Ajasta iäisyyteen

Tänään kuulin, että isotätini on siirtynyt tästä ajasta iäisyyteen... Uutinen pysäytti, vaikka olikin jo ollut pidemmän aikaa odotettavissa. Pitkällinen sairaus oli ottanut jo jonkun aikaa sitten askeleen huonompaan suuntaan. Toissapäivänä kuulin että isotätini oli ollut pirteämmällä tuulella. Viimeiset päivät kai usein ovat niitä yllättäen parempia päiviä, se on elämän pieni arvoitus, jota välillä saa ihmetellä. 

En oikein tiedä, miten minun pitäisi uutiseen suhtautua. Mitään suurta surua en tunne, en ainakaan vielä. Tunnen enemmänkin eräänlaista rauhallisuutta siitä tiedosta, että täti on päässyt nyt suuresta väsymyksestään ja niistä kovista kivuista joita sairaus mukanaan toi.

Meillä on aina ollu todella läheiset välit vähän kaukaisempienkin sukulaisten kanssa. Kun on jotain juhlittu, niin siellä on aina ollut paikalla niin sanotusti koko suku. Pidemmänkin matkan takaa ajellaan tunteja vain siksi, että päästään yhdessä iloitsemaan perhejuhliin. Niistä on juhlista on jäänyt paljon mukavan lämpimiä muistoja tästä tädistänikin. Hän oli aina kiinnostunut harrastuksistani ja menestymisestäni omalla alallani. Kannustusta tuli paljon hänen ja miehensä taholta. Se tuntui aina pelkästään mukavalta.

Kesällä kun näin isotätini taas pitkästä aikaa, koin pienen järkytyksen. Vaikka olin tiennyt sairaudesta, en ehkä ollut tiedostanut kuinka paljon se söi häntä. Isotätini oli kuin varjo entisestä, väsynyt ja kuihtunut. Mutta kaikesta siitä huolimatta valoisa ja jollain tapaa elämänmyönteinen ihminen. Pistipä jopa tanssiksi muutaman askeleen verran, kun äitini kanssa lauloimme erään hänen nuoruutensa tanssikappaleista. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä hänet niinkin hyvässä kunnossa, se vierailu taisi olla hänen hyvästelymatkansa tänne kauempana asuvien sukulaisten luo.

Tätä kirjoittaessani huomaan silmäkulmaani ilmestyneen jotain kosteaa... hyvät muistot tulvivat mieleeni. En ole silti surullinen, vaan kiitollinen ja onnellinen siitä, että isotätini on ollut elämässäni.