Kaipaus kasvattaa

 Tuntuupa ikävältä olla yksikseen kotosalla näin viikonloppuna. Ei sillä, että tässä jaksaisi tai pystyisi mitään "juhlintaa" harrastamaan, mutta normaalisti on tuo elämän ilostuttaja vierellä kun löhöilee lauantai-iltana kotisohvalla. Huomenna saa herätä aikaisin töihin, ja nyt jo mietityttää että miten on unen laita? Usein kun se tahtoo jäädä normaalia vähäisemmäksi kun toinen puoli sänkyä on tyhjänä.

Minussa on kyllä pieni hiven erakkoa. Nautin yksinolosta. Minusta on ihan kivaa viettää aikaa itseni kanssa ja tuhlata sitä aikaa turhuuksiin tai pieneen kotinäpertelyyn. Hyvä kirja on myös oivallinen seuralainen. Mutta nyt sen taas huomaa, kuinka helposti sitä tottuu siihen että on se kainalo johon käpertyä. Kun aikaa kuluu ja yhdessä eletään, niin se saattaa päästä unohtumaan ilman näitä työreissuja tai muita vastaavia, jolloin asusteleekin kolmistaan kissojen kanssa.

Omillaan olo ja välimatka silloin tällöin tekee varmasti hyvää suhteelle, se on se hetki jolloin huomaa mitä puuttuisi jos toinen ei olisikaan siinä. Itsestäänselvyydet muuttuvat lahjoiksi. Jälleen kerran siis huomaan sen, kuinka mukava tunne onkaan se pieni ikävä.

Rakastakaa toinen toisianne, 

mutta älkää tehkö rakkaudesta kahletta. 

Olkoon rakkaus mieluummin meri 

teidän sielujenne rantojen välillä. 

Täyttäkää toistenne juoma-astiat, 

mutta älkää juoko vain yhdestä astiasta. 

Jakakaa leipänne, mutta älkää syökö vain yhtä leipää. 

Laulakaa ja tanssikaa yhdessä ja olkaa iloiset, 

mutta olkoon kukin teistä yksin. 

Juuri niin kuin luutun kielet ovat yksin, 

vaikka ne värisevät samaa sävelmää. 

Antakaa sydämenne toisillenne, 

mutta älkää omistako, 

sillä vain elämä voi sulkea sydämen käteensä. 

Ja seiskää yhdessä, mutta älkää liian lähekkäin, 

sillä temppelin pylväät seisovat etäällä toisistaan. 

Eivätkä tammi ja sypressi kasva toistensa varjossa.

(Kahlil Gibran)

Elämä on...

 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja tämä kuva kertoo mielestäni kaiken oleellisen elämästä (ja siitä, millaisin eväin siitä pitäisi selvitä). Ainakin toisinaan on elämässä "niitä päiviä", jolloin tuntuu että kaikki eteen asetetut tehtävät toimivat tällä periaatteella...

 



see more funny videos

Yksinkertaista mutta vaikeaa

 Suvaitsevuus (myös: suvaitsevaisuus) on UNESCO:n määritelmän mukaan

»meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. - - - Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.»

(UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista)

Se on joskus vaikeaa, suvaita. Ja sanotaankin että kaikkea ei pidä suvaita. Omalla kohdallani erityisen vaikeaa on suvaita suvaitsemattomuutta. Tunsinkin piston rinnassani kun luin tuon määritelmän, erityisesti kohta "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan". Toisaalta, sanottiinhan tuossa myös se, että suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä. Kaksipiippuinen juttu siis. Minun ei tarvitsee sietää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisenlaiset vakaumukset pitäisi hyväksyä. Miten on siis silloin kun nuo vakaumukset aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta? Entä mikä luetaan yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaiseksi? Olisiko kuitenkin niin, että suvaitsevaisuutta on pitää kiinni jokaisen ihmisen ihmisarvosta sekä keskinäistä kunnioittamista. Harvassa on ne ihmiset, jotka myöntäisivät olevansa suvaitsemattomia, mutta ehkä välillä jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään toteutuuko se suvaitsevaisuus omassa elämässä.

Mitä minä saan?

Tekipä mieleni listata ulkomuistista ja oman seurakunnan nettisivuja avuksi käyttäen, että mitäs kaikkea sieltä seurakunnasta nyt sitten saa. Ja onhan siellä kaikenlaista, varmasti iso osa jäi luettelosta poiskin (erityisesti nuorille (perheettömille) aikuisille suunnattu toiminta... ellei nyt sitten erilaiset musiikki- ja harrasteryhmät sinkkutoiminnan lisäksi olisi sellaisia tuohon ikäryhmään iskeviä. Näin äkkiseltään näyttäisi, että yhteiskunnan vähäosaiset saavat monenlaista tukitoimintaa. Ehkä pitäisikin olla iloinen jos ei tarvitse kaikkia kirkon palveluita henkilökohtaisesti?

Listaa (jäi kyllä melko suppeaksi, saa täydentää ken tahtoo):

Perhekerhot. Perheleirit. Päiväkerhot. Lastenleirit. Pyhäkoulu.

Erilaisia kerhoja kouluikäisille: aamu- ja iltapäiväkerhot, kokkikerhot, sählykerhot, askartelukerhot, musiikkiryhmät, partio.

Rippikoulutyö, nuorisotyö, erityisnuorisotyö (mm. operaatio Saapas sekä erilaiset tukitoiminnat ja tukiryhmät kouluissa ja lastenkodeissa jne. nuorien auttaminen erilaisissa elämän solmukohdissa ja ongelmissa). Isostoiminta, kerhonohjaajakoulutus ja -toiminta, opiskelijatyö (oppilaitospastorit). Retkiä, leirejä, illanviettoja, harrasteryhmiä, koulutuksia, festarimatkoja jne.

Raamattupiirit, liikuntapiirit, luovan toiminnan piirit, Alfa-kurssit, retriitti, hiljaisuuden talot ja -illat, pyhiinvaellukset, Katekumenaatit. Keskusteluillat ja -sarjat, erilaiset messut ja jumalanpalvelukset (myös erityismessut), kuorotoiminta, bänditoiminta, konsertit (seurakunnan järjestämät konsertit ovat aina ilmaisia!), yhteislaulutilaisuudet.

