monesti tuntuu, että tie itsensä hyväksymiseen on erikoisen kivikkoinen, ja siihen liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Ehkäpä joku raskas elämäntilanne, joka pakottaa ihmisen tutkailemaan omaa keskeneräisyyttään. Kasvukipuja. Mutta kaikki tuo kärsimys on lopulta arvokasta ja se vie kohti onnellisuutta.

Mitenhän on omalla kohdallani? Luulen että olen tehnyt tuon matkan kohti itsensä hyväksymistä jo nuorena. Kouluaikoina jouduin etsimään hyväksyntää itsestäni, sillä muilta sitä oli mahdoton saada koulukiusattuna. Myös perhe oli tärkeässä asemassa, opin keskeneräisyyden hyväksymistä ja rakkautta kotoa. Vaikka hölmöilin ja olin kaikkea sitä mitä lapsi vain voi olla, sain aina kokea olevani hyväksytty ha rakastettu. Sitä kautta ehkä opin myös hyväksymään itse oman keskeneräisyyteni kaikkine heikkouksineen. Muiden mielipiteillä ei ollut enää väliä, sillä tiesin itse kuka olen. Nyt koen olevani sinut itseni kanssa, vaikka varmasti vieläkin on varaa kasvaa.

Onnellinen se, joka kokee tulevansa hyväksytyksi "kaikesta huolimatta". Ja kun hyväksyy itse itsensä, saa sen tärkeimmän hyväksynnän mitä elämässä voi saada.

(Näihin ajatuksiin minua johdatteli jälleen kerran Tommy Hellsten...)