Aikuistuminen jatkuu edelleen

 Koin eräänlaisen valaistumisen äsken kaupassa käydessäni. Kun kävelin kaupan ovesta ulos, oli hyvä mieli siitä että selvisin kohtalaisen pienellä rahamäärällä ja sain ostettua kuitenkin kahden ihmisen ruuat useammalle päivälle. Päähäni pälkähti myös ajatus siitä, että eipä sitä olisi lapsena ja nuorena uskonut, että työssä käyvän ihmisen tarvitsee laskea niinkin tarkkaan pennosensa ruokaa ostaessaan. Silloin sitä ajatteli, että aikuisilla on aina varaa ruokaan (ja vaikka karkkeihin ja suklaaseenkin ehkä jopa jädeen!).

Silloin se iski. Ajatus siitä, että niinhän ne omatkin vanhemmat ovat joutuneet miettimään tarkkaan hankintojaan. He eivät ole tienanneet mitenkään erityisen paljoa enempää kuin meidänkään ruokakunta. Samalla tavalla on heidän pitänyt minun lapsuudessaan laskea kuukauden tulot ja menot. Tietysti sillä erotuksella, että on pitänyt turvata myös lasten ruoka, vaatetus ja harrastukset.

Ja minä kun lapsena elin onnellisen tietämättömänä kaikesta siitä. Ja oikeastaan alitajuisesti olen kai näihin päiviin asti ajatellut, että vanhemmilla nyt vaan on enemmän varaa. Vanhemmilla on se taikavaranto, josta riittää silloinkin kun itse on tiukilla. Ja aina on apua tullut. Aina on ruokaa saanut. Lapsena tuettiin harrastusta sellaisilla summilla että ihan hirvittää nyt kun jälkeenpäin ajattelee.

Toki olen osannut olla kiitollinen kaikesta siitä. Mutta olenko ihan oikeasti ymmärtänyt mitä kaikki se apu ja tuki ja ihan vaan elättäminen on käytännössä tarkoittanut vanhempieni arjessa ja budjetissa?

Tajusin siis tänään, että olen aikuinen. Että olen monessakin mielessä samassa asemassa kuin vanhempani  (jos nyt ajatellaan taloudellisia asioita ja unohdetaan että heillä on lainat jo maksettu ja eläkeikä ovella). Minä olen siis taloudellisesti riippumaton, vastuuni kantava, omillaan pärjäävä, aikuinen. Huh. Minun elämäni pitäisi siis kaiken logiikan mukaan olla siinä tilanteessa että minun pitäisi pystyä elättämään myös lapsi jos sellainen päättäisi tähän meidän talouteen putkahtaa.

Aikuistuminen ei näköjään koskaan lopu... ja minä kun kuvittelin itsenäistyneeni jo 18-vuotiaana kun muutin pois kotoa. Ja omillaan tässä onkin eletty useita vuosia (ellei oteta huomioon vanhempien tarjoamaa apua, mikä ei ole rahassa mitattavissa, monessa pienessä ja vähän suuremmassa asiassa).

Vaan eikös sitä niin sanota, että kasva isoksi, älä aikuiseksi... minä haluaisin ajatella että "isoksi" tarkoittaa vastuun ottamista ja "aikuiseksi" tarkoittaa ihmistä joka ei osaa enää iloita pienistä asioista.