Työttömien ruokailut ja retket sekä muu toiminta (mm. erilaiset työpajat).

Sinkkutoiminta (yksinelävien tukeminen ja vertaisryhmän löytäminen, sinkkuillat kahvilat jne).

Naisten ryhmät ja miesten ryhmät sekä sateenkaariryhmät.

Varttuneen väen päiväpiirit ja kahvilat. Kuntopiirit ikäihmisille. Diakonian lähimmäispalvelu ja kotikäynnit.

Sairaala- ja palvelutalovierailut ja siellä järjestettävä harraste- ja viriketoiminta. Sukututkimuskurssit.

Maahanmuuttajatyö (sisältää monenlaista toimintaa ja sopeuttamista/koulutusta/tukea). merimieskirkko. Vapaaehtoistyön koordinointi (mm. Suurella sydämellä).

Diakonian  vastaanottotyö. Taloudellinen avustaminen ja neuvonta, tukiasunnot, päihde- ja huumeongelmaisten tukeminen, vankien ja vapautuvien tukeminen. Ruuan jaot, leipäkirkot ja muu avustustyö.

Diakoniapiirit, kylätoimikunnat, vanhusten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten, riippuvuuksista kärsivien ym. tukiryhmät ja piirit, perheryhmät, kriisiryhmät, sururyhmät, sielunhoito ja keskuteluapu.

Kirkolliset toimitukset (häät, hautajaiset, kasteet, konfirmaatiot, kodin siunaamiset ym.)

Kirkon perheasiain neuvottelukeskuksessa selvitetään parisuhteeseen, perheeseen ja ihmisen henkilökohtaiseen elämään liittyviä kysymyksiä. (Palvelut ovat maksuttomia ja asiakkaaksi voit hakeutua, vaikka et olisi evankelisluterilaisen kirkon jäsen.)

Kirkon ylläpitämä Palveleva puhelin tarjoaa mahdollisuuden purkaa mieltä painavia asioita puhelimitse. 

Tekstari-helpistä taas saa apua ja tukea tekstiviestitse.

Suomen sairaaloissa toimii yli sata sairaalapappia. Sairaalapapit toimivat osana sairaalan organisaatiota, mutta ovat kirkon palveluksessa. Kaikissa suurissa sairaaloissa on vähintään yksi sairaalapappi, pienten yksiköiden sielunhoidolliset tehtävät hoitaa paikallisseurakunta.

Kirkon sisällä toimii lukuisia erilaisia yhdistyksiä ja ryhmiä joille tarjotaan tilat toimintaa varten. Myös seurakuntalaiset voivat varata seurakuntien tiloja (Kurssikeskukset ja seurakuntasalit jne)) perheen kirkollista juhlaa varten. Tällöin seurakunnan tiloissa olevat kalusteet, astiat, koneet ja laitteet ovat vapaasti käytettävissä.

Kansainvälinen vastuu. Kirkon ulkomaanavun ja lähetystyön puitteissa autetaan erityisesti köyhissä maissa olevia lähimmäisiämme ja edistetään kansainvälistä solidaarisuutta.

Kirkko pitää huolta myös suuresta määrästä kulttuuriperintöä erityisesti rakennusten ja soitinten sekä kirkkotaiteen osalta. Samoin myös hautausmaiden ylläpito ja hautaustoimi on annettu kirkon tehtäväksi. Seurakunnat osallistuvat maan virallisen väestötietojärjestelmän ylläpitämiseen lakisääteisesti määrätyllä tavalla.  

Erilaiset vuodenaikaan ja kirkkovuoteen sekä vuositeemoihin/ajankohtaisiin asioihin liittyvät tapahtumat ja tempaukset, joita on mahdoton luetella kattavasti... monet näistä tapahtumista/tempauksista eivät aina selkeästi profiloidu seurakunnan/kirkon järjestämiksi (liekö kirkon viestinnässä ongelmaa).

Eri seurakuntien työmuodot ja toiminta  toki vaihtelee riippuen seurakunnan koosta ja väestöstä. Listausta erilaisista työmuodoista ja seurakunnan palveluista voisi siis jatkaa vielä pidemmällekin ja toisaalta kaikkialla ei ole kaikkea.

Seurakuntalaiset osallistuvat jatkuvasti seurakunnan arkeen: tapahtumien osanottajina, vapaaehtoistyössä, toiminnan vetäjinä ja järjestäjinä. Seurakunnan toimintaan ja päätöksentekoon voi vaikuttaa myös ottamalla osaa seurakuntavaaleihin ja kirkkoherran vaaliin, sekä tekemällä aloitteita seurakunnan luottamuselimille. Seurakuntalaiset siis valitsevat seurakuntavaaleissa seurakuntien päätökset tekevät luottamuselimet (seurakuntavaltuusto/seurakuntaneuvosto/kirkkovaltuusto/kirkkoneuvosto), jotka taas valitsevat kirkolliskokouksen (kirkon ylin toimielin ja päätösten tekijä) edustajat.

Piispojen kannanotto alkuvuodesta

Alkaa pian tulla korvista ulos koko homokeskustelu, se tuntuu niin epäreilulta monessakin suhteessa. Erityisen ahdistavalta tuntuu rajut yleistykset joita tehdään. Vielä pari vuotta sitten sain vihakirjeitä eräältä "fundamentalistilta". Niissä minut tuomittiin harhaoppiseksi homostelijaksi. Tuo ei haitannut, pikemminkin nauratti, tiesinhän ettei se ole kuin yhden ihmisen pahaa oloa eikä tosiaankaan yleinen käsitys. Minun ja muiden työntekijöiden kristilliseen arvomaailmaan kuuluu lähimmäisenrakkaus ja jokaisen ihmisen yhdenvertainen oikeus olla täysivaltainen yhteiskunnan ja kirkon jäsen.

Mutta nyt kun sanotaan ihmisvihaajaksi ja "sortajaksi", suvaitsemattomaksi ilkimykseksi, olen viettänyt unettomia öitä ja kuljen kaupungilla kauhun tunne sydämessä. Tuomitaanko minut joksikin mitä en ole vain siksi, että kirkossa on olemassa niitä joilla on kanssani täysin erilaiset käsitykset? Yhtäkkiä kaikki se, miten olen tähän asti työtäni tehnyt ja toiminut ja mihin uskonut onkin huitaistu erään keskusteluohjelman tuloksena romukoppaan. Tuntuu pahalta.

Siksipä haluan tuoda itselleni muistutukseksi piispojen mietinnästä sen, missä mennään tällä hetkellä taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta.

"...Osa piispainkokouksen jäsenistä katsoo, että rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen on teologisesti mahdollista.

Osa on sillä kannalla, että siunaamiselle ei ole kirkon uskonkäsityksestä nousevia perusteita. Molempien

käsitysten edustajat haluavat olla uskollisia Raamatulle ja kirkon tunnustukselle, mutta päätyvät tulkinnoissaan eri lopputulokseen.

Piispainkokous pitää tärkeänä, että asia nähdään seuraavien peruslähtökohtien valossa.

1. Ihmisyyttä ja seksuaalisuutta koskevan kirkon opetuksen klassinen perusta on siinä vakaumuksessa,

että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja asettanut avioliiton. Sitoutumiseen ja kunnioitukseen

perustuva avioliitto luo turvallisimman kasvuympäristön puolisoiden väliselle seksuaalielämälle ja lasten

kehitykselle. 

2. Kirkko liittyy käsitykseen kaikkien ihmisten ihmisarvosta. Kristillisessä uskossa ihmisarvo perustuu

siihen vakaumukseen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Täysi ihmisyys ei riipu yhteiskunnallisesta

asemasta, saavutuksista, hyödyllisyydestä, rodusta, ei myöskään sukupuolisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta.

Jokaisella ihmisellä on arvo ja häntä on kohdeltava inhimillisesti, koska hän on Jumalan luoma.

Kirkko kutsuu hengelliseen yhteyteensä kaikkia ihmisiä. Kirkossa on tilaa perheille, yksineläville, eronneille

ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville. Kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava avoimesti ja heitä on kohdeltava

kunnioittavasti. Homoseksuaalien loukkaaminen sanoin tai teoin on vastoin lähimmäisen rakkauden periaatetta.

3. Jokaisella ihmisellä on omantunnon vapaus. Sitä tarvitaan, jotta jokainen voisi toimia oikein ja vastata

kutsumukseensa ihmisenä. Kristitty arvioi oikeaa ja väärää Jumalan sanan, ihmiskunnan yhteisen moraaliperinteen,

kirkon opetuksen ja yksilöllisen kokemuksensa valossa. Kirkko on valmis kohtaamaan jokaisen

ihmisen ja tukemaan häntä erilaisista elämänvalinnoista riippumatta, vaikka kirkko opetuksessaan

pitää kiinni ihanteestaan, jonka mukaan avioliitto on Raamatun ja kirkon tunnustuksen mukaan ainoastaan

miehen ja naisen välinen. Homoseksuaalisuuden kehityksestä ja luonteesta on nykyaikana saatu merkittävästi uutta tietoa. Laaja yksimielisyys vallitsee esimerkiksi siitä, että seksuaalinen identiteetti muotoutuu pääsääntöisesti itsestä riippumattomista

syistä.

On mahdollista, että yhdenlaisella tulkinnalla ei tehdä oikeutta erilaisille odotuksille. Osa

homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan

vahvistamassa parisuhteessa. Osa pitää oikeana elää pidättyvyydessä. Jotkut tahtovat pyrkiä vapaaehtoisen

terapian ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin.

Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan.

4. Kirkolla on pastoraalinen vastuu kaikista ihmisistä, myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvista jäsenistään.

Kirkko tukee jäseniään hengellisesti monilla eri tavoilla. Jokainen on tervetullut yhteiseen jumalanpalvelukseen.

Yhteisissä keskusteluissa tulee asettua toisen rinnalle, jakaa kokemuksia ja etsiä oikeaa

tietä. Kaste, kirkon yhteyteen ottaminen, konfirmaatio, kodin siunaus, rippi ja hautaan siunaaminen kuuluvat

erotuksetta kaikille kirkon jäsenille (KJ 1:4). Kirkon perheneuvonnan palvelut ovat kaikkien niiden käytössä,

jotka tahtovat käsitellä omaan seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä yksin tai pariskuntana.

5. Jokaisella on oikeus lähestyä rukouksessa Jumalaa ja pyytää hänen apuaan. Kristityille kuuluu myös

velvollisuus rukoilla toisten ihmisten puolesta. Piispainkokouksen mielestä pastoraalisen kohtaamisen piiriin

voi kuulua myös rukous parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Tällöin pappi tai

muu kirkon työntekijä rukoilee vapaasti tai käyttää harkintansa mukaan olemassa olevaa, kirkon hengelliseen

rukousperinteeseen sisältyvää aineistoa. Rukouksessa pyydetään Jumalan huolenpitoa ja johdatusta.

Samalla pyydetään voimaa kunnioittaa toista ja etsiä Jumalan tahtoa. Rukouksen yhteydessä voidaan lukea

Jumalan sanaa. Se voidaan toteuttaa yksityisesti tai yhteisöllisesti siten kuin asianomaiset yhdessä sopivat.

6. Jokaisen papin tai muun kirkon työntekijän pastoraaliseen vastuuseen kuuluu, että hän on valmis

asettumaan rinnalle ja kuuntelemaan toista. Aito kohtaaminen merkitsee myös, että hän kykenee asettamaan

omat näkemyksensä taka-alalle ja toimimaan kutsumuksensa mukaisesti. Papin velvollisuus on antaa

esirukouksesta tilanteen luonteen mukainen kuva ja pitää kiinni häntä sitovista ohjeista.

Koska kirkossa vallitsee vastakkaisia käsityksiä samaa sukupuolta olevien parisuhteista, on tärkeää kunnioittaa

myös papin ja kirkon muun työntekijän omantunnon vapautta. Papin tehtävänä on toimittaa kirkkojärjestyksessä

ja kirkkokäsikirjassa säädetyt toimitukset. Parisuhteensa rekisteröineiden pastoraalisessa

kohtaamisessa rukous perustuu papin tai kirkon muun työntekijän vapaaseen harkintaan.

Kirkolliskokous voi antaa piispainkokouksen tehtäväksi pastoraalisten ohjeiden antamisen ja erilaisiin tilanteisiin

sopivien rukousten laatimisen. Tällöin kirkolliskokous voi ilmaista oman kantansa kysymyksiin,

jotka koskevat esimerkiksi rukouksen sisältöä, paikkaa ja vapaaehtoisuutta.

7. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kirkon työntekijät ja seurakunnan jäsenet jakavat saman Jumalan

armon ja samat kristillisen elämän ihanteet. Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen,

edistää seurakunnan tehtävän toteutumista, noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä

tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan (KJ 1:5). Kirkon palveluksessa

ja kaikissa luottamustehtävissä on tilaa yksin eläville, eronneille ja seksuaalisille vähemmistöille.

Olemassa olevan lainsäädännön mukaan rekisteröidyn parisuhteen solmiminen ei ole este toimia kirkon

työssä. Kirkon työntekijän tulee sitoutua julistus- ja kasvatustehtävissään kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta

koskevaan opetukseen, jonka suuntaviivat on ilmaistu kirkollisissa kirjoissa ja yhteisesti hyväksytyissä

kannanotoissa."

Lisäksi muistutus siitä, että tällaiset muutokset voivat viedä aikaa mutta eivät ole mahdottomia:

Ruotsin kirkko on edennyt 15 vuodessa yksityisestä rukoushetkestä sukupuolineutraalin avioliiton kirkolliseen vihkimiseen seuraavin askelin:

􀁸 piispat antavat ohjeen yksityisestä rukouksesta vuonna 1994

􀁸 piispat antavat ohjeen julkisesta rukouksesta 1999

􀁸 kirkolliskokous päättää hyväksyä rekisteröidyn parisuhteen siunaamisen 2005

􀁸 kirkolliskokous päättää hyväksyä kirkollisen vihkimisen sukupuolineutraaliin avioliittoon 2009

Niinpä niin... 15 vuotta.

Ei kai tässä auta muu kuin jatkaa työtään ihmisten parissa ja olla vaikuttamassa siihen mitä käytännön tasolla tapahtuu. Suomessa on siunattu jo nyt ennen mitään "lupia ja päätöksiä" monia samaa sukupuolta olevia pareja kirkollisesti. Ehkäpä joskus tähän saadaan ihan virallinen kaava ja toimintamalli.

..ja vielä...

 edelliseen kirjoitukseen liittyen.

Löysin tekstin, joka kertoo paljon myös siitä mitä itse ajattelen ja millaiseksi näen tilanteen.

http://www.fleim.fi/uutiset/2790-homokeskustelu-kuohuttaa-kirkkoa

Tuntuu siltä, että ihmiset yhdistelevät asioita mielessään väärällä tavalla ja mielikuvat kirkosta ja sen kannasta ovat nyt syntyneet väärän tahon kautta. Äkkipikaistuksissa tehdään sitten radikaaleja ratkaisuja.

Täytyy myöntää, että pienen hetken verran ajattelin erota Ylestä. Mutta ehkäpä tässäkin tapauksessa nielen harmistukseni ja koetan etsiä muita keinoja vaikuttaa.

Homoilta ja sen seuraukset

 Tänään minua on ärsyttänyt suunnattomasti erityisesti yksi asia. Olen törmännyt vilkkaaseen keskusteluun taannoisesta Homoillasta, joka esitettyyn Ylen kanavalla. Tein jo esitysiltana päätöksen, etten katso kyseistä keskustelua, sillä halusin varjella itseäni räjähtämiseltä. Keskustelun taso ja suunta kun oli pääteltävissä jo kun katsoi keitä keskusteluun oli valittu esittämään mielipiteitään.

Nyt kuitenkin saan lukea, että uutisoinnissa on nostettu esiin keskustelun aiheuttama kirkosta eroaminen. Tuntuu uskomattomalta, että muutaman ihmisen ajatustenvaihdon tuloksena niin moni ihminen päättää erota. Päätinkin tutkia asiaa, ja lueskella netissä käytyjä keskusteluja.

Monessa kohtaa tuotiin esille, että "kirkon kanta on epäsuvaitsevainen ja täynnä ihmisvihaa", että luterilainen kirkko tuomitsee homoseksuaalisuuden eikä hyväksy heille samoja oikeuksia kuin heteroille. Jotkut jopa kuvittelivat Päivi Räsäsen edustavan kirkon virallista kantaa, ja toimivan kirkon puolestapuhujana. En saattanut uskoa silmiäni.

On surullista, että media haluaa antaa näin ahdasmielisen kuvan kirkosta. Niin, tosiaan, media haluaa. Kukapa muukaan näihin TV-keskusteluihin ja muihin väittelyihin osallistujat valitseekaan? Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa kirkon jäsenistä (eli suurin osa kirkosta) hyväksyy homoseksuaalit ja toivoo heille yhtäläisiä oikeuksia. Kirkon työntekijöistäkin suurin osa kannattaa samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista. Avioliitosta ei kirkko voi sanoa oikeastaan yhtään mitään, ennenkuin samaa sukupuolta olevien avioliitosta on jotain kirjattu Suomen lakiin (ja se on eduskunnan tehtävä, ei kirkon). Epäsuvaitsevaiset ja ahdasmieliset ovat siis ainakin toistaiseksi vähemmistönä kirkossa ja silti valitettavasti vain heitä kuullaan valtamedioissa. Mutta miten käy, kun kaikki mediassa käyviä keskusteluja pelästyvät suvaitsevaiset ihmiset eroavat kirkosta?

Itse olen ainakin omasta mielestäni sellainen keskiverto kristitty. Kristillisyys tarkoittaa minulle rakkautta, suvaitsevaisuutta, toisen kunnioittamista, sitä että kaikilla on ihmisarvo. Jokainen on arvokas. Ihmisillä on oikeus rakkauteen, riippumatta siitä onko homo vai hetero. Toivoisin saavani osallistua jonain päivänä tilaisuuteen, jossa siunattaisi ja juhlittaisi omien ystävieni parisuhteita. Haluaisin siis mahdollisuuden, heidän niin halutessaan, virallistaa parisuhteensa myös oman seurakuntansa edessä. Enkä todellakaan kuulu näissä toiveissani vähemmistöön kirkon jäsenistössä.

Luterilaisella kirkolla ei ole vielä minkäänlaista virallista kantaa samaa sukupuolta olevien liittoihin. Se on harmillista, mutta ymmärrettävää. Koostuuhan asioista päättävä, kirkon ylin taho, kirkolliskokous yhtä monesta mielipiteestä kuin mitä kirkkoon mahtuu. Yksimieliseen päätökseen ei siis olla vielä(kään) päästy. Paikallisissa toiminnoissa voidaan kuitenkin kokoajan enenevässä määrin huomata, että samanarvoisuuden tunnustaminen lisääntyy. Parisuhteita siunataan jatkuvasti, sateenkaarimessuja järjestetään, erilaiset kristilliset yhdistykset ja järjestöt jotka ajavat seksuaalivähemmistöjen asiaa lisääntyvät. Miksi tämä ei pääse julkisuuteen?

Miksi paha kello soi pidemmälle kuin hyvä? Eikö joskus voitaisi järjestää realistinen keskusteluohjelma, jossa kirkon enemmistön ääni pääsisi kuuluviin? Miksi on niin paljon kiinnostavampaa kuulla vähemmistön epäsuvaitsevia ja järkyttäviä mielipiteitä ja vielä vääntää ne käsittämään koko kirkkokuntaa?

Miksi?

Vielä pari linkkiä, joihin olen tänään törmännyt.

Homoilta kasvatti eronneiden määrää

http://meidankirkkoommemahtuu.blogspot.com/

http://jaritervo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/49006-ihmisoikeudet

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/571-hbl-vikstrom-moittii-rasasen-homopuheita



 .............



Laitetaanko lasku Päivi Räsäselle (hänestähän ja hänen mielipiteistään useat ihmiset ovat halunneet erota)?

Homoillan seuraus - totuus paljastui Päivi Räsäselle

Arkkipiispa Kari Mäkisen mietteet

Oppimispäiväkirja?

 Olen nimennyt blogini aikoinaan omaksi oppimispäiväkirjaksi elämänkoulussa. Mutta mikä sitten on oppimispäiväkirja? Huomasin, että moni oli eksynyt blogisivuilleni hakusanalla "oppimispäiväkirja", mutta luullakseni eivät ole löytäneet hakemaansa tietoa arkisista pohdinnoistani. Ajattelinkin siis koostaa tähän merkintään omia ja oppimiani ajatuksia siitä, mitä tai mikä oppimispäiväkirja voi olla.

Oppimispäiväkirjaanhan kirjoitetaan opittuja asioita, uusia oivalluksia, vaikeita asioita ja heränneitä kysymyksiä. sen on tarkoitus tukea oppimisprosessia ja toimii eräänlaisena koosteena opitusta asiasta. Se voi sisältää myös piirroksia tai kuvia.

Jos oppimispäiväkirjan kirjoittamisessa alku tuntuu vaikealta, voi käyttää apuna vaikka seuraavanlaisia lauseen alkuja: Opin..., Oivalsin..., Minulle oli merkittävää..., En ymmärtänyt..., Jäin miettimään..., Kiinnostuin..., Epäilen..., Heräsi kysymyksiä..., Mieleeni palautui...,Minusta tuntui..., Haluaisin saada vielä lisää tietoa..., Haluan muistaa...  jne.

Myös käsitekartta on hyvä oppimispäiväkirjan lisä. Siinähän jonkin keskeisen käsitteen ympärille kootaan siihen liittyvät olennaiset asiat ja piirteet sekä yhteydet lähikäsitteisiin.

Oppimispäiväkirjoihin on aina hyvä palata myöhemmin. Tällöin voi palauttaa käsitellyn asian mieleensä ja muistella millaisia ajatuksia tai oivalluksia asia on silloin herättänyt ja ehkä myös pohtia sitä, kokeeko asian jotenkin toisella tavoin nyt myöhemmin. Voi myös syventää opittua ja päivittää tilannetta, onko kenties oppinut jälkeenpäin jotain uuttaa asiasta.

 Oppimispäiväkirjatyyppejä on varmasi yhtä monta kuin opettajia ja oppivia, mutta ehkä tästä käyttämästäni oppimispäiväkirjamallista on hyötyä jollekin joka on miettinyt oman oppimispäiväkirjan pitämistä.

Aikuistuminen jatkuu edelleen

 Koin eräänlaisen valaistumisen äsken kaupassa käydessäni. Kun kävelin kaupan ovesta ulos, oli hyvä mieli siitä että selvisin kohtalaisen pienellä rahamäärällä ja sain ostettua kuitenkin kahden ihmisen ruuat useammalle päivälle. Päähäni pälkähti myös ajatus siitä, että eipä sitä olisi lapsena ja nuorena uskonut, että työssä käyvän ihmisen tarvitsee laskea niinkin tarkkaan pennosensa ruokaa ostaessaan. Silloin sitä ajatteli, että aikuisilla on aina varaa ruokaan (ja vaikka karkkeihin ja suklaaseenkin ehkä jopa jädeen!).

Silloin se iski. Ajatus siitä, että niinhän ne omatkin vanhemmat ovat joutuneet miettimään tarkkaan hankintojaan. He eivät ole tienanneet mitenkään erityisen paljoa enempää kuin meidänkään ruokakunta. Samalla tavalla on heidän pitänyt minun lapsuudessaan laskea kuukauden tulot ja menot. Tietysti sillä erotuksella, että on pitänyt turvata myös lasten ruoka, vaatetus ja harrastukset.

Ja minä kun lapsena elin onnellisen tietämättömänä kaikesta siitä. Ja oikeastaan alitajuisesti olen kai näihin päiviin asti ajatellut, että vanhemmilla nyt vaan on enemmän varaa. Vanhemmilla on se taikavaranto, josta riittää silloinkin kun itse on tiukilla. Ja aina on apua tullut. Aina on ruokaa saanut. Lapsena tuettiin harrastusta sellaisilla summilla että ihan hirvittää nyt kun jälkeenpäin ajattelee.

Toki olen osannut olla kiitollinen kaikesta siitä. Mutta olenko ihan oikeasti ymmärtänyt mitä kaikki se apu ja tuki ja ihan vaan elättäminen on käytännössä tarkoittanut vanhempieni arjessa ja budjetissa?

Tajusin siis tänään, että olen aikuinen. Että olen monessakin mielessä samassa asemassa kuin vanhempani  (jos nyt ajatellaan taloudellisia asioita ja unohdetaan että heillä on lainat jo maksettu ja eläkeikä ovella). Minä olen siis taloudellisesti riippumaton, vastuuni kantava, omillaan pärjäävä, aikuinen. Huh. Minun elämäni pitäisi siis kaiken logiikan mukaan olla siinä tilanteessa että minun pitäisi pystyä elättämään myös lapsi jos sellainen päättäisi tähän meidän talouteen putkahtaa.

Aikuistuminen ei näköjään koskaan lopu... ja minä kun kuvittelin itsenäistyneeni jo 18-vuotiaana kun muutin pois kotoa. Ja omillaan tässä onkin eletty useita vuosia (ellei oteta huomioon vanhempien tarjoamaa apua, mikä ei ole rahassa mitattavissa, monessa pienessä ja vähän suuremmassa asiassa).

Vaan eikös sitä niin sanota, että kasva isoksi, älä aikuiseksi... minä haluaisin ajatella että "isoksi" tarkoittaa vastuun ottamista ja "aikuiseksi" tarkoittaa ihmistä joka ei osaa enää iloita pienistä asioista.

Kaikki palaverit eivät ole turhia...

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niinhän se taitaa olla. Ja jos vielä muistaa ilmoittaa suunnitelmistaan kaikille niille, jotka asiaan liittyvät, niin onnistuminen on lähes taattua. Välillä vaan tuntuu, että omassa työyhteisössä mennään mentaliteetilla "kyllähän minä siitä hänellekin mainitsin, kai se nyt tulee paikalle ja vetää jotain ohjelmaa...".

Itse törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa yksi ihminen oli suunnitellut tilaisuuden lapsille. Hän oli pari kuukautta aiemmin maininnut siitä minulle pikaisesti erään palaverin (joka käsitteli ihan muuta asiaa) alussa jolloin lupasin olla käytettävissä jos tilaisuus tuona tiettynä päivänä järjestetään. Yhteydenottoa mihinkään suunnitteluhetkeen ei tullut, joten ajattelin että ehkäpä tuo tapahtuma/tilaisuus on siirtynyt myöhempään ajankohtaan.

Sattumalta huomasin kuitenkin eräänä päivänä tilojen kalenteria selatessani, että varaus on ainakin tehty ja lisätiedoissa luki minunkin nimeni ja jopa kuvaus siitä mitä ohjelmaa minun olisi määrä tilaisuudessa lapsille vetää. Tilaisuus oli merkitty seuraavaan aamuun. Tilaisuuden järjestäjää en saanut enää kiinni (oli viikonloppu). Ei auttanut muu kuin valmistaa jotain kiireessä ja "toisella kädellä", tietämättä mitä muuta ohjelmaa olisi ja keitä muita minun lisäkseni olisi paikalla.

Kun sitten aamulla saavuin työmaalle, ja lapsiryhmä ohjaajineen saapui paikalle, kävi hyvin äkkiä selväksi ettei kukaan tiennyt miten tilaisuus tulisi etenemään. Tilaisuuden järjestäjä ei ollut paikalla, vaan ilmeisesti luotti siihen, että kaikki tietävät mitä hän on mielessään suunnitellut. Kaikki kyllä lopulta järjestyi, ja ainakin noilla lapsilla, joille tapahtuma järjestettiin tuntui olevan hauskaa.

Harmittaa vaan moinen toimintatapa. Eikö olisi mukavampi suunnitella kunnolla, kokoontua edes kerran yhteen ja  käydä läpi asiat, joita järjestettävään tilaisuuteen kuuluu? Vaikka kaikki nyt sujuikin lopulta hyvin, niin tokihan parempi ja mielekkäämpi tulos olisi saatu kun kaikki olisivat tienneet missä mennään ja mitä tehdään.

Tapahtuuko tällaista missään muualla.... toivottavasti ei...

Mitä opimme tästä? - Älä luota siihen, että työtoverisi pystyy lukemaan ajatuksesi tai kykenee telepaattiseen yhteydenpitoon. Suunnittele, pidä yhteyttä, ilmoita, kanna vastuu.

Rangaistus naiseksi syntymisestä?

 Siltä se välillä tuntuu, rangaistukselta, kerran kuussa tapahtuva kipuilu. Se alkaa muutaman päivän kestävällä päänsäryllä ja huipentuu vähintään vuorokauden kestävään selkä- ja vatsakipuun. Kyllähän sen kestää kun on pakko. Ja ehkäpä siitä ei pitäisi edes valittaa, saanhan olla ilman kipuja kuitenkin suurimman osan kuukautta. 

Mutta ei se kivaa ole.

Minulla oli kyllä elämäni aikana pitkä yhtenäinen jakso kun mitään kuukausittaisia kipuja ei esiintynyt. Napsin silloin minipillereitä, jotka olikin hankittu nimenomaan kipuja lievittämään. Minun kohdallani nuo toimivat. Enää ei tarvinnut pitää välipäiviä koulusta ja maata tuskaisena kotona. Ei tarvinnut napsia niitä voimakkaita kipulääkkeitä. Se oli suuri helpotus elämään.

Vielä monta vuotta pillereiden syönnin lopettamisen jälkeenkin sain olla rauhassa tuolta "naisten rangaistukselta". Ainoana ongelmana oli mielialojen heitteleminen, eikä sekään ollut joka kuukausi tapahtuva ilmiö. Vaan nyt on aika ilmeisesti tehnyt tehtävänsä ja kivut ovat palanneet. Mutta pillereitä en ala enää syömään, ei tällä hataralla muistilla.

Ei kai tässä muukaan auta kuin kärvistellä ja hillitä suurinta kipua lenkkeilemällä sekä turvautumalla särkylääkkeisiin.

Hyviä vinkkejä otetaan kyllä vastaan...

Hauras mieli - Prinsessa

Kävin jälleen elokuvissa, nyt oli vuorossa suomalainen elokuva Prinsessa. 

Anna Lappalaisen elämäntarinasta innoituksensa saanut elokuva Prinsessa kertoo koskettavan tarinan yksilöstä, jonka yhteiskunta leimasi sairaaksi, mutta joka valloitti lähipiirinsä sydämet ja paransi ympäristöään rakastettavalla persoonallaan. Prinsessa on dokumentaristina tunnetun ja palkitun Arto Halosen debyytti valkokankaalla fiktio-ohjaajana. Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Arto Halonen, Pirjo Toikka ja Paavo Westerberg.

Elokuva nostatti minussa esiin monenlaisia tunteita ja samalla myös muistoja eletystä elämästä. Pinnalle nousivat jälleen kerran ne tuntemukset, se sekasorto ja ahdistus kun toimitin silloista rakastani suljetulle osastolle. Muistin jälleen kerran, miltä tuntui vierailla osastolla, miltä tuntui keskustella ihmisen kanssa joka oli ennen niin tuttu, mutta oli kuin yhdessä yössä muuttunut joksikin toiseksi. Haukoin välillä henkeäni, kun mieleeni räjähti elävästi ne tuntemukset mitä tunsin kun kävelin ensimmäistä kertaa sitä käytävää, joka johti silloisen rakkaani huoneelle. Muistan pelkoni, ahdistukseni, suruni. En tiennyt kuka oven takana odotti.

 Tunsinpa jopa jälleen eräänlaista syyllisyyttä. Aiheutinko sittenkin enemmän tuskaa kuin helpotusta?

Missä menee raja sairauden ja erilaisuuden välillä? Missä kohtaa voi antaa toisen elää harhakuvitelmissaan ja itse luodussa maailmassaan, ja milloin pitäisi yrittää saada toinen ”heräämään” todellisuuteen? Milloin on kyse jostain ihmistä tuhoavasta ja milloin suojelevasta erilaisuudesta?

Tottakai tiedostan senkin, että syyllisyyden tunteminen on omalla kohdallani turhaa. Kun ihminen on vaaraksi niin itselle kuin muille, on syytä turvautua intensiiviseen ammattiapuun ja hoitoon. Silti sitä välillä miettii, että mikä osa ”sairaudesta” onkin vain ihmisen omaa erikoislaatuista persoonallisuutta, joka tulkitaan mielensairaudeksi kun sitä ei ymmärretä. 

Prinsessa tuossa elokuvassa oli onnellinen omassa maailmassaan. Hänelle prinsessana olo oli pakenemista ja elettyjen hirveyksien unohtamista ja ajatuksista pois sulkemista. Prinsessana hän pystyi olemaan onnellinen ja myös levittämään tätä onnellisuutta ja hyvää muille ihmisille. Miten lie olisi prinsessalle käynyt, jos joku tosiaan olisi pystynyt ”parantamaan” hänet?

Suosittelen elokuvaa kaikille. Aihe on mielenkiintoinen ja tarina on kerrottu erittäin taitavasti ja koskettavasti. Se tuo esille kaiken sen ristiriitaisuuden mitä liittyy erilaisuudeen, mielenterveyteen/-sairauteen. Siinä tulee esille myös selkeästi entisajan hoitomuodot, jotka onneksi ovat kehittyneet ja siirtyneet historiaan...

Heräämisiä

 Sellaisia tapahtuu joka aamu, siis ihan konkreettisia heräämisiä, ei henkisiä heräämisiä. (Paitsi jos on tullut nähtyä outoja unia, mikä ei ole minulle lainkaan harvinaista). Heräämisissäni on tapahtunut suuri muutos kolmen viime vuoden aikana. Ja minä kun aina luulin, että uni, nukkuminen, herääminen, se milloin on virkeimmillään, on jotenkin sisäänrakennettua ja kulkee jossain geeneissä. Olin ilmeisesti väärässä.

Heräsin tänä aamuna jälleen hyvissä ajoin ennen seitsemää. Yritin vielä sen ensimmäisen tietoisen havahtumisen jälkeen sulkea silmäni ja vajota takaisin unen autuuteen, mutta ei. Tunsin oloni täysin virkeäksi (lisäksi oli pakko kipittää aamuvessaan, tai muuten olisi voinut käydä ikävä vahinko jos tosiaan olisin nukahtanut uudestaan ja nähnyt unia valuvista hanoista ja suihkulähteistä). Vessareissulta päätin vielä palata sänkyyn, jospa se uni sittenkin voittaisi, herätys kun on vasta reilun tunnin päästä. Ei tullut uni ei, vaikka olisi voinut hyvin niin olettaa kun poikkeuksellisesti sain itseni nukahtamaan kun kello löi yhtä yöllä.

Ei minulla ennen ollut ongelmia nukkua aamulla pitkään. Nukuin useimmiten vähintäänkin kymmeneen asti, joskus jopa puolille päiville, jos siihen oli mahdollisuus. Kahdeksalta herääminen tuntui lähinnä kidutukselta. Vastavuoroisesti myös valvoin pidempään, joskus saattoi mennä neljäänkin asti yöllä ennenkuin sain itseni nukkumaan. Herätyskelloni torkkunappula oli kovassa käytössä, ja onnistuin usein nukkumaan reilun tunnin varsinaisen herätyksen jälkeen heräilemällä viiden minuutin välein ja vaipumalla jälleen uneen. Onnekseni työni on aikataulultaan usein melko liukuva, ja monesti painottuu vielä enemmän iltaan kuin aamuun.

Lapsesta saakka minulle on ollut helpompaa valvoa myöhään ja nukkua pitkään, en ikinä ole ollut mikään aamuihminen. Toisin on nyt. Ei minua harmita aamuinen herääminen, tuntuu jopa että on mukava herätä aikaisin ja lorvailla kotosalla. Juoda rauhassa kahvia ja lukea päivän uutisia. Tuntuu melkein siltä, että aamu on sitä omaa aikaa. Voi rauhassa olla. Ja mikä hienointa, harvemmin enää tulee kiire töihin lähtiessä, toisin kuin ennen.

Ilmeisesti tähän minun vuorokausirytmiin on vaikuttanut vahvasti tuo asuinkumppani, joka herää usein kuudelta tai seitsemältä ihan vain sen takia että töihinlähtö on niin aikaisin. Minä sitten en osaa jäädä sänkyyn uneksumaan kun toinen häärää keittiössä ja kahvin tuoksu leijalee sieraimiini. Illalla taas tuntuu hölmöltä jäädä kukkumaan kun toinen kömpii sänkyyn. On mukava mennä nukkumaan samoihin aikoihin. Rytmi on siis kääntynyt kullan mukaiseksi. 

Meissä on vain se ero, että tuon puoliskon rytmi ei ole ihan niin kiveen hakattu kuin minun. Hän pystyy nukkumaan pitkään silloin kun siihen on mahdollisuus. Hän voi kääntää herätessään kylkeä ja nukahtaa kohta uudestaan.

Osaisinpa minäkin vielä.

Precious

 Kävin elokuvissa, ja sain pitkästä aikaa varsin syvälle sydämeen iskevän elokuvakokemuksen. Ei ole tämä elokuva turhaan Oscar-ehdokkuuksiaan saanut. 

Precious kertoo järkyttävän tarinan 1980-luvun lopun Harlemista. Nimihenkilö Claireece "Precious" Jones on ylipainoinen, lukutaidoton ja toista kertaa isälleen raskaana oleva afroamerikkalainen teinityttö. Preciousin äiti pitää alistettua tytärtä kotiorjanaan ja kohdistaa häneen väkivaltaisia raivonpurkauksia. Preciousin elämä on helvettiä, kunnes hän kohtaa avarakatseisen erityisopettajan, joka pyrkii herättämään sorretun tytön omanarvontunnon. Yhdysvaltalaisen Sapphiren romaanista sovitettu Precious on selviytymiskertomus, joka pohjaa kirjailijan omiin kokemuksiin nuorten tyttöjen kirjallisuudenopettajana Bronxissa ja Harlemissa.

Aihe on rankka ja sitä on käsitelty elokuvassa erittäin koskettavalla tavalla. Elokuvan aikana koki niin iloa, surua kuin raivoakin. Kaiken lisäksi tuo elokuva jäi mieleen pyörimään vielä useiden päivien ajaksi. 

Vaikka voisi kuvitella, että nimenomaan Preciousin kohtalo mietityttäisi ja ahdistaisikin, niin loppujen lopuksi eniten elokuvan jälkeen jäi päähän hakkaamaan hänen äitinsä kohtalo. Vaikka koko tarina on surullinen ja ahdistavakin (toki se tarjosi toivon pilkahduksia lopussa etenkin päähenkilölle), niin erityisesti äidin mielenliikkeet ja -tilat järkyttivät. Miksi äiti sallii/haluaa tyttärelleen tuollaisen kohtalon? Elokuvan jälkeen heräsi taas siihen todellisuuteen, että ihmisen mieli on omituinen kapistus, joka osaa kääntää kaiken pahan ja ahdistavan itselleen helpommaksi käsitellä. Joskus se kääntää kaiken "väärin" ja epäoikeudenmukaisesti, jotta voisi tarrautua johonkin sellaiseen mikä ei ole todellista. Tämä äiti vihasi lastaan, koska lapsi sai sen eroottisen rakkauden mitä hän olisi mieheltään toivonut. Hänen ajatuksissaan hänen oma lapsensa varasti häneltä rakastetun.

Luulen, että kirja, johon tämä elokuva pohjautui tulee löytymään jossain vaiheessa minunkin kirjahyllystäni. Vaikka myös elokuva tuntui rehelliseltä ja raadolliselta kuvaukselta, niin harvoinpa elokuvat kuitenkaan pystyvät välittämään tarinaa samassa mittasuhteessa kuin kirjat. 

 

 

 

Härttima!

 Osuipa silmiin uutinen, jossa kerrottiin teiniraskauksien lisääntymisestä, ja samalla myös aborttien lisääntymisestä. Näihin vuosiin asti ollut laskusuhdanne kääntyi nousuun. Jostain syystä parin viimevuoden aikana on teineillä raskauksien määrä lisääntynyt ja alle 18-vuotiailla suurin osa raskauksista päättyy aborttiin. 

Ovatko alaikäiset unohtaneet ehkäisyn? Vai onko ehkäisy ehkä jotenkin niin "hävettävää", että otetaan mielummin riski kuin mennään kioskilta/kaupasta/apteekista ostamaan ehkäisyvälineitä. Entäpä sitten sukupuolitaudit? Luulisi niiden leviävän myös enemmän tällaisen trendin ollessa päällä...

Vai onkohan kyse enemmänkin välinpitämättömyydestä? Asenteista? "Ei se mun kohdalle osu,  ja jos osuu, niin onhan aina mahdollista ottaa abortti". Tässä astuu esiin se nuoruuden ajattelemattomuus. Millaiset seuraukset tällaisella käytöksellä on itselle ja muille? Riittääkö henkinen kasvu, tai onko nuori valmistautunut kasvamaan henkisesti toimintansa tasolle?

Vai ajatellaanko niin, että "kun en huomioi asiaa, se ei ole todellinen." Valitettavasti tämä ajatusmalli ei toimi missään asiassa. Jossain vaiheessa itse itseltä kielletyt/tukahdetut/piilotetut asiat vain lyövät iskun vasten kasvoja. Näitä juttuja ei voi paeta. Ne täytyy kohdata ja selvittää.

Kyllähän sitä tuli itsekin hölmöiltyä nuorena. Ensimmäisen ja viimeisen kerran. Onneksi riitti älliä toimimaan tilanteessa nopeasti, ja käydä terveydenhoitajan puheilla heti seuraavana päivänä. Sain kahden pillerin "kuurin", ja sekä fyysisen että henkisen pahanolon. Se riitti opettamaan sen nuoren tytön käyttämään päätään myös rakkauden huumassa